|
|
|||
|
22.07.2009 - 07:00
Sen yön jälkeen en nähnyt Pietaria muutamaan viikkoon. Hän jäi kiinni murtautuessaan suuren kodinkoneliikkeen keskusvarastoon. Poliisi oli ollut heidän jäljillään jo kauan. Oli ollut vain ajan kysymys, koska Pietari ja hänen kaksi ystäväänsä jäisivät kiinni. Olin kuulusteluissa poliisiasemalla, mutta poliisien mielenkiinto minuun hävisi hyvin pian. En tiennyt mitään. Sitä mitä en ollut tiennyt, luin lehdestä. Kodinkonevarkauksia, autovarkauksia, kaikenlaisia varkauksia. Sitä oli jatkunut vuosien ajan, ja he olivat kehittäneet tuottoisan tavan ansaita elantonsa. Varastettu tavara myytiin eteenpäin, joskus he varastivat tilauksesta. Pietari oli varas, eikä minun enää tarvinnut miettiä, mistä kaikki lahjani olivat peräisin. Oikeudenkäynti oli pian ohi. Pietari sai ensikertalaisena lyhimmän tuomion. Hän ei ollut myöskään osallistunut varastetun tavaran myymiseen. Menin katsomaan häntä, kun hän oli istunut kuukauden verran tuomiostaan. Siihen asti en ollut tiennyt, mitä ajatella. Hän oli soittanut minulle muutaman kerran, mutta en ollut pystynyt sanomaan hänelle mitään. Olin kuunnellut hänen puhetulvaansa ymmärtämättä sanaakaan ja lopulta sulkenut puhelimen. Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin. Hänen kiharat hiuksensa kehystivät hänen lapsenkasvojaan. Hänen ruskeat silmänsä nauroivat. – Vihdoinkin. Sinä tulit. Oletko sinä kiukkuinen? – Kerro minulle, pyysin. – Onko minulla syytä olla kiukkuinen? Pietari vakavoitui. Hän katsoi käsiinsä, puristi niitä yhteen ja näin, että hän oli purrut kyntensä aivan lyhyiksi. – Minä olen valehdellut aina, hän sanoi katsomatta minua. – Minä en osaa olla valehtelematta. – Yritä. Aloita äidistäsi. – Mutsi? Se oikea? Hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi, hänen puheensa rytmi muuttui hakkaavaksi. - Oikea mutsi heitti mut pihalle, kun olin jotain kolmen. Siihen asti se oli jotenkuten jaksanut sietää mua, koska se sai minusta jotain sossurahaa. Se ei koskaan halunnut mua ylipäänsä, se oli jotain kuudentoista, kun mä synnyin. Todennäköisesti se ei edes tiennyt, kuka mun faijani oli. Se oli jo sellaisessa kunnossa siihen aikaan, että siltä kesti monta kuukautta ennen kuin se edes tajus olevansa paksuna. Oli liian myöhäistä tehdä aborttia. – Miksi sinua ei otettu pois häneltä? Huostaan? – Mutsin vanhemmat sai sosiaaliämmät vakuuttuneeksi siitä, että ne kyllä hoitaisi mut. Meidän koko suku on kovia valehtelemaan, Pietari sanoi katkerasti. – Eihän siitä tullut paskaakaan. Koko jengi oli armotonta dokuporukkaa, ja mä menin siinä sivussa. Välillä joku sai jonkun selvyyskohtauksen ja yritti työntää mun naamaani muutakin kuin maitoon sekoitettua keskaria. Ne halus pitää mut hiljaisena. Mitä enemmän kuuntelin Pietaria, sitä vähemmän halusin kuulla. Tiesin jo tarpeeksi, en halunnut kuulla enempää. Pietari ei huomannut torjuvaa ilmettäni. Hänen sanansa putoilivat katkeamatta hänen huuliltaan, hakkaavina, kovina. – Sitten kun mä olin jotain kolme, mutsi tapas jonkun hurrin, joka rahtas pilvee ja muuta kamaa Marokosta, ja se muutti sen tyypin kanssa Hollantiin. Mutsin vanhemmat katso mua varmaan tasan kaksi tuntia, sitten ne luopui vastuusta ja heivas mut sossuun. No, sitten se meni sellaista perinteistä rataa eli muutama sijoituspaikka, lopulta koulukoti. Siihen asti, kunnes mä täytin kahdeksantoista. – Entä sinun äitisi? – Se oikea vai se toinen? Pietari nauroi ontosti. – Oikea mutsi delas joskus myöhemmin, oudiit. Mitä väliä. Se toinen äiti taas… Pietarin ääneen palasi lämpö ja väri. Hänen yhteen puristautuneet nyrkkinsä rentoutuivat, hänen jännittyneet hartiansa laskeutuivat alas ja hänen silmänsä hymyilivät apeasti. – Se toinen äiti pelasti minut tulemasta hulluksi. Se toinen äiti piti minua kädestä iltaisin, kun makasin lastenkodin sängyssä ja katsoin seinällä hyppiviä varjoja. Minä pelkäsin ja olisin kastellut alleni, sillä pimeys on niin täynnä kaikkea pahaa: ääniä, hajuja, makuja, käsiä, silmiä. Kun toinen äiti lauloi minulle, rauhoituin ja nukahdin. Minä aloin tottua siihen toiseen äitiin. Se alkoi viemään minua joka paikkaan. Pihlikseen, Lintsille, Korkeasaaressa. Me oltiin ihan kahdestaan vaan. Pietari katsoi minua, ei nähdäkseen, ymmärsinkö minä, vaan varmistaakseen, että halusin kuunnella. Nyökkäsin hänelle ja tartuin hänen käsiinsä. – Minä aloin kehitellä kaikenlaisia tarinoita siitä toisesta äidistä. Kuvittelin minkä näköinen se oli, minkälaisia vaatteita sillä oli, minkälaista autoa se ajoi ja millaisessa talossa se asui. Se oli nastaa. En minä tietenkään kertonut muille skideille mitään. Nehän olisivat pitäneet minua ihan dorkana, luuserina. Kyllähän minä itsekin tiesin, etteivät ne jutut olleet totta. Minua ei kuitenkaan haitannut, vaikka ne eivät olleet totta. Ne kuvitelmat piti minut hengissä. – Koska sinä aloit kertoa niitä tarinoita muille? Olinko minä ensimmäinen… – Et. Minä aloitin, kun pääsin siviiliin. Huomasin, että hyvä äitisuhde vetoaa naisiin. Tyyppi, joka pitää äidistään, ei ole paha. Kunhan ei ole liian mammanpoika. Äiti oli myös kätevä sen takia, että se rahoitti minut. Minun ei tarvinnut selittää, mistä minä sain rahaa. Huomasin istuvani aivan tuolin reunalla. Vartaloni oli jännittynyt. Se oli varautunut iskuihin. Pietarin käsissä oli puristukseni jälkiä, iho oli punainen ja hehkuva. – Sitten minä tapasin sinut…ja minä en enää tarvinnut äitiä. Omat juttuni alkoivat tuntua tosi sairailta, halusin päästä eroon äidistä, mutta en tiennyt miten. Ensin minä ajattelin onnettomuutta, mutta olisitko sinä halunnut tulla hautajaisiin? Olin tulla hulluksi, sillä mitä kauemmin me olimme yhdessä, sitä vaikeammalta tuntui keksiä sitä viimeistä suurta valhetta, joka lopettaisi kaiken valehtelun. – Sitten sinä keksit sen pomomiehen ja Singaporen. – Minä en voinut kertoa sinulle totuutta, Pietari huusi. – Et sinä olisi ymmärtänyt. Miten sellaista voi ymmärtää. Se on niin helvetin tyhmää, ja minä rakastin sinua niin paljon. Sinä olisit nauranut minulle ja jättänyt minut. Tai alkanut vihaamaan minua. – Et sinä sitä voi tietää. – Minä ajattelin heittää sen viimeisen, suuren keikan, ja sen jälkeen ei olisi enää äitiä, ei varastamista, ei mitään muuta kuin me kaksi. Olisin sanonut, että sain ne rahat äidin talon myymisestä ja me olisimme eläneet niillä rahoilla muutaman vuoden. Pietari peitti kasvonsa käsillään. Hän itki. Purin huultani, enkä tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä tunsin. – Minä rakastan sinua niin paljon, Pietari itki. – Minulla on iltaisin samanlainen tunne kuin silloin pienenä, kun aloin keksiä niitä tarinoita. Minä haluaisin, että joku pitäisi minua kädestä kiinni, lohduttaisi, silittäisi uneen. Sinä olit juuri sellainen. Sinä annoit minun olla se mitä olin. Sinä et vaatinut mitään, sinä vain olit siinä, ja se rauhoitti minua. Minulla oli hyvä olla sinun kanssasi. Sinä kuuntelit minua. Sinä hyväksyit minut. Minä riitin sinulle, ja nyt minä olen menettänyt sinut. – Oletko? Kosketin hänen sormiaan, tartuin hänen käteensä ja vein sen poskelleni. – Pietari, minä tiedän, millaista on elää ilman rakkautta. Me olemme samanlaisia. Sinä halusit rakkautta ja keksit äitisi, se oli sinun rakkauttasi. Minä…minä en uskaltanut edes kuvitella rakkautta. Sen sijaan oli paljon helpompi kovettaa itsensä, antaa paksun ulkokuoren suojata. Minä en halunnut tuntea. En mitään. Me olemme samanlaisia. – Etkö sinä ole vihainen? Pietari kysyi hiljaa. – Minä olen valehdellut sinulle koko ajan. En kaikesta, mutta… – Tärkeimmästä sinä et ole valehdellut, ethän? – En. – Muulla ei ole väliä, mutta… – Minä en valehtele sinulle enää koskaan, Pietari lupasi. Uskoin Pietaria. Hänellä ei ollut enää mitään syytä valehdella minulle. Hän tiesi minun rakastavan häntä, hänen ei tarvinnut pelätä enää. Odottaisin häntä, ja kun hän vapautuisi, olisin häntä vastassa. Minä odottaisin, ja äidin uteluihin siitä, missä poikaystäväni nykyään oli, ja miksi äiti ei voinut vieläkään tavata häntä, vastaisin sen olevan vain ajan kysymys. Kunhan lento Singaporesta laskeutuisi, hän palaisi kotiin.
