Celian kommentti edelliseen arviooni Virpi Hämeen-Anttilan uusimmasta romaanista sai minut miettimään kirjailijoista rakentuvia käsityksiä. Celia totesi ystävällisesti minun olevan ensimmäinen, joka on tunnustanut pitävänsä kirjailijan teoksista. Tiedän Hämeen-Anttilan herättävän hieman ristiriitaisia tunteita, mutta hänen suosiostaan minulla ei ole mitään epäilyksiä. Törmään omassa työssäni kirjaston tiskin takana jatkuvasti ihmisiin jotka etsivät hänen kirjojaan. Lainaavat, varaavat ja odottavat seuraavaa. Ystäväni kertoi ahmineensa kaikki Hämeen-Anttilan kirjat, toinen huokailee aina kirjan luettuaan "Ihana!"

Olen itse lukenut Hämeen-Anttilalta neljä kirjaa ja minusta hänellä on kyllä ansionsa, niistäkään minulla ei ole epäilyksiä. Esikoisteos Suden vuosi (2003) oli kiinnostava, mutta jätti minut viileäksi. Kolmastoista lapsi (2005) oli mielenkiintoinen teemojensa ja käsittelytapansa vuoksi, pidin siitä paljon. Sokkopelissä (2007) olisi ollut tiivistämisen ja hiomisen varaa, mutta siinäkin oli kiinnostavat puolensa. Kurotus dekkarigenren puolelle oli yllättävä valinta. Muistan sinut Amanda (2008) on tasapainoinen ja teemoiltaan kiinnostava, pidän siitä samaan tapaan kuin Kolmannestatoista lapsesta.

Hämeen-Anttila putoaa minusta hieman genrejen väliin. Akateeminen ihmissuhdekeitos, jossa ihmiset keskustelevat tieteestä ja kirjallisuudesta ei ehkä ihan ole hömppägenren odotetuin muoto. Toisaalta häpeämätön rakkauden käsittely ei oikein istu ns. korkeamman kirjalisuuden muottiin. Hämeen-Anttilan kirjat ovat kunnon lukuromaaneja, hän kirjoittaa sujuvasti (silloinkin kun lukija toivoisi juonen tiivistämistä ja pikkurönsyjen karsimista). Minua miellyttää teosten henkilöiden heittäytyminen taiteeseen ja tieteeseen, jotka kirjoissa ovat yhtäläisiä intohimon kohteita kuin rakastettu. Lisäksi pidän Hämen-Anttilan teosten rauhallisuudesta. Tapahtumien vyöry kuvataan maltilla ja kirjailija uskaltaa kirjoittaa pitkiä dialogeja, jotkä käsittelevät taidetta, tutkimusta, yhteiskunnallisia teemoja, historiaa ja ihmissuhteitä. Hän luottaa lukijaan, tarjoaa vaihtoehdon nopearytmisyydelle. Se ei ole ollenkaan huono asia.

- Tuima

 

Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Muistan sinut Amanda (Otava 2008) on napannut nimensä Victor Jaran lausta Te recuerdo Amanda. Laulussa lauletaan Leveä hymy, sade iholla / ei merkitse mitään, pian on kanssasi / hän, hän, hän, hän, viiden minuutin ajan /elämä on ikuinen viiden minuutin ajan (suomennos napattu romaanin lopusta, suomentajaa ei ole mainittu). Tämä voisi olla kirjan yhden teeman kiteytys - jokin vuosikymmeniä sitten koettu muutaman vuoden aika on niin merkittävä, että se tavalla tai toisella määrittää kokijansa ja osin näiden lastenkin elämää.

