Kirjoituskilpailuista saadut palkkiot ovat kyllä varsin mukava motivaatio -torppaa en itse ostanut, auton kylläkin.
Olen kyllä ajokortiton, mutta mitä siitä.

Mutta tuo "uskomattoman kieroutuneen mallin ja esimerkin naisille" -siihen en usko, sillä näkeehän sen nyt täällä Hömpän helmissäkin, että hömpästä huolimatta, tai juuri sen takia, naisista on tullut hyvinkin laajakatseisia, omillaan toimeen tulevia, omilla aivoillaan ajattelevia.
Ehkä, jos kategorioisi elämänsä niin tiukasti, ettei hömpälle olisi lainkaan tilaa, niin voisiko olla, että tuloksena olisi hyvinkin tiukkapipoisia naisia? Ns. parempaa väkeä ainoastaan:))

Mainion osuva ja paljon kertova kirjoitus! Huumoria ja pilkettä mukana. :)

Tuliko naisten viihdekirjallisuuden asemaan jonkinlaista takapakkia sotien jälkeen ja muuttuiko lukijoiden asenne silloin häveliäämmäksi?

Hilja Valtosen ja vastaavien kirjat ennen sotia olivat täyttä naisasiaa! Vaikka Hiljakin Palmusaippuaa mainosti... kts. linkki alla.

http://populaari.blogspot.com/2007/06/palmusaippua.html

Tämäkin teksti, jonka Tienpäällä on kirjoittanut, on kuin jonkun pornokirjailijan tunnustus... ei meinannut kehdata kylillä kulkea - miksi, oi miksi?!

Taas tulee mieleen: mitähän salanimiä kirjoittajia käytti ja mikä oli hänen oikea nimensä? Älkää enää hävetkö, nimienne häviämisen myötä häviää myös tärkeä osa suomalaista kirjallisuudenhistoriaa!

Minun periaatteideni mukaan tekstin pitää kantaa vailla kasvoja tai jopa sukupuolta - ei vasta sitten myydä, kun ensin on joka naistenlehdessä naaman lisäksi koti ja vaatekaappi esitelty. Suunnilleen oma sukupuolielämäkin valjastettu palvelemaan Suurta Yleisöä. Pirkko Saisio jopa aikoinaan kokeili miten kriitikoiden ja lukijoiden suhtautuminen muuttuu eri egolla. Ehdotti kollegoilleen myös tekstien vaihtoa samasta syystä - tosin tuloksetta.

Jos minun oikean nimeni myötä sitten katoaa muka tärkeä osa suomalaista kirjallisuudenhistoriaa, niin soon joka tapauksessa vain hiekanjyvä soramontulla. Tekstit kustantajan arkistoissa tallessa kummi nkin.

Vaan mitä siihen naisten asennemuokkaukseen tulee, tuossa jossain aiemmin tämän blogin alussa oli varsin osuva lista siitä, miten naiset liian usein kuvittelevat olevan toivottua käyttäytyä miesten suhteen. Sitä lähinnä ajattelin...

Hmm... minut taidettiin ymmärtää väärin. On kai eri asia olla historiallisesti kiinnostunut jonkun kirjailijan tai kustantamon tuotannosta kuin vaatia, että tämä esiintyy julkisuudessa ja esittelee rakastajansa ja vaatekaappinsa. Juuri "hiekanjyvät soramontulla" ovat kiinnostavia, varsinkin kun esim. Kolmiokirjan julkaisuja on luettu (ja luetaan) niin paljon.

Haluan vielä tarkentaa kiinnostukseni syytä: kaukaisissa haaveissani siintelee kirja, joka käsittelee suomalaista kioskikirjallisuutta. Haluan siihen ehdottomasti mukaan joko luvun naisten viihteestä tai jopa mahdollisesti kirjoittajakohtaisia hakusanoja. Siksi minä näitä kyselen, en vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani. Mutta totta kai kunnioitan sitä, jos joku ei halua paljastaa nimeään ja salanimiään - halusin vain tuoda esille sen ihmetyksen, joka minulla näihin liittyy. Ihan kuin sen "hömpän" kirjoittaminen ei olisi kunniallista toimintaa.

Niin siis vielä: aiemmin olen tehnyt kirjoja amerikkalaisesta kioskidekkarista (Pulpografia, 2000) ja kioskilänkkäristä (Kuudestilaukeavat, 2005). Minulla on puolivälissä kirja englantilaisista kioskidekkareista.

Taas ollaan häpeän liepeillä. Kuinka moni kirjoittaja salaakaan hömppäkorkeakoulunsa ja mainitsee vain "korkeakirjalliset" kirjansa erilaisissa teosluetteloissaan?