LOPPU
21.07.2009 - 07:00
Seuraava viikko kului hitaasti. Pietari oli hermostunut, sen näki kaikesta. Hänen jalkansa eivät pysyneet paikoillaan. Hänen puheensa rönsyili ja katkeili sitten yllättäen hänen jäädessään tuijottamaan minua outo ilme kasvoillaan. – Voi olla, ettet sinä tapaa äitiä koskaan, jos hän muuttaa Singaporeen, Pietari sanoi eräänä iltana. – Kyllä minä kestän elämän ilman anoppia. Olimme puhuneet avioliitosta alustavasti ja tunnustellen. Enimmäkseen Pietari oli puhunut naimisiin menosta, se tuntui hänelle tärkeämmältä asialta kuin minulle. Joskus hänen olemisensa sai minut ajattelemaan, että hän leikki kotia hyvin vakavasti. Kotityöt olivat siirtyneet hänelle, mutta se ei haitannut minua. Hän piti selvästikin siivoamisesta, ruuanlaitosta ja kaupassa käynnistä. – Joku saisi sinusta hyvän vaimon, olin kertonut hänelle. – Sinä? En ollut vastannut hänelle, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta aiheesta. – Minä haluan kodin, Keiju. Vaimon. Lapsia. Perheen. – Sekö sitten antaa sinulle mielenrauhan? – Se. Pietari oli varma asiasta. Minä, joka olin elänyt ydinperheessä, en ollut niinkään varma. Ulkoiset asiat eivät antaneet mielenrauhaa, tiesin sen, mutta jos Pietari halusi uskoa asiaan, hän sai minun puolestani uskoa siihen. Avioliitto oli minulle yhdentekevä asia, mutta jos se tekisi Pietarin onnelliseksi, olin valmis lähtemään maistraattiin. – Minä näin äidin tänään, Pietarin ääni kiskaisi minut vihkikaavan ääreltä arkeen. – Se matkustaa. Pietarin äänessä ei kuulunut minkäänlaista tunnetta. Hän vain totesi asian. Hänen äitinsä matkustaisi ja jättäisi hänet. – Koska? – Huomenna. – Jo huomenna? en voinut olla ihmettelemättä. – Pitäisikö meidän käydä hänen luonaan tänään? – Ei, se pakkaa koko illan. Minä sanoin jo hyvästit. Hassua, tuntuu jotenkin oudolta. Äiti on kuitenkin ollut aina läsnä. Koko minun elämäni ajan. Ja kohta se on poissa. Minä en tarvitse sitä enää. – Kuulostaa hassulta. Äidin tarvitseminen. – En minä osaa selittää mitä se on, Pietari sanoi. – Jotenkin äiti on aina suojellut minua, jos on sattunut jotain. Se on aina antanut minulle kaiken ja se on ainoa, joka on koskaan ymmärtänyt minua. Mutta nyt sinä olet siinä, enkä minä en tarvitse äitiä. Se on outoa. Minustakin se oli outoa, olla niin kiinni vanhemmissaan, mutta asia ei kuulunut minulle. Pietarin äiti oli lähdössä pois, eikä meidän – eikä varsinkaan Pietarin- tarvinnut ajatella häntä enää koko ajan. Voisimme keskittyä toisiimme ja unohtaa vanhempamme. – Menetkö sinä saattamaan häntä huomenna? – En, Pietari vastasi. – Lupasin mennä vaan laittamaan huonekaluja ja sen sellaisia kasaan, kun se on lähtenyt. Se aikoo myydä meidän talon. Minä menen sinne huomenna. Siellä voi kulua aikaa. – Tulenko minä mukaan auttamaan? – Ei, minä haluan tehdä sen yksin. Pietari suuteli minua. Hänen huulensa olivat kylmät. Kaikki lämpö, koko elämä tuntui valuneen pois hänestä. Hän oli jäätä.
...jatkuu... 20.07.2009 - 07:00
En kysynyt Pietarilta, oliko hän kertonut äidilleen pysyvästä muutosta luokseni. Ehkä hän tapasi äitiään päivisin, kun olin luennoilla. Iltaisin hän oli luonani. Hän istui odottamassa sinisessä laiskanlinnassa. Hän oli laittanut ruokaa, yleensä joitain hyvin erikoislaatuisia keitoksia, joiden nimiä en käynyt arvailemaan. Toiset olivat hyviä, toiset eivät. – Tulisikohan minusta kokki Pietari kysyi miettiessään tulevaisuuttaan. – Mitäs luulet? – En ota kantaa, vastasin nostaen haarukallani epämääräisen näköistä möykkyä, jonka olin kalastanut lautaseltani. – Ehkä olisi parempi miettiä jotain muuta alaa? Pietari nyökkäsi vakavana ja vaipui ajatuksiinsa. Hän oli nykyään hyvin mietteliäs, ja alkuaikojen levottomuus oli kadonnut. Vietimme lähes kaikki illat kotona, sillä Pietari ei halunnut lähteä minnekään. – Täällä on jotenkin mukavampaa, Pietari selitti. – Sellainen kotifiilis. Lämmintä ja pehmoista. Suloista. – Eikö sinun kotonasi sitten ollut sellaista? – Välillä oli, mutta äiti on kuitenkin niin paljon vanhempi minua, ettei se ollut samanlaista. Tämä on rakkautta, ja se antaa hyvän olon. Minä en kaipaa enää muuta. Hänen sanansa lämmittivät minua. Rakkaus. Se oli tunne, jota en muistanut koskaan aikaisemmin kokeneeni. – Joko sinä olet kertonut äidillesi meistä? Pietari kysyi minulta. – En. Ei kannata. Äiti haluaisi kuitenkin tentata sinulta kaikkea ja kertoa kaiken minusta, sanoin värähtäen pelkkää ajatustakin. – Parempi, ettei hän tiedä sinusta mitään. – Mutta onhan se kuitenkin sinun äitisi. Sehän kuuluu tavallaan perheeseen. – Niin kuin sinun äitisi, muistutin Pietaria. – Me olemme kaikki yhtä suurta, onnellista perhettä. – Minun äitini on asia erikseen. Se ei ole terve. – Kukapa meistä olisi? – Sinä olet ihanan kyyninen, Pietari nauroi. – Sinua ei liikuta mikään. – Eipä juuri. – Juuri sen takia minä rakastan sinua. Sinä olet niin ehdoton. Sinä et häily. Sinä olet luotettava. Minä tiedän sinusta aina tasan tarkkaan mitä sinä ajattelet ja haluat. – Tiedätkö? – Kyllä, Pietari nauroi. – Juuri tällä hetkellä sinä haluat kuollaksesi tekemiäni sämpylöitä ja päälle paljon voita. Hän oli oikeassa. Menimme keittiöön, ja Pietari halkaisi sämpylät ja levitti niille voita. Hän teki kaiken suurella hartaudella ja kaikesta näki, että hän nautti tekemästään. Hän oli isokokoinen poika leikkimässä kotia. Sämpylät olivat onnistuneita, Ehkä Pietarin tulevaisuus oli jauhojen peittämä. Yritin kuvitella häntä valkoisessa leipurin hatussa kuumassa leipomossa, mutta en pystynyt. En osannut nähdä häntä minkäänlaisessa työssä. Hän oli liian levoton. – Äidistä muuten, Pietari sanoi palatessamme olohuoneeseen. – Minä kävin sen luona tänään. Pietari katsoi minua kavennein silmin. Hänen katseensa oli uusi, en ollut nähnyt sitä aikaisemmin. – Se on tavannut jonkun kihon! Pietarin ääni oli jännityksestä käheä. – Jonkun miehen? – Tosi ison pampun jollain cocktail-kutsuilla, Pietari selitti. Hänen sanansa pulppusivat ulos nopeasti, ikään kuin hän olisi pelännyt uutisen vanhenevan liian pian. – Se boss on joku isän vanha kaveri, koulukaveri tai inttikaveri tai jotain sinne päin. Tiedätkö, veriveljiä, inkkarivaloja ja sellaista? Veriveljeys oli jäänyt minulle vieraaksi ilmiöksi, sillä en ollut koskaan tuntenut tarvetta liittoutua kenenkään kanssa. – Anyway, tämä tyyppi on ollut ulkomailla jotain parikymmentä vuotta. Tietysti se on aina välillä käynyt kotimaassa, mutta ei ole törmännyt äitiin. No, nyt ne tapasivat näissä juhlissa ja BÄNG! Siihen ukkoon iski! – Iski? Minun oli välillä vaikea seurata Pietarin ajatusten juoksua. Myös hänen puheensa seuraaminen oli kohtalaisen hankalaa, sillä hän puhui nopeasti, hänen äänensä kimpoili ylös ja alas. Oli kuin olisin ollut vuoristoradan kyydissä kuunnellessani häntä. Lapsuudenkodissani sanoja säästeltiin, ja kun niitä käytettiin, ne olivat juuri sitä mitä ne tarkoittivat. Ei