Mikkelin kohdalla elämäni muutti varoittamatta suuntaa. Peruuttamattomasti. Olkoonkin, etten tiennyt sitä vielä silloin. Ehkä onneksi. Tulin nääs matkakumppanini kanssa lyöneeksi vetoa siitä, miten pystyn kyllä vaivatta vääntämään julkaisukynnyksen ylittävää tekstiä. Paha vei pikkusormen, vaikka luulin ongelmitta hallitsevani jopa molemmat käteni.

Tarkemmin määritellen ratkaiseva virhe tuli tehtyä jo aiemmin. Kuopiossa. Oikeastaan voisinkin syyttää kaikesta hidastelevaa kaupan kassaa. Jos jono olisi kulkenut nopeammin, emme koskaan olisi jääneet joutessamme tuijottelemaan lehtitelineestä kansitekstejä. Emme varsinkaan sitä, jossa mainostettiin kirjoituskilpailua varsin hyvin palkinnoin. Tai jos kukaan porukasta ei olisi erehtynyt naureskelemaan miten tarpeeseen tuommoiset rahat köyhälle tulisi.

Silloin, silloin elämästäni olisi muodostunut aivan toisenlainen. Kunniallisen Työssäkäyvän Tasainen Elämä.

Nyt siitä tuli näiden yli 20 vuoden takaisten tapahtumien johdosta varsin kirjavaa sekasalaattia. Minulle alkoi puoli salaa muodostua tämä nykyinen Kunniaton Kirjallinen Menneisyys. Nääs veto on aina veto, joten tuumasta toimeen. Kaivoin matkakirjoituskoneen kerrostalonaapureiden iloksi esiin, ja paukuttelin kansalaiskoulun konekirjoitustuntien suomin taidoin tekstiä paperiin minkä kerkesin. Kieli tiukasti keskellä suuta, vaikka oppikoulun äidinkielen opettajan mukaan aineissani aina olikin huono sävy. Alkuun päästyäni huomasin homman niin helpoksi, että pistelin perään vielä toisen tarinan. Olihan tuota kertynyt tienpäällä, aineistoa kaikenlaista.

Tähän tarkoitukseen sävyni kelpasi vallan mainiosti. Vedin pisteet kotiin – en pelkästään tuottamalla julkaisukelpoista tekstiä, vaan myös tienaamalla mukavat palkintorahat. Niistä tosin iso osa taidettiin seinänaapureiden kanssa käydä syömässä sekä juomassa paikallisessa kuppilassa saman tien. Niihin aikoihin ravintolaista nimittäin sai iltaisin jopa kunnon ruokaa.

Niinhän siinä sitten tietysti kävi, että jäin koukkuun helppoon rahaan. Minusta tuli Salainen Viihdekirjoittaja. Ja taas kasvoi nälkä syödessä. Pää kun oli kirjoittamiseen auennut, mahdollisuuksia tienata sillä tuntui olevan loputtomiin. Piti hommata oikein sähkökirjoituskone. Tosin käytetty. Eräänä päivänä makuuhuoneeni kirjoituspöydälle ilmestyi järkyttävän kokoinen Esselte Scribona tekstinkäsittelylaite. Sellainen, joita nykyään näkee vain museoissa. Sen avulla pystyi vaivatta vääntämään vaikka miten pitkää tarinaa. Satoja sivuja.

Tuli Nokian Mikromikko, tuli uudempaa ja parempaa. Ja rahaa. Kunniallista Työssäkäyvän Elämää vähemmän enää edes kaipasin. Tosin pari uutta ammattia taisin siinä sivussa ehtiä opiskella. Nuorena on ihmeen ehtiväinen, sekä jaksavainen. Kai se joku järki sanoi takaraivossa jo silloin, ettei niitä tarinoita loputtomiin kenenkään pää tuota. Ainakaan julkaisukynnyksen ylittäviä.

Kuuluisuutta minä en koskaan kaivannut. Väärällä nimellä kirjoitin, kun se kerran kustantajalle passasi. Kylällä jos tiesivätkin, sekä suvussa, niin muiden ei edes tarvinnut. Minua kiinnosti eniten pankkitilin saldo. Tilikirjaan vuosien mittaan joka markan pistin ylös, sitten eurot. Yhtenä päivänä niitä summia laskeskellessani huomasin, että kato pahus, soon torpan hinta kasaan kirjoitettuna!
Tai siis olisi ollut. Todellisuudessahan ne rahat meni sen sileän tien aina ihan arkisesti elämiseen. Ehkä pikkuisen myös viihteeseen, kuten asiaan sopii.

Vaan onko se kaikki teksti, jota kirjoitettu on, välttämättä tarpeen kenellekään ollut? Lukeeko kukaan koskaan kirjaston kaikkia kirjoja? Vähän epäilen. Parhaimmillaan tuollaisten seikkojen ei liene edes väliä. Edustaa tarina mitä tyylisuuntaa tahansa, se jollekin ihmiselle saattaa antaa hyvinkin paljon. Jopa hömppä – niin uskomattoman ihmeellisen kieroutuneen mallin ja esimerkin kuin se naisille tarjoaakin.
Mutta se, se onkin taas kokonaan oma lukunsa…

- Tienpäällä