Ymmärrän kijoittajan kommentin kirjailijoiden julkisuudesta esiintymisestä. Jos mietin minkälaiset juoruilut kirjailijoiden elämästä minua kiinnostavat, niin omalla kohdallani se on oikeastaan se yllätys jonka joskus kokee luettuaan joiden kirjailijoiden olevan pariskunta. Muuten kiinnostavimmat kirjailijahaastattelut ovat minusta aina keskittyneet kirjailijan työhön ja työn taustoihin.

Mutta ymmärrän myös Jurin näkökulman. Kirjallisuushistoriaa kirjoittavalle tekijätiedot ovat ensiarvoisen tärkeitä ja historioitsija katsoo asiaa eri perpektiivistä, kyse ei todellakaan ole siitä, että hömppäkirjailija haluttaisiin paljastaa.

En minä sitä niinkään häpeäksi sanoisi. Enempi se tuo sellaista mukavaa kasvottomana olemisen suomaa hengittämisen vapautta. On kuitenkin vain yksi pieni osa minua, nykyään sinänsä jo jopa aika merkityksetön tavallaan. Ihmisillä on outo tapa nimittäin kuvitella, että kirjailija/viihdekirjoittaja olisi yksi yhteen tekstinsä kanssa, kaikki ne kertomansa asiat kokenut. Sieltä sitten ollaan tunnistavinaan milloin ketäkin.

Kirjallisuushistorian kannalta hedelmällisin maaperä on varmaan kustantajan arkistot, varsinkin tuolla Jurin mainitsemalla Kolmiokirjalla. Eiköhän siellä ole tallella kaikki vuosikymmenet, ja päätoimittajalla laaja kuva siitä millaisia kirjoittajat ovat kautta aikain olleet.

Ja jos lukijamääriä tarkastellaan se hömppä saattaa tavoittaa laajasti suuremman yleisön kuin ylen korkealentoinen kulttuuri.

Ajatus kotimaisen kioskikirjallisuuden historiikista on suorastaan hykerryttävä!

"Tavallisessa" historiassa on jo luovuttu suurmiesten ja taistelujen historiasta ja alettu keskittyä kansan historiaan, arjen historiaan ja sosiaalihistoriaan. Niin olisi jo aika tehdä kirjallisuushistorioissakin... Vähän samaa menneisyyden haikailua on siinäkin, että koko ajan on juttuja lehdissä joissa kaivataan uutta suomalaista suurta kirjailijaa, aleksiskiveä ja vainölinnaa. Kukaan ei kaipaa uutta outsideria tai hiljavaltosta.

Entäs sitten kirjailijaliitto - no, lukekaa itse:
"Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana. "

Kirjailijaliitto muuten sitten itse määrittelee termin 'taiteellisesti korkeatasoinen'.

Samaa mieltä tienpäällä kanssa -tekstit puhuvat puolestaan, ihminen tekstien takana voi mielestäni olla kasvoton. Tietenkin, jos joku haluaa kasvot, niin eihän siinä mitään, käyhän se niinkin.
Häpeästä en puhuisi tässä yhteydessä, en ainakaan omalla kohdallani -anonymiteetti ei johdu häpeästä, vaan juuri tuosta edellä mainitusta asiasta.

Heh, Lurker, enpä taitaisi kelvata kirjailijaliitolle menneillä meriiteillä eli viihdepokkarikirjoittajana, mutta ehkä täytyy todeta niin kuten Groucho Marx: "I don't care to belong to a club that accepts people like me as members. "

Tohtori Frank on minulle täysin tuntematon hahmo, tuntematon, mutta kiehtova...

Yritin tulkita yhden Frank-vihon kannen. Mahdoinko onnistua? Kertokaa.

http://populaari.blogspot.com/2007/06/tohtori-frank.html

Tutkija ajattelisi edelleen toisin - kirjallisuushistoriassa, ainakaan siinä mitä itse edusta(isi)n, ei olisi tarpeen millään tavalla laskea yhteen kirjailija = teoksensa.

Itsestäni vain olisi valtavan kiehtovaa huomata, että joku kirjoittaja/kirjailija käyttäisi salanimestä toiseen ja tarinasta toiseen samoja teemoja - nythän sitä ei voi havaita, kun ei edes tiedä, ketkä kaikki ovat käyttäneet samoja salanimiä. (Kun siis edes tietäisi että vaikka Hanna Pajumaa ja Erkki Orvasmaa (tekaistuja kummatkin) olivat saman ihmisen salanimiä, vaikka mainittu ihminen pysyisikin salaisuutena.)

Mutta kuten sanoin, ymmärrän kyllä, jos joku haluaa pitää nimensä piilossa. Mutta varokaa sitten, kun pääsen Kolmiokirjan arkistoihin.