enempää. Ei vähempää. – Iski, iski! Se ratkesi äitiin. Nyt se on soittanut äidille joka päivä. Ne ovat käyneet ulkona bailaamassa, ja se boss on ihan varma tapaus! – Millä tavalla varma? – Se on pyytänyt äitiä avikseen. Iloisen perhehelvetin lukkiutunut ovi oli saamassa avaimen. Kumarruin eteenpäin ja yritin keskittyä poimimaan olennaiset asiat Pietarin puhetulvasta. – Äiti ei tietenkään tiedä mitä tekisi. Sehän on ollut melkein fanaattisen sitoutunut isään ja niiden rakkauden vaalimiseen. Isän muisto on ollut sille kaikki kaikessa. Isä kun oli sille ihan kaikki. Nehän alkoivat seurustella jo ihan pentuina, joten ei ihme, että äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana. Ne oli vanha pari jo silloin. Paitsi tietysti niiden omien vanhempien mielestä. Ne ei kuitenkaan välittäneet, niillä oli toisensa, ja sitten kun isä kuoli siinä auto-onnettomuudessa….ei ihme, että äiti ripustautui minuun. Se oli vielä niin nuori, melkein lapsi itse. Onneksi sillä oli rahaa. – Niin, kaipa se auttoi häntä yksinhuoltajana… – Ei ole rikos syntyä rikkaaseen perheeseen. Ei äiti olisi muuten selviytynyt, jos sillä ei olisi ollut rahaa. Sehän olisi joutunut menemään töihin ja sitten minut olisi pitänyt viedä hoitoon, tarhaan tai sellaiseen. – Ankeaa. Kuulostaa kamalalta. – Älä pilkkaa, Pietari sanoi. – Ei äidillä sittenkään ollut helppoa. – Ei varmaan. Anteeksi. No, aikooko hän mennä naimisiin tämän miehen kanssa? Pietarin ilme synkkeni, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä se ei ollutkaan Pietarin äiti, joka oli takertunut Pietariin. Ehkä Pietari ei halunnut päästää irti äidistään. – Äiti ei vielä osaa päättää, Pietari sanoi ja huokaisi. – Asiassa on yksi iso mutta. Se tyyppi asuu Singaporessa. Sen bisnekset on siellä, eikä se aio muuttaa tänne, joten äidin pitäisi pakata chanelinsa ja muuttaa Kauko-Itään. Pietari katsoi minua, mutta en osannut tulkita hänen katsettaan. Oliko siinä toivoa? Epätoivoa? Pelkoa? – Haluaako hän sinut mukanaan? kysyin kääntäen katseeni pois Pietarista. – Sinun äitisi, haluaako hän sinut myös Singaporeen? – Ei…mutta se ei tiedä, voiko se jättää minut ihan noin vain. – Voimmehan me vierailla siellä aina silloin tällöin, ehdotin laimeasti. – Niin, Pietari sanoi hiljaisella äänellä. – Kai me voimme. – Koska se mies lähtee takaisin? – Joskus ensi viikon lopussa. – No, me näemme sitten ensi viikon lopussa mitä tapahtuu. Joko äitisi lähtee tai ei. Menin keittiöön tekemään uutta sämpylää. Pietari jäi istumaan olohuoneeseen. Emme enää puhuneet asiasta sinä iltana.
...jatkuu... 19.07.2009 - 07:00
Pietari puuskutti raahatessaan tummansinistä laiskalinnaa asuntooni. Tuolin päällä oli samasta kankaasta tehty rahi, ja pieni eteiseni näytti entistä pienemmältä. – Tarvitsenko minä tätä? Mahtuuko se edes tänne? – Kyllä mahtuu, Pietari sanoi. – Roudataan jotain ylimääräistä pois. Eikö tämä olekin upea? Sopii noihin verhoihin. Hän oli saanut kuljetettua tuolin huoneen nurkkaan. Katsoin ympärilleni. Asunto näytti harkitummalta kuin ennen, täydellisemmältä. Täydemmältä. Kattokruunu, laiskanlinna, keittiön pöytä, stereot, televisio, verhot, olohuoneen matto. Kaikki sopivat toisiinsa täydellisesti, Pietarilla oli silmää sisustukselle. Aloin kyllä epäillä, että Pietari toi vain omia tavaroitaan asuntooni, ja oli tekemässä pysyvää muuttoa luokseni. Se ei haitannut minua. – Tule tänne, niin katsotaan, mahtuuko tähän kahta, Pietari pyysi. Istahdin tuoliin ja Pietari valtasi rahin. Hän painoi päänsä polvilleni, silitin hänen hiuksiaan. Hän näytti väsyneeltä. – Mitä äidillesi kuuluu? kysyin. – Ei paljon mitään. Hän vaikutti haluttomalta puhumaan äidistään, enkä ihmetellyt. Tiesin sen tunteen, joten en kysynyt sen enempää. – Tiedätkö mitä? Pietari kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. – Mitä? – Minä en välittäisi lähteä tänään minnekään. – Ei meidän tarvitse lähteä mihinkään. – Se huolestuttaa minua, Pietari huokaisi. – Ei minulla yleensä ole tällaista oloa. – Eipä niin. – Minä luulen, että minä olen rakastunut sinuun. – Sekö sitten on vienyt sinun menohalusi? kysyin ja huomasin ääneni tärisevän jonkin verran. – Ilmeisesti. On tämä outoa. – Sitähän se on. Outoa. Rakkaus. Istuimme hiljaa pitkän aikaa. Pietari puristi jalkojani lujasti, minun sormeni olivat piiloutuneet hänen hiuksiinsa. Ikkunan takana illan harmaus oli muuttumassa mustaksi yöksi. – Minun täytyy tehdä jotain äidin suhteen, kuulin Pietarin sanovan. – Nyt kun minä rakastan sinua. – Kerro minulle äidistäsi. – Hän on kaunis, Pietari alkoi jälleen kerran puhua äidistään, mutta nyt hänen äänensä ei ollut lempeän huvittunut niin kuin yleensä, vaan hän kuulosti alakuloiselta. – Hän on aina antanut minulle kaiken mitä tahdon. Minä sain lapsena valvoa niin myöhään kuin halusin. Ja kun minä menin nukkumaan, sain pitää valoja koko yön, ettei minun tarvinnut pelätä pimeää. Sain syödä karkkeja aina kun halusin, eikä minun tarvinnut pestä hampaita, jos en halunnut. Saatoin nähdä viisivuotiaan pikku-Pietarin, enkelinkiharoissaan, karkkia mutustellen. Näin pienen hahmon sängyssä, peiton alla nukkumassa, himmeänä hohtavan yölampun sängyn vieressä. – Me teimme kaikkea kivaa. Äiti vei minut Lintsille joka päivä kesällä… – Joka päivä? en voinut olla keskeyttämättä. – No, melkein joka päivä, Pietari sanoi vaivaantumatta. – Ainakin se tuntui joka päivältä. Ja sitten me matkustimme ulkomaille, jos täällä oli sateista. Äiti rakastaa aurinkoa. – Niin kuin sinä. – Niin kuin minä. Äiti pukeutuu aina tyylikkäästi ja hän tuoksuu hyvältä. Kaikki miehet rakastuvat häneen heti, kun hän astuu huoneeseen. – Miksi hän ei ole mennyt uudestaan naimisiin isäsi kuoleman jälkeen? – Ei äiti ole halunnut. Hänellä on minut. Ja sitä paitsi, hän rakasti isää niin paljon, ettei sellaista rakkautta voi olla kuin kerran. – Voihan se olla niin. – On se, Pietari vakuutti. – Hänellä on ollut minut, mutta nyt… – Asiat ovat muuttuneet? – Asiat ovat todella muuttuneet, Pietari sanoi nostaen päänsä polviltani. – Nyt minä rakastan sinua. En voinut olla hymyilemättä. Pietari näytti niin totiselta, ikään kuin olisimme langettaneet yllemme kirouksen rakastumalla toisiimme. Pörrötin hänen hiuksiaan. – Kai sinun äitisi ymmärtää, etten minä ota sinua kokonaan häneltä. Sehän kuulostaa kamalan vanhanaikaiselta ja älyttömältä. Sinun äitisihän on vasta kolmenkymmenenseitsemän! – Ei se ole iästä kiinni. Minä en vain enää tarvitse häntä, eikä hän varmaan ymmärrä sitä. – Mutta…tavallaanhan sinä kuitenkin tarvitset äitiäsi, hänhän elättää sinut, en voinut olla muistuttamatta. – Ei minun opintolainallani pysty kaksi ihmistä elämään. – Ei tarvitsekaan. Minä keksin jotain. – Menisitkö sinä töihin? Sinä, jonka kaikki tähänastiset työnantajat ovat heittäneet pellolle? – Jos on pakko, Pietari sanoi. – Minä keksin jotain. Minun on vain ensin mietittävä.