Kirjan toinen päähenkilö on arkisessa avoliitossa elelevä Markus Valo, historian ja filosofian pätkätöitä tekevä opettaja, joka haaveilee väitöskirjan kirjoittamisesta. Hän saa kolmikymppisenä tietää juuri ennen äitinsä kuolemaa, ettei hänen isänsä olekaan kuollut. Äiti antaa Markukselle tehtäväksi etsiä isänsä ja kertoa, että äiti-Tuire on antanut isä-Juliukselle anteeksi. Anteeksi mitä, sitä äiti ei kerro. Sankarin sädekehän saanut isä, vasemmistolainen toimittaja ja poliittinen toimija, ei olekaan kuollut Afrikassa vaan elää uuden henkilöllisyyden turvin jossain päin maailmaa. Mikä on saanut Juliuksen vaihtamaan nimeä ja maata, onko hän ollut agentti, opportunisti vai petturi? Markus alkaa etsiä isäänsä ja etsii tietoja ja totuutta isänsä elämästä tämän vanhojen ystävien Irmeli, Arto ja Kati Kairan luota. Kaikki ovat olleet erittäin kiintyneitä Juliukseen, mutta jokaisella on Juliuksesta ja 1970-luvun vasemmistolaisuudesta oma totuutensa. Taistolaispoliitikko-Irmeli, Lappiin erakoitunut Arto ja Italiassa asuva taiteilija-Kati näkevät Juliuksen toiminnan ja vakaumuksen eri tavoin eikä Markus tiedä kenen totuus on oikea.

Toinen päähenkilö on myös vasemmistolaisesta perheestä tuleva Noora Sinisalo trubaduurirunoudesta ja hovirakkaudesta väitöskirjaa valmisteleva opiskelija. Nooralla on vahvan aistillinen suhde naimisissa olevaan mieheen, johon hän haluaa ottaa etäisyyttä. Nooran lähtee opintomatkalle Ranskaan ja Italiaan. Italiassa Noora ja Markus tapaavat ja tapaamisella suuri vaikutus varsinkin Markuksen elämään.

Muistan sinut Amanda on minusta hyvin mielenkiintoinen teos. En osaa arvioida kuinka oikeaan osuvaa vasemmistolaisuuden ja 1970-luvun käsittely kirjassa on, mutta nähdäkseni monipuolisia tulkintoja ajasta ja sen vaikutuksista ihmisiin sekä nimenomaan vasemmistoaktiiveina toimineista ihmisistä Hämeen-Anttila tekee. Aikaa valotetaan monissa keskusteluissa, joita Markus ja Noora eri ihmisten kanssa käyvät.

Perinteisen romanttista rakkautta kirjassa edustaa Noora, jonka oma rakkauselämä osin rinnastuu hänen tutkimaansa hovirakkauteen. Nooran kautta teokseen tulevat mukaan myös yliopisto- ja tutkimusmaailmat. Nooran pohdintoja tutkimusaiheestaan oli kiinnostavaa lukea, oli aivan kuin Hämeen-Anttila olisi ympännyt romaaniin mukaan jonkin itseään kiinnostaneen aiheen.

Laajat ja syvälliset keskustelut erottavat Hämeen-Anttilan romaanin varsinaisesta hömppäkirjallisuudesta. Ei Muistan sinut Amanda -romaania vältämättä tarvitse kategorisoida, mutta jos jonkin määreen sille antaisin, niin sitten keskusteleva lukuromaani. Joissain kritiikeissä on taidettu toivoa romaanin tiivistämistä, mutta minä en sitä kaivannut. Arvostan sitä, että Hämeen-Anttila uskaltaa antaa keskusteluille paljon tilaa eikä rakenna romaanejaan tiuhan vaihtuvarytmisiksi. Minä viihdyin hyvin tämän romaanin parissa, se oli kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Jos Muistan sinut Amandan jälkeen haluaa lukea lisää 1960-70-lukujen vasemmistolaisuudesta lukuromaanin muodossa, niin kannattaa tarttua esimerkiksi Riitta Vartin kirjasarjaan Sun lapsuutes (Kirjayhtymä 1990), Pispalan enkeli (1991), Nuoruuden yliopistot (1992) ja Naaraan aika (1993). Nuoruuden yliopistot käsittelee Tampereelta Helsinkiin muuttaneen nuoren naisen elämää vasemmistolaisissa opiskelijaporukoissa.