Juri, eikö ne teemat viihdekirjoittamisessa ole aina (sala)nimestä ja tarinasta toiseen kuitenkin pohjimmiltaan samat? Siis ensin on mies ja nainen, ja sitten paf!, sopiva sivumäärä vastoinkäymisiä, ja happy end juuri siinä kohtaa, missä elämä vasta oikeasti alkaa?

Toisaalta voihan se olla, että yksi kirjoittaja käyttää enemmän seksiä, viinaa sekä irtosuhteita siinä, missä toinen luottaa kestona ensirakkauden kaikkeuteen. Kirjoitti millä nimellä tahansa.

Vaan jos SusuPetal kerran on ollut viihdepokkarikirjoittaja ne tekstit epäilemättä löytyvät sitten Kolmiokirjan arkistoista.
Jotka kyllä käsittääkseni ovat liian laajat yhden ihmiselämän aikana läpi analyyttisesti kahlata...

Toisaalta Blogistanian annin perusteella epäilen, ettei Susu tuohon pelkkään ensirakkauden huumaan ainakaan tyytynyt, vaan pisteli surutta sekaan inhorealismiakin. Kirjoittaja sentään NIIN paljon voi muuttua tyyliltään.

Teemat ja juonet ovat eri asia. Teema voisi viihdetarinassa olla vaikka työttömyys tai vanhenevan naisen oikeus rakkauteen tai jotain muuta tämmöistä.

En tiedä muuten Kolmiokirjan käytännöistä - en ole koskaan kuullut kenenkään tutkineen niitä. Jos oikein käsitin, Kolmiokirjan historiikin tehnyt Päivi Kangasniemi (muistanko nimen oikein?) oli heidän oma työntekijänsä.

Päivi on muuten edelleenkin Kolmiokirjassa toimittajana.

Itse en häpeile hömpän kirjoittamista, ehkä olen naiivi tai vain tyhmä. Ajatukseni ovat kovasti hömpän puolesta, miksi ei nostaa lajia sille kuuluvaan arvoonsa. Kuinka tuo tehdään onkin toinen juttu. Kirjakerhot suoltavat suomennettua viihdettä tuhansille lukijoille?! samaan aikaan kun meillä olisi omiakin viihdekirjailijoita.

Viihteen alas ammuttu maine vain saa kirjoittajat häpeilemään tekemisiään. Kuinka moni tuleva kirjailija takoo ikuisesti kirjaa jota ei koskaan julkaista?! Toisaalla tuon tarmon voisi käyttää viihteen kirjoittamiseen ja ansaita samaan aikaan kun treenaa kirjoittamista niin että parin vuoden kuluttua saisi sen omankin omituisen kirjan luettavaan muotoon.

Osaltani teen kaikkeni jotta tämä naurettava häpeä poistuisi kultaisen, kauniin, hauskan, hilpeän ja koskettavan viihteen yltä. Olkaamme ylpeitä siitä että osaamme kuvitella mitä rakkaus voisi olla, silloinkin kun sitä ei ihan joka nurkan takaa omaan elämään tupsahtele.

Satujose, hyvä kysymys. Miksi tosiaan kustantajat eivät suosi kotimaisia kirjailijoita, varmasti hyviä ja kiinnostavia löytyisi jo vakiintuneiden nimien lisäksi. Onhan ilo lukea hömppää, joka sijoittuu tuttuihin Suomi-maisemiin tai sankarittarena on helpommin samastumisen tarjoava suomalaisnainen, eivät kaikki lukijat halua paratiisisaarten eskapismia.

Mielestäni ei ole mitään hävettävää siinä, jos kirjoittaa kioskikirjallisuutta. Se ei ole väheimpiarvoista kuin mikään muukaan kirjallisuus.

Ei siinä minunkaan mielestäni ole mitään kunniatonta eikä hävettää. Tarpeellista kirjallisuutta monelle.

Kyllä pulpin kirjoittaminen on samanlaista työtä kuin romaanin tekeminenkin. En ole koskaa asettanut rajoja näiden kahden välille. Sama, jos tarina on julkaistu.
Kirjoittajan on aina tarkoitus antaa lukijoilleen hyvä tarian. Sen eteen hän tekee paljon työtä.
Keräämällä valokuvia ja tekstiä tulevaa tarinaa varten.
Käsikirjoitus on sekoitus monista aineksista. Tätä seosta voi sekoittaa mielin määrin.

Juuri tuostahan se lähtee - kirjoittajan kannattaa itse ensin olla ylpeä työstään ja tunnistaa sen merkitys. Toimivaa viihdettä ei voi kirjoittaa ilman ammattitaitoa.