...jatkuu... 18.07.2009 - 07:00
Toisinaan Pietari oli öitä äitinsä luona, ja silloin minä yleensä sain vakuuteltua itselleni, että voisin käyttää ajan hyödykseni ja vierailla äitini luona. Helppoa se ei ollut, sillä punainen omakotitalo omenapuineen ei herättänyt minussa minkäänlaisia lämpimiä lapsuuden tunteita. Lapsuudenkotini ahdisti minua, ja tiesin haluavani viettää lopun elämäni kivimuurien ympäröimänä, nimettömänä, mahdollisimman kaukana kotoa. – Onko isän auto kunnossa? Se oli äidin vakiokysymys. Isän auto oli siirtynyt haltuuni isän saavutettua sen asteen sairaudessaan, ettei häntä enää voinut päästä auton rattiin, Äiti oli varma siitä, että romuttaisin perhekalleuden, jota he olivat isän kanssa maksaneet vuosikausia. Toinen perhekalleus oli talo, jota vanhempani olivat maksaneet lähes koko aikuisikänsä ajan. Saadakseen talon maksetuksi, he olivat tehneet milloin kahta, joskus jopa kolmea työtä yhtä aikaa. Mikään ei ollut tullut ilmaiseksi, ja se oli asia, josta he jaksoivat muistuttaa minua. En voinut koskaan iloita mistään. Siitä vanhempani pitivät huolta. Kaikki oli ansaittava kivulla ja säryllä, vaivoja ja työtä säätämättä. Vasta kun oli tarpeeksi säästetty, kituutettu ja eletty ankeasti ilman nautintoja, saattoi alkaa odottaa jotain iloa ja tyydytystä elämään. Jos siis eli niin kauan. Isä ei ollut elänyt, eikä äitikään näyttänyt siltä, että hän koskaan aikoisi nauttia elämästään. Se ei vain sopinut tyyliin. – Kuinka kauan sinun opintosi kestävät? Se oli toinen vakiokysymys. Opiskelu oli turhaa, jos sitä pitkitti. Parempi valmistautua nopeasti, siirtyä työelämään ja aloittaa säästäminen. – Muutaman vuoden. Äiti huokaisi ja katsoi minua tyytymättömänä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en ollut jäänyt kauppaan töihin. Hänen mielestään olisin helposti voinut edetä myymälävastaavaksi. Sen sijaan olin lopettanut työni ja aloittanut opiskelun. Äidin tyytymättömyys ei haitannut minua, sillä tiesin, että vaikka tekisin mitä tahansa, se ei tyydyttäisi häntä. Jos olisin jäänyt töihin kauppaan, sekin olisi ollut väärin hänen mielestään. Olisin tuhlannut kykyni kaupan kassalla. En kerta kaikkiaan tehnyt mitään oikein. Se oli selvinnyt minulle jo vuosia sitten. Oli parempi pitää matalaa profiilia ja kertoa äidille niin vähän kuin mahdollista. – Minä en ymmärrä mitä järkeä on opiskella vuosikausia. Tulee vaan paljon opintolainaa. Se ei kuule ole ilmaista rahaa, äiti narisi. – Sinulta menee vuosikausia ennen kuin olet maksanut velkasi. En vastannut. Se olisi ollut turhaa. – Sinä voisit muuttaa takaisin kotiin, niin säästäisit edes vuokrassa. Kolmas vakiopuheenaihe. Miksi et muuta takaisin kotiin? Säästäisit vuokrassa, yhdessä saisi säästettyä ruokamenoissakin, ruohikko pitäisi leikata, peltikatto korjata. Katsoessani äitiä vanha, syvään juurrutettu syyllisyys alkoi taas nostaa päätään. Äidillä oli se taito hallussaan, saada minut tuntemaan itseni kiittämättömäksi. Isä oli myös osannut tehdä samoin. Tein kaiken väärin. Minusta ei koskaan tulisi mitään. En ollut mitään. – Se nyt vielä puuttuu, että menet naimisiin ja tulet raskaaksi. Siinä ne opinnot ovat sitten menneet hukkaan. – Niin, sanoin. – Tai ainakin tulee tauko opiskeluun tai työelämään. – Niinhän sinä luulet, äiti vastasi katkerasti. – Sinä et tiedä, millaista se on, kun on lapsi. – Olet sinä sen minulle kertonut. Monta kertaa. Monella eri tavalla, sanoin ja nousin kahvipöydästä. – Oliko muuta? Minun pitää mennä. – Minne sinä nyt jo? äiti sanoi, ja hetkessä hänen äänensä muuttui vanhaksi ja avuttomaksi. – Jäisit vaikka yöksi. – Minulla on muuta menoa. – Kuka? Joku mieskö? – Niin. En ollut aikonut kertoa äidille Pietarista, enkä aikonut tehdä sitä nytkään. – Kuka mies? Miksi sinä et ole puhunut hänestä aikaisemmin? Onko hän naimisissa vai mikä hänessä on, kun et voi kertoa? Miksi sinä et tuo häntä tänne? – Hän on kiireinen. – Sinä olet toinen nainen! Hänen rakastajattarensa! – En ole. Minä lähden nyt. Soitellaan. Suljettuani ulko-oven hiljaa takanani, seisoin hetken portailla ja vedin keuhkoihin ilmaa. Raaka, talvinen viima viilsi minua. Pysyin hengittämään jälleen vapaasti.
...jatkuu... 17.07.2009 - 07:00
Lahjoja, lahjoja, lahjoja. Pietari kuormitti minut lahjoilla. Lähes joka päivä hän toi minulle jotain. Vähitellen tyhjyyttä kumiseva vaatekaappini alkoi täyttyä uskomattoman upeista vaatteista, joita katsoessani mietin, missä niitä saattoi käyttää. En harrastanut seurapiirikutsuja. – Mitä minä tällä teen? kysyin pitäen kädessäni silkkistä, kotelomallista tunikaa. – Menen luennolle, vai? – Mikä ettei? Ainakin erottuisit toisista opiskelijoista. Sovita sitä. Tein niin. Sujautin kermanvärisen tunikan ylleni. – Sinä olet kuin kiinalainen prinsessa. Tule tänne. Käperryin prinssini kainaloon, ja vietimme kuninkaallisen hetken. Asuntoni oli myös muuttunut, sillä Pietari oli tuonut sinne uusia huonekaluja. Eräänä iltana hän oli raahannut luokseni valtavan jugend-kattolampun. Lampun hiottu lasikupu ja pienet kukkalampetit antoivat olohuoneelleni pehmeän, himmeän valon, enkä voinut olla ajattelematta mitä lamppu oli maksanut. – Äiti maksaa, Pietari oli vastannut kysyessäni hänen tulonlähdettään. – Työnteko ei sovi minulle. Niin ovat lukuisat työnantajani todistaneet minulle. Minä olen samaa mieltä. Äiti sitten heittää aina tonnin tai kaksi, kun minä tarvitsen. Kun minä tarvitsen. Ei jos. Katsoin Pietaria ihmeissäni. Totta, hän oli vastustamaton ja viehättävä, ja oli ilmiselvää, että hänen äitinsä oli seonnut. – Kuinka usein sinä sitten tarvitset tonnin tai kaksi? Ääneni kuulosti nihkeältä, mikä johtui ainaisesta rahapulastani ja vähemmän varakkaasta lapsuudestani, mutta ääneni sävy ei häirinnyt Pietaria. Raha oli pikkuseikka hänen maailmassaan. Rahaa oli ja sitä oli niin paljon, ettei sitä tarvinnut ajatella laisinkaan. – Muutaman kerran viikossa…kuussa, Pietari ilmoitti. – Ei puhuta rahasta, puhutaan jostain muusta. Pietari oli harvoin hiljaa, joten puhuminenkaan ei ollut ongelma. Hän halusi myös olla liikenteessä, ja minussakin heräsi samanlainen levottomuus. Vuodet, jotka olin hoitanut isää ja ollut äidin seurana, olivat lamaannuttaneet jalkani ja ajatukseni. Pietari sai minut uudestaan liikkeelle. Pietari tunsi paljon ihmisiä. Mihin tahansa me menimme, hänellä oli siellä ystäviä. Ehkä he olivat sittenkin enemmän tuttavia, sillä emme koskaan käyneet kenenkään luona. Tapasimme heitä kahviloissa, ravintoloissa, kaupungilla, emme muualla. – Koska minä voin tavata sinun äitisi? kysyin eräänä iltana, kun olimme palanneet asunnolleni. Suoraan sanoen en halunnut tavata hänen äitiään, mutta olin kuitenkin utelias näkemään naisen, josta Pietari puhui usein. – Et sinä voi tavata häntä. Pietari kuulosti surulliselta. – Miksi en? – Äiti ei kestäisi sitä. – Olenko minä niin kamala? – Et tietenkään, Pietari vastasi. – Äiti on vaan vähän neuroottinen. Se haluaa olla ainoa nainen minun elämässäni. Se pitää minua täysin omanaan, joten se ei ole mitenkään tyyppiä sydämellinen anoppi. – En minä ole menossa naimisiin sinun kanssasi, sanoin kylmästi. – Jos et halua minun tapaavan äitiäsi, niin… – Ei siitä ole kysymys! Kuuntele nyt! Mitään muuta en ollut tehnytkään viimeisen kolmen kuukauden aikana, joten vaikenin ja kuuntelin edelleen. – Äiti on vähän hermostunut. Se ei halua, että minulla on muita. Se vaan on sellainen. Pietari levitteli käsiään ja kastoi minua nähdäkseen, ymmärsinkö asian. – No, ihmeen paljon sinun äitisi antaa sinun viettää aikaasi pois luotaan, sillä sinähän melkein asut täällä, sanoin ärtyneenä. En todellakaan halunnut tavata Pietarin äitiä ja olisin jo halunnut vaihtaa puheenaihetta, mutta kuitenkin minua ärsytti se, ettei tapaamisen ollut mahdollista. – Pakko äidin on antaa minun olla täällä. Muuten minä en palaa koskaan enää sen luo. Huokaisin. Tämä äiti-poika-suhde ei vaikuttanut hyvältä. Kiristystä, takertumista ja tukahduttamista. Puolin ja toisin. Minua tympäisi. Omat kotioloni tulivat mieleen. Isä oli aina hallinnut elämääni, ja oli ollut outoa seurata hänen valtansa asteittaista murenemista. Tai ei. Hänen valtansa muuttumista, sitä se oli, sillä sairastuessaankin hän jatkoi hallitsemistaan ja tukahduttamista. Hänen voimansa vähenivät, mutta edelleen hän piti äitiä ja minua vallassaan. Äiti oli täysin näivettynyt, ja minulla oli täysi työ opetella elämään ilman huonoa omatuntoa. – Unohdetaan koko juttu, pyysin. – Keiju! Pietari henkäisi ihastuneena. Hänen mielialojensa vaihtelut olivat käsittämättömän nopeaa. – Niin? – Meillä oli ensimmäinen riita! Hän hymyili, ja annoin hänelle sovinnon suukon. Hän oli vastustamaton, ja ymmärsin hänen äitiään. En minäkään halunnut jakaa Pietaria kenenkään kanssa.