- Tuima

Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli (Otava 2007) on monen kirjallisen genren sulattamo. Teos sisältää niin dekkarin, kauhukirjallisuuden, romantiikan kuin sukupolviromaaninkin aineksia. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja jotenkin rikkaan yksinkertaisesti, mikä on etu siinä vaiheessa, kun mytologian ja historian hahmot valtaavat romaanin henkilöiden keskustelut. Tuolla rikkaan yksinkertaisella tarkoitan sitä, että Hämeen-Anttilan kieli ei ole kikkailevaa, se on helppolukuista, mutta ei tylsää ja hän osaa napata lukijan mukaansa seuraamaan juonen kulkuja. Kritiikkinä voisi toivoa hieman tiivistämistä.

Sokkopelin keskeisiä henkilöitä kirjakauppias Maria, pappi Peteä, tietoturvainsinööri Jyrkiä, energiahoitaja Pauliinaa, toimittaja Kikkaa, lääkäri Niklasta ja mainosmies Kaita yhdistää lukioaikainen Comus, roolileikkikerho, jossa he ovat kokeneet päätä pyörryttävää yhteyttä ja ystävyyttä. Vuodet ovat kuitenkin hiipineet ystävysten väliin eivätkä he ole pitäneet vuosiin yhteyttä toisiinsa ryhmänä.

Kirjan alussa Pauliina löytyy kuolleena. Viimeiset tunnit hänen kanssaan on viettänyt Kai, jonka hän on sattumalta tavannut työmatkallaan. Pauliinan tavaroista löytyy tarot-korttiin raapustettu viesti, johon poliisi ei kiinnitä paljoakaan huomiota. Kotiin palattuaan Kai saa varoitusviestin, jonka perusteella hän alkaa epäillä Pauliinan kuolemaa murhaksi. Viestien sisältämät viitteet Comukseen saavat hänet ottamaan yhteyttä vanhoihin ystäviinsä. Tästä alkaa comuslaisten ja Puusepäksi itseään kutsuvan viestien lähettäjän välinen yllättävään ratkaisuun päätyvä kujanjuoksu. Voidakseen torjua Puusepän hyökkäykset comuslaisten täytyy ratkaista tarot-kortteihin kirjoitettuja viestejä ja arvoituksia.

Viestejä ja uhkauksia ratkoessaan – ratkontaan osallistuvat pääasiassa Mari, Jyrki, Pete ja Kai – vanha ystävyys löytyy uudestaan ja nyt sitä syventää ja maustaa keski-iän kypsyys ja elämänkokemukset. Tästä ystävyyden uudelleenlöytymisestä sekä pettymyksien ja menetysten merkitsemien ihmisten hapuilevasta rakkaudesta Hämeen-Anttila saa paljon irti.

Sokkopelissä näkyy Hämeen-Anttilan tutkijatausta sekä tietämys mytologiasta ja okkultismista. Hän tuntuu kunnioittavan lukijaa siten, ettei hän odota tämän tuntevan käsittelemiään tarinoita, myyttejä ja hahmoja – ainakin minulle kaikki olivat kutakuinkin uppo-outoja – vaan taustoista paljastetaan lukijaystävälliset kuvaukset romaanin henkilöiden löytäessä viestien ratkaisuja. Lukijaystävällisyydestä huolimatta paljon meni minulta ohi, mutta luulisin monen myyttisistä arvoituksista ja palapeleistä nauttivien saavan kirjasta paljon irti. Juonenkulussa pysyy kuitenkin hyvin mukana, vaikkei sivua käännettyään enää muistaisikaan mitään käsitellystä myytistä.

Sokkopeli on paikoitellen hyvin jännittävä ja karmaisevakin. Tarina ratkaistavine viesteineen on välillä aikamoista kieputusta, mutta kyllä Hämeen-Anttila siitä selviää. Tuotannon laajentaminen jännärien suuntaan ei ole kirjailijalta ollenkaan huono veto. Jännitys- ja kauhuelementtien rinnalla kulkeva ystävyyden ja rakkauden kuvaus on arkista ja hyväätekevää. Hämeen-Anttilan hahmot ovat epätäydellisiä ja hieman hapuilevia, siis oikeiden ihmisten oloisia.  Kultaa, kimalletta ja eksoottista seksiä on hänen romaaneistaan turha etsiä. Hämeen-Anttilalla on kyky kirjoittaa niin, että arkinenkin rakkaus näyttäytyy lahjana. Se sopii hänen kirjoihinsa.

- Tuima