...jatkuu... 16.07.2009 - 07:00
– Tässä. Ole hyvä. – Mikä tämä on? – Avaa se, Pietari sanoi innokkaasti. – Avaa jo! Repäisin punaisen lahjapaperin auki ja sain käsiini mytyn pehmeää kangasta. Tummanvihreää kuin pehmein sammal. Se oli samettinen mekko. – Minulleko? Miksi? – Se on yhdenkoon. Mikä sinun kokosi muuten on? – Kolmeneljä, kolmekuusi, jotain sinne päin. Miksi sinä toit tämän minulle? – Sinä olet keijujen kokoa, Pietari sanoi vastaamatta kysymykseeni. – Pue se yllesi. Hän istahti nojatuoliin odottamaan muotinäytöstä. Katsoin häntä epäröiden, mutta vaate tuntui liian houkuttelevalta. Pakko sitä oli ainakin sovittaa. Menin makuuhuoneeseen ja kuulin Pietarin äänen huutavan perässäni. – Äiti hankkii aina jotain uutta päälle pantavaa, kun sillä on ollut migreeni tai se on muuten vaan down. Hankkii se kyllä jotain uutta vaatetta, kun se on iloinen, ei sen puoleen. Pietarin itsepintainen höpötys, hänen taukoamaton puheensa, oli saanut minut antamaan hänelle osoitteeni ja puhelinnumeroni, kun me olimme eilen ajaneet Pitäjänmäelle. Pääni oli helissyt kivusta ja hänen sanoistaan, ja olin ollut valmis myöntämään vaikka upottaneeni Titanicin saadakseni säryn ja puheen loppumaan. Pietari oli kärttänyt tietojani, ja ennen kuin pudotin hänet kyydistä, olin jo niin väsynyt taistelussani, että olin antautunut. Ja tässä tulos. Hän istui olohuoneessani odottaen muotinäytöstä. – Great! Pietari totesi. – Väri sopii sinulle täydellisesti. Miten sinun pääsi voi? – Ihan kunnossa. Kai. En ollut aivan varma, sillä mietin, mitä hän teki luonani. Tai oikeastaan en miettinyt sitä, sillä tiesin kyllä sen. Ennemminkin mietin, miksi olin päästänyt hänet ovesta sisään. Hän oli vain jotenkin niin vyöryvää tyyppiä. Hän jyräsi esteet tieltään. Hän oli päättänyt valloittaa minut, enkä minä tiennyt, halusinko sitä. Hän oli todella hyvännäköinen, eikä hänen puheissaan ollut mitään vikaa. Taukopaikoista pidin varsinkin. En seurustellut. Olin kaikin tavoin vapaa. Jokin kuitenkin mätti vastaan. Ehkä se oli hänen nuoruutensa? Hän oli sentään muutaman vuoden minua nuorempi. Tai sitten se oli hänen itsevarmuutensa, joka sai minut empimään. – En minä voi ottaa tätä. – Miksi et? – Tämä on varmaan maksanut aika paljon? Sametti tuntui pehmeältä ihollani. Mekon väri sopi minulle täydellisesti, niin kuin Pietari oli sanonut. Sävy korosti hiusteni punaisuutta, eikä vihreä saanut kalpeaa ihoani näyttämään kuolleelta. – Minulla on rahaa, Pietari sanoi. – Mutta jos sinä et pidä siitä, niin sitten… – Pidän! Ei siitä ole kysymys. – Vaan mistä? Me emme tunne toisiamme vielä riittävän hyvin, vai? – Jotain sinne päin. – Ei haittaa, Pietari sanoi iloisesti. – Sinä autoit minua eilen, ja minä tahdon vain osoittaa kiitollisuuteni. Katsoin hänen nauravia, ruskeita silmiään. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa olivat pörrössä, ja näin muutaman sadepisaran kimmeltävän hänen kiharoidensa latvoissa. Hän näytti pieneltä pojalta. Peter Panilta. – Okei. Kiitos. Tämä on ihana. – Niin kuin myös sinä. Hänen flirttinsä ei raastanut päätäni niin kuin eilen, joten tiesin olevani jälleen kunnossa. Itse asiassa päänsärkyni oli parantunut heti, kun olin saanut vietyä tavarat äidilleni. Olin nauttinut pakollisen päivällisen ja kuunnellut äidin ainaista valitusta elämästään, joka oli antanut hänelle ristiksi vuosikausia yläkerrassa maanneen Alzheimeria sairastavan aviomiehen. Isä oli kuollut kesällä, mutta edelleen äiti kantoi ristiään. Sen lisäksi hän tarrautui minuun ja heittäytyi täysin avuttomaksi. Hän ei pystynyt enää mihinkään. Ei käymään kaupassa. Ei pitämään taloa kunnossa. Ei elämään ilman tytärtään. Aloin olla kohtalaisen väsynyt ja kyllästynyt äitiin. – Mihin mennään? Pietari keskeytti ajatukseni. – Miten niin? – Sinulla on uusi mekko ja uusi poikaystävä, joten… – Poikaystävä? – Niin, Pietari sanoi. – Jollei uusi, niin sitten tuleva. Joten, minne mennään? – En minä tiedä. Minun pitää nousta huomenna aikaisin. Luennolle. – Mitä! Opiskeletko sinä? Great! Älykkö! Pietarin äänen sävy kuulosti tavalliselta, mutta hänen sanavalintansa ihmetytti minua. Älykkö? – Minulla ei ole päätä opiskeluun, Pietari sanoi ja synkistyi hetkeksi. – Mieli kyllä tekisi. – Ei päätä? Minusta tuntuu, ettei sinulla ole jalkoja opiskeluun. Sinä vaikutat aika levottomalta. – Totta, Pietari myönsi. – Siitä se varmaan johtuu. Minulla ei ole keskittymiskykyä. Sinä olet sitten viisas. – Kiitos. – Ja totinen. – Elämä on raastanut, sanoin hymyillen. – Minulla on takana aika rankka talvi ja kesä. – Miten niin? – Isä oli vuosikausia sairas. Minä ja äiti hoidimme häntä yhdessä. Olin ehtinyt aloittaa opiskelun, kun isä sairasti, mutta sitten…no, minä menin töihin kaupan kassalle. Aloitin opiskelun nyt uudestaan. Nyt syksyllä. Minä ajattelin, että nyt minulla on helpompaa. – Mutta ei ole? – Ei. Äiti soittaa jatkuvasti ja mankuu käymään ja muuttamaan takaisin kotiin. Jotenkin äiti on mennyt ihan lukkoon sen jälkeen, kun hän huomasi, ettei hänellä ole enää ketään, jota hoitaa. Tai josta valittaa. Nyt hän voisi tehdä mitä vaan, mutta hän ei tee mitään. – Ei ihme, ettet sinä ole valmis sitoutumaan, Pietari sanoi. – Mitä? – Sinä olet niin varuillasi koko ajan, ettei se voi johtua pelkästään minusta, Pietari selitti itsevarmana. – Sinä et vaan halua, että sinussa roikutaan. No, minä lupaan olla roikkumatta. Joko mennään? Annettuaan minulle luonteeni ja käytökseni pika-analyysin, Pietari nousi ja suunnisti ovelle. Hän veti takkinsa ylleen ja tarttui viittaani. – Mademoiselle? Sukelsin paksun kankaan suojiin, ja hän kietoi kätensä ympärilleni. – Ai niin, olin unohtaa. Pietari kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja ojensi se minulle. – Sopivat tuohon mekkoon, hän sanoi. Sitä mieltä minäkin olin kiinnittäessäni sirot smaragdikorvakorut korviini.
...jatkuu... 15.07.2009 - 14:32
Kesän iloksi julkaisemme SusuPetalin luvalla novellin 'Singaporen lento' kokoelmasta Toinen painos kahdeksanosaisena jatkokertomuksena. Jos ei jaksa odottaa jatko-osia tai kiinnostuu kokoelman muistakin novelleista, voi kirjan ostaa vaikka nettikirjakaupasta (helppoa kuin mikä, mahdollisia liikkeitä on monia) tai lainata kirjan kirjastosta. Jos kirjaa ei omasta kirjastosta löydy, kannattaa ehdottaa kirjastolaisia hankkimaan teoksen kirjaston kokoelmaan :) Mutta sitten Singaporen lennolle...
********************************************** – Hei, ei sinulla sattuisi olemaan lainata muutamaa euroa? Käännyin äänen puoleen. Ääni kuului ruskeasilmäiselle, kiharatukkaiselle tyypille, joka nojasi autoni kylkeen. Hän hymyili valloittavasti, ja hänen kätensä oli jo valmiina ojossa varmana päätöksestäni. – Ei ole. – No, heitä minut sitten himaan, Minulla ei ole yhtään rahaa. Hän jatkoi hymyilemistään, mutta hänen kätensä piiloutuivat nahkarotsin taskuihin. Hetkessä hän näytti pieneltä, eksyneeltä pikkupojalta, ja minua odottaisi syyte, jos jättäisin hänet heitteille. Hän antoi silmiensä verhoutua tummien ripsien taakse. Vaikutelma oli tehokas. Hän huokaisi tuskin kuuluvasti, sisäänpäin. Hän odotti. Hän saattoi olla viikonloppuvapaalla oleva psykopaatti, pankkiryöstäjä, puistoissa lymyilevä raiskaaja tai sitten hän tosiaankin oli kyydin tarpeessa. Katsoin hänen pitkää, honteloa vartaloaan. Ilman nahkatakkiaan hän olisi näyttänyt ranskalaiselta koulupojalta. Valkoinen paidankaulus pilkotti tummansinisen, pyöreäkauluksisen neulepuseron alta. Jaloissaan hänellä oli suorat farkut. Hän oli siisti. – Kelpaanko? Röyhkeyttä hänellä riitti, huolimatta kuoropoikamaisesta ulkonäöstään. – Ihan totta, minun on päästävä kotiin. Mihin päin sinä olet menossa? – Pitäjänmäelle, vastasin, vaikka olin päättänyt olla hiljaa. Kirosin mielessäni, mutta vahinko oli jo tapahtunut. – Great, äiti asuu Lassilassa. Minä voin jäädä matkalla pois. – Ai, voit? Hän hymyili, ja hänen puolestaan asia oli selvä. Minä sen sijaan epäröin. Yleensä minulla ei ollut tapana poimia satunnaisia matkailijoita kyytiini, mutta nyt oli kirkas syyspäivä ja me olimme keskustassa. Hänellä saattoi olla fileerausveitsi takataskussaan tai sukkanauha piilotettuna povitaskuun. – Okei, hyppää kyytiin. – Great! Mikä sinun nimesi on? – Helinä, vastasin käynnistäessäni autoa. – Niin kuin se keiju! – Mikä keiju? – Peter Panista. Minä pidän saduista. – Hmm, tyydyin mutisemaan sukkuloidessani lauantairuuhkassa Postitalon ohi. – Minä kutsun sinua keijuksi. – Senkun. Soljuimme Mannerheimintietä pitkin, ja tyyppi hiljeni hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Finlandia-puiston kohdalla hän avasi jälleen suunsa. – Minä olen Pietari. – Et sentään Peter? – En, Pietari nauroi. – Se olisi ollut jo liikaa. – Miten niin? – Muuten vaan, Pietari vastasi. –Oletko sinä käynyt tuolla? – Missä? Ai, oopperassako? En. Entä sinä? – Kaksi kertaa. Nukahdin molemmilla kerroilla. – Kannatti siis maksaa… – Äiti maksoi. En minä muuten olisi mennytkään. Äiti aina roudaa minua joka paikkaan näytille. – Näytille? – Niin. Se toivoo, että joku luulee minua sen rakastajaksi. Se pitää itseään edelleen nuorena. Äiti siis. – Minkä ikäinen hän sitten on? en voinut olla kysymättä, vaikka asia ei minua kiinnostanut ja tiesin, etten tapaisi tyyppiä enää koskaan. – Kolmekymmentäseitsemän. – Eihän se ole paljon. Hänen on täytynyt saada sinut hyvin nuorena. Minkä ikäinen sinä olet? – Minä täytin kesällä kaksikymmentä. Entä sinä? – Minkä ikäinen siis? Melkein kolmekymmentä. Ei ihan. – Sinä et näytä kolmekymppiseltä. Huokaisin. Kevyt flirtti lauantaipäivän ostosten päätteeksi ei ollut minun heiniäni. Olin koko kirotun aamupäivän lastannut selkäni tavaroilla, joita äitini oli kirjannut ostoslistaansa. Lista oli ollut pitkä ja kirjava, ja aikaa oli tuhraantunut tuhottomasti. – Missä päin Pitskua sinä asut? Pietari ei näköjään pystynyt olemaan hetkeäkään hiljaa. Olisi ollut harmitonta, jos hän olisi tyytynyt vain puhumaan, mutta näköjään hänen piti koko ajan kysellä jotain. Olin kyllästynyt kysymyksiin, ne vaativat vastauksia, ja olin enemmän kuin väsynyt vastaamaan. Äiti oli aina kysymässä jotain. – En minä asu siellä. – Aha. En tarjonnut lisäselitystä, sillä arvasin, että Pietari pyytäisi sellaista itse. – Oletko sinä menossa jonkun kaverin luo? – En. – No, minne sitten? Hänen äänensä kuulosti tasaiselta ja rauhalliselta. Ehkä hän ei yksinkertaisesti tajunnut, etten ollut juttutuulella. – Minä menen äitini luo. – Ahaa. – Niin. Päänsärky alkoi vaelluksensa takaraivoltani. Tunsin tykytyksen ja tiesin, että kohta särky leviäisi ohimoille sytyttäen silmien välin tuleen. Saisin maata loppuillan pimeässä. Kunhan joskus pääsisin kotiin. Äiti tietysti syöttäisi ja kahvittaisi minua tuntitolkulla, enkä pääsisi pakenemaan. – Keiju? – Yhym. – Sinä olet hyvännäköinen. – Kiitos. – Ai, sinä tiedät sen? Pietari sanoi kuulostamatta hämmästyneeltä. – Tiedän, enkä jaksa välittää. Päätäni särkee. – Onko sinulla migreeni? Pietarin ääni kuulosti myötätuntoiselta. Hymähdin. Myötätuntoinen, hyvännäköinen, avoin ja sosiaalinen. Ihailtavia piirteitä nuoressa miehessä, hyvin nuoressa miehessä –jos ei ole päänsärkyä. Minulle oli, ja mieluummin olisin kuljettanut kyydissäni mykkää toteemipaalua. – Jotain migreenin tapaista, huokaisin. – Onko sinulla jotain lääkkeitä? – On. Kuule… – Niin, Pietarin ääni kuulosti kiinnostuneelta. – Mitä? – Et viitsisi olla hiljaa?
... jatkuu ... 24.10.2007 - 07:00
![]() Isäni lakimies löysi nopeasti käteisostajan asunnolle. Sovin huutokauppakamarin kanssa astioiden, huonekalujen ja muun irtaimiston arvioinnista ja palasin viimeisen kerran kotiini. Olin asunut näissä huoneissa isäni kanssa yli kaksikymmentä vuotta ja tiesin, että minun oli aika lähteä pois. Mikään ei palaisi enää ennalleen ja minun oli aloitettava elämäni alusta. Mikään ei sitonut minua enää tähän paikkaan. Kotini ja turvapaikkani ei ollut enää näiden kattojen alla, ei näiden seinien sisällä. En halunnut täältä mitään muuta mukaani kuin muistoni. Minulla oli tapaaminen isän lakimiehen kanssa iltapäivällä, joten katsoin viimeisen kerran vanhaa kotiani ja lähdin. Hyppäsin taksiin ja ajoin Kaivopuistoon. Lakimies odotti minua, ojensi minulle salkun ja katsoi minua vakavasti. – Toivottavasti sinä tiedät mitä teet. – Tiedän. – Minä en ymmärrä, miksi sinä et sijoita rahoja tai edes talleta niitä tilillesi. – Minä matkustan ulkomaille, sanoin hymyillen. – Minulla ei ole Visaa, eikä muitakaan kortteja, pakko olla käteistä. Roomassa. – Miksi sinne? Lomalleko? – Rooma on rakkauden kaupunki. Roma… toisinpäin luettuna se on sama kuin Amor. Rakkaus. Lakimiehen kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sanani. – Aah, sinä olet siis rakastunut! Se on hyvä, siis se, että olet pääsemässä surusi yli. Uusi rakkaus auttaa sinua unohtamaan… isäsi. – En minä unohda häntä. En koskaan. – Kuka tämä nuori mies on? Tunnenko minä hänet? – Tuskinpa, vastasin hymyillen. – Minäkään en tiedä hänen nimeään. Mies seisoi ikkunan ääressä, eikä kääntynyt puoleeni tullessani hotellihuoneeseen. Laskin salkun peilipöydälle ja menin hänen luokseen. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänen tuoksuaan ahnaasti sisääni. Hän kääntyi ja katsoi minua. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät, pupillit olivat pienet ja iirikset lähes läpikuultavat. – Sinä teit sen? Myit asunnon ja sait rahat? Katsoin olkani yli ja hänen katseensa seurasi liikettä. Hän rypisti otsaansa kevyesti. – Etkö sinä tallettanut rahoja? Ovatko ne kaikki tuossa salkussa? – Ovat. Puoli miljoonaa mahdollisuutta aloittaa uudestaan. Hän tarttui käsiini ja lukitsi ne selkäni taakse. Selkäni kaareutui, kun hän työntyi minua vasten. – Miksi sinä teet tämän? hän kysyi suljettujen huulten takaa. – Minä haluan tehdä sen. Hän painoi huulensa kaulalleni ja tunsin kaulavaltimoni sykkivän hänen hampaitaan vasten. Olisin halunnut kertoa hänelle, että tein sen rakkaudesta häneen, mutta en halunnut pelästyttää häntä. En halunnut tunteitteni työntävän häntä luotani. Tiesin, että hän pelkäsi myös omia tunteitaan, halusi kieltää ja peittää ne. Minun oli annettava hänelle aikaa. Hän ei ollut tottunut rakkauteen. Tiesin jo ennen heräämistä, että hän oli poissa. Tunsin huoneen tyhjyyden alastomalla vartalollani. Minun oli kylmä. Huuleni tärisivät ja yritin hillitä vapinaa. Sormenpääni hohtivat jäätä ja piilotin ne reisieni väliin löytäen vain yksinäisen kosteuden. Käännyin vatsalleni ja hautasin pääni tyynyyn. Kuuntelin hiljaisuutta, joka lepäsi rikkumattomana ympärilläni. Vaivuin horrokseen, mutta edes unessani en nähnyt miestä, joka oli jättänyt tuoksunsa ja vartalonsa painon lakanoihin. Hänen sijastaan näin isän sellaisena kuin olisin halunnut hänet unohtaa: väsyneenä, lakastuneena. Laihtuneena ja kahlehdittuna sairaaseen ruumiiseensa. Lannistettuna ja voitettuna. Näin isän harmaat, periksi antaneet silmät. Voimattoman suun, joka ei ollut enää noussut hymyyn, vaan vääntynyt kivusta ja tuskasta, avautunut äänettömään huutoon. Näin sen kaiken unessani ja vasta avatessani kyyneleiset silmäni, isäni kasvot hävisivät näkyvistä. Makasin monta tuntia, enkä voinut lakata itkemästä. Iltapäivällä nousin sängystä, menin ikkunan luo, vedin verhot auki ja päästin auringon huoneeseen. Tiesin, että mies tulisi ottamaan rahat, hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Olin tarjonnut hänelle rakkauttani ja rahoja, mutta hän valitsi helpomman tien. Nostin käsilaukkuni maasta. Olin heittänyt sen lattialle edellisiltana palatessani takaisin hotelliin. Avasin laukun ja katsoin seteleitä, jotka olin sullonut sinne. Kaksi ja puoli sataa tuhatta. Saman verran kuin oli salkussa, jonka mies oli vienyt mukanaan. Käänsin katseeni rahoista ja näin punaisen ruusun yöpöydällä. Se oli hänen tapansa jättää jäähyväiset. Sanoa näkemiin. Nostin ruusun huulilleni ja hymyilin. Minulla oli riittävästi rahaa: uuteen alkuun, hotellilaskuihin, uusiin vaatteisiin, kaikkeen, mitä tarvittiin, aina siihen saakka, kunnes asettamani syötti nielaistaisiin. Ja kenties joskus, ajattelin tuntiessani hänen partavetensä tuoksun ruusun terälehdillä, ehkä jonain päivänä, kun kaikkein vähiten odotti, kun kaikkein vähiten toivoi, kun vähiten kaipasi rakkautta… Nostin puhelimen korvalleni pitäen yhtä ruusua kädessäni ja tilasin menolipun Roomaan. Loppu - SusuPetal 23.10.2007 - 07:00
![]() Mies asui hotelli Grand Marinassa. Hän kertoi, että nainen Lehtisaaresta maksoi hänen hotellilaskunsa. – Miksi sinä asut hotellissa? – Koska minun omaa asuntoani remontoidaan. – Onko se totta? – Ei tietenkään. Minulla ei ole asuntoa, en tarvitse sellaista. Huone oli suuri, eikä mikään siellä kertonut vakituisesta asumisesta. Minkäänlaisia henkilökohtaisia esineitä ei näkynyt, ei valokuvia yöpöydän päällä, ei kirjoja, ei vaatteita tuolilla. Kaikki oli kuin valmiina uutta hotellivierasta varten. Tai valmista äkkilähtöön. – Kuinka kauan sinä olet asunut täällä? – Kuukauden. Mies istuutui tuoliin ja katsoi minua. Istahdin sängyn laidalle. – Huijarilla ei ole kotia. Hänen kotinsa on siellä missä on rahaa. Kun rahavirrat tyrehtyvät, hänellä on muutto edessä. Jos sinä haluat jotain pysyvää, jotain omaa… lähde. – Minä jään. Tumma varjo synkensi miehen kasvot. – Minä lähden kohta, mies sanoi. – Minun aikani Suomessa alkaa olla lopussa. Piirit ovat täällä liian pienet, sana kiertää, ihmiset vertaavat kokemuksiaan, ihmiset eivät halua pysyä hiljaa. – Minne sinä lähdet? – Pois. – Siihenkin tarvitaan rahaa, sanoin ja nousin. – Eikö niin? Polvistuin hänen eteensä, avasin hänen vetoketjunsa ja otin hänen peniksensä suuhuni. – Uusi alku maksaa paljon, kuulin hänen sanovan. – Paljon. Heräsin ja tunsin hänen ihonsa viileyden selkääni vasten. Muistin nähneeni unta isästä, mutta uniriekaleet olivat liian heikkoja ja hajanaisia. Suljin silmäni uudestaan ja yritin palauttaa mieleeni isän piirteet, mutta en pystynyt siihen. Käännyin ja näin miehen selän edessäni. Hänen toinen kätensä suojasi hänen kasvojaan peittäen hänet näkyvistäni. Kosketin häntä ja hän liikahti unissaan poispäin. Ajatus, joka ollut mielessäni juuri ennen nukahtamista, palasi mieleeni. Tiesin hänen olevan hereillä jo ennen kuin hänen silmänsä avautuivat. Olin katsonut hänen luomiensa levotonta liikehdintää jo jonkin aikaa, nähnyt hänen vartalonsa jännittyneisyyden. Painoin suudelman hänen huulilleen. – Sinä näytät pelästyneeltä, sanoin hiljaa. – Mitä sinä pelkäät? – Minä en ole tottunut heräämään toisen ihmisen viereltä. Käperryin hänen kainaloonsa ja painoin sormeni hänen huulilleen. En halunnut hänen puhuvan. – Miten paljon rahaa sinä tarvitset? – Uuteen alkuun? hän mumisi ja hänen kuuma hengityksensä kutitti sormiani. – Niin… tai lopettaaksesi. Kokonaan. Kuinka paljon sinulla pitäisi olla, jotta voisit lopettaa huijaamisen? Ettei sinun tarvitsisi enää tehdä sitä? Hän työnsi sormeni kasvoiltaan ja nousi istumaan. – Mikä sinusta on riittävästi? hän kysyi kylmällä äänellä. – Miljoona? Kaksi? Minkä verran tarvitaan, jotta voi elää pitkän elämän yltäkylläisyydessä? Ei koskaan köyhänä. Ei koskaan. Kuuntelin hänen sanojaan ja tiesin, etten saisi hänen päätään kääntymään. Huijaaminen oli hänen tapansa elää. Vaikka hänellä olisi riittävästi rahaa, hän ei lopettaisi. Ajatus, joka oli tullut mieleeni edellisiltana, ei toteutuisi. Hän ei pysähtyisi vaikka minä antaisin hänelle siihen mahdollisuuden. Hän ei halunnut pysähtyä. Halusin kuitenkin hänet, joten minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin seurata häntä ja tarjota uutta alkua jossain muualla. – Kuinka paljon rahaa sinä tarvitset, jotta voit asua riittävän kauan hotellissa ennen kuin joku tarttuu syöttiin? – Mitä sinä tarkoitat? – Minä voisin rahoittaa uuden alun meille. Jossakin muualla. Kunnes löydämme sopivan kohteen. Jonkun, joka haluaa tulla hetken ajan onnelliseksi. Jonkun, joka haluaa sokeutua sinun taikavoimiesi takia. – Mistä sinulla on rahaa? mies kysyi hitaasti. – Sinä petät itseäsi. – Minulla on asunto. Etu-Töölössä. Siitä saa vähintään puoli miljoonaa. Enemmänkin, jos meillä ei ole kiire. Onko meillä? Kiire? Hän hymyili ja veti minut syliinsä. ...jatkuu... - SusuPetal 22.10.2007 - 07:00
![]() Hänen päänsä lepäsi sylissäni. Auto oli lämmin rannan kosteuden jälkeen. Kuu oli noussut korkeammalle, mutta silti se näytti kaiken aikaa olevan putoamassa mustaan mereen. – Miksi minun ei olisi pitänyt seurata sinua? Hän avasi silmänsä ja katsoi minua. Veri näytti paenneen hänen kasvoiltaan ja hetken ajan hän näytti kuolleelta. Niin kuin isä. – On ihmisiä, joita huijataan. Joilta varastetaan. Sinä et kuulu heihin. Ja kuitenkin… minä olen huijari. Varas. Sinä et sovi minun elämääni. – Huijaatko sinä sitä vanhaa naista, joka asuu Lehtisaaressa? kysyin koskettaen hänen otsaansa. Hän hätkähti. Aloin sivellä hänen otsaansa hitain vedoin ja tunsin hänen vartalonsa rentoutuvan uudelleen. –Kyllä, hän vastasi hetken kuluttua. – Sen naisen pojanpoika oli ystäväni. – Oli? – Hän kuoli. Hän oli myös pakkomielle isoäidilleen. Minä käytän sitä pakkomiellettä hyväkseni. Se tietää minulle kohtalaista toimeentuloa, mukavia taskurahoja, oikeutta käyttää tätä autoa ja muuta. – Sinä teet sen rahasta. Huijaat. – Minkä muun takia? mies kysyi avaten silmänsä. – Minä en harrasta hyväntekeväisyyttä. Minun seurani maksaa. Minun tarpeeni maksavat. Minun aikani on rahaa. Minä pidän rahasta. – Kuinka kauan sitä kestää? en voinut olla kysymättä. – Joskus se nainen pääsee eroon surustaan, eikä tarvitse sinua enää. – Tiedän. Olimme hetken aikaa hiljaa. Mies katsoi minua, hymyilemättä, ja vastasin hänen katseeseensa samalla tavalla. – Mitä sinä teit hautausmaalla? Hänen kysymyksensä tuli yllättäen, enkä tiennyt mitä vastata. Purin huultani, yrittäen keksiä vastausta, mutta en osannut valehdella. – Kävin isäni haudalla. Hän kuoli kesän alussa… itse asiassa sinä päivänä, jolloin tapasin sinut ensimmäisen kerran. Mies ei sanonut mitään. Kuitenkin tunsin, että hän halusi minun jatkavan puhumista. – Minä olin juuri tulossa sairaalasta. Jostain syystä poikkesin siihen kultasepänliikkeeseen, vaikka minulla ei ollut mitään asiaa sinne. Sitten sinä… isä oli sairas muutaman kuukauden. Hänellä oli syöpä. Minä hoidin häntä kotona, kunnes hän tuli niin sairaaksi, etten enää… osannut… vein hänet sairaalaan. Sitten hän kuoli. Ummistin silmäni. Viimeisten kuukausien muistot hyökyivät ylitseni, mutta vieläkään en pystynyt itkemään. – Minun vanhempani erosivat, kun olin pieni. Äiti muutti Saksaan ja minä jäin isän luo. Me olimme aina… kahden. Isä ja minä. Hän nousi istumaan ja veti minut syliinsä. Hänen sormensa piiloutuivat hiuksiini, repien ajatukseni irti päästäni, saaden minut unohtamaan kaiken. Istuimme pitkään hiljaa. – Tarvitsetko sinä paljon rahaa elääksesi? kuiskasin hänen korvaansa. – Paljon, hän vastasi lujalla äänellä työntäen minut kauemmaksi. – Miten niin? – Minä haluan auttaa sinua. – Millä tavoin? Huijaamisessa? – Ja varastamisessa. Missä vaan. Minä haluan auttaa. – Minä toimin yksin. Minä en halua sinua mukaan. Hän kääntyi poispäin minusta, mutta en halunnut antaa periksi. – Minusta ei ole mitään haittaakaan, sanoin hiljaa. – Eikö? hän naurahti ilottomasti. – Siinä sinä olet väärässä. Huijaamiseen ei voi liittää tunteita. Jos tekee niin, se tulee liian vaaralliseksi. Huijari muuttuu varomattomaksi, ja voi joutua itse huijatuksi. Minulla ei ole siihen varaa, – Mitä sinä pelkäät? Hän ei vastannut. Tartuin hänen käteensä ja vein sen reisieni väliin. Hänen sormensa työntyi sisääni ja työnnyin hänen kättään kohti. – Tunteet tekevät ihmisen varomattomaksi, hän sanoi uudelleen. – Minä en puhunut mitään rakkaudesta. Minä en tarvitse rakkautta. Minä haluan vain olla sinun kanssasi. – Jokainen tarvitsee rakkautta. – Myös sinä? – Minä en. Minä tarvitsen rahaa. – En minäkään tarvitse rakkautta, sanoin hitaasti. – Minä haluan varastaa. Huijata. Taikoa. – Miksi? – Jotta tuntisin jotain. Mies veti sormensa sisältäni, kurotti kätensä ohitseni ja avasi auton oven minulle. Nousin sanomatta enää sanaakaan ja menin omalle autolleni. Kuulin miehen käynnistävän auton moottorin. Hän ei sytyttänyt valoja, vaan antoi auton liukua hitaasti eteenpäin. Katsoin hänen lähtöään ja puristin käteni nyrkkiin. Mereltä nouseva raaka usva sai ihoni nousemaan kananlihalle. Olisin halunnut huutaa raivosta, pettymyksestä ja vihasta, mutta en osannut. Yhtäkkiä mies teki U-käännöksen sytyttäen samalla auton ajovalot. Hän ajoi minua kohti. Valkoiset auton valot tuijottivat minua pantterin silmien lailla, valmiina hyökkäämään, valmiina lävistämään minut. Hän kiihdytti vauhtia ja ajoi suoraan minua kohti. En ajatellut pakenemista. Kivet sinkoutuivat renkaitten alta. Auton moottori jyrisi. Hän tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Jarrujen kimeä kirskunta sai mustuneen taivaan täyttymään närkästyneistä lokeista, jotka olivat paenneet yöksi tavarakonttien suojaan. Katsoin miestä, joka nousi autosta. – Tule mukaan. Minä opetan sinua. ...jatkuu... - SusuPetal 21.10.2007 - 07:00
![]() Nurmi oli vielä hentoa isän haudalla. Harva, vaaleanruskea ruoho oli kärsinyt kuivasta kesästä ja kaukana olevista kastelulaitteista. Pyyhin pölyt polvistani noustessani ylös. Elokuu oli ollut yhtä kuiva kuin koko kesä ja kaiken alleen peittävä, sieraimet tukkiva hiekka, oli leijunut kaupungin yllä jo viikkoja. Katsoin isän hautaa ja olisin halunnut itkeä. En pystynyt siihen. Hiekka kuivatti silmäluomeni. Lähdin haudalta yrittäen etsiä varjoista reittiä pois hautausmaalta ja silloin näin hänet. Hänen päänsä oli kumarassa, ikään kuin taipuneena rukoukseen, hänen niskansa paljas ja suojaton ja mietin, miten helposti olisin voinut kävellä hänen taakseen ja nostaa käteni iskuun. Puristin sormeni nyrkkiin, mutta en tehnyt sitä vihasta. Ei, hänen näkemisensä sai minut muistamaan, miltä hän oli tuntunut sisälläni sinä päivänä Espalla. Sinä päivänä, jolloin isä oli kuollut. Mies nosti päänsä ja kääntyi. Vasta silloin huomasin vanhan naisen hänen vierellään. Nainen nojasi raskaasti vasten miehen käsivartta. He lähtivät kävelemään kohti parkkipaikkaa. Seurasin heitä. En ollut ajatellut miestä näiden parin kuukauden aikana, mutta hänen näkemisensä sai minut tajuamaan, että olin kaivannut häntä. He nousivat tummanharmaaseen Mersuun, nainen istuutui taakse ja mies eteen ajamaan. Avasin isän auton oven ja ajoin heidän perässään. Mustan hameeni tiukka kangas pingottui reisieni yli. Olisin halunnut levittää jalkojani, mutta hame oli liian kapea. Avasin mustan paitapuseroni ylimmät napit ja säädin tuuletuksen puhaltamaan rintoihini. Seurasin heitä Lehtisaareen, jossa he sukelsivat taotusta mustasta portista harmaan kiviaidan taakse. Jäin odottamaan. Kohotin takapuoltani ja hilasin kapean hameen vyötärölleni, työnsin sormen sisälleni ja löysin saman kosteuden kuin Espalla. Istuin monta tuntia autossa ja kun elokuun raskas, punainen kuu kiipesi tummansiniselle taivaalle, mies ajoi ulos portista. Käynnistin autoni ja lähdin hänen peräänsä. Hän oli yksin autossa. Mies ajoi Hernesaareen ja pysäköi autonsa meren rantaan. Kivinen ranta oli tyhjä, suuret kontit pystyttivät läpitunkemattoman muurin meidän ja kaupungin välille. Hän nousi autosta ja käveli terävien kivien yli aivan veden äärelle. Askeleeni olivat äänettömät, mutta tiesin, että hän huomasi tuloni. Hänen selkänsä oli torjuva, mutta en välittänyt siitä. Pysähdyin hänen taakseen. – Mistä sinä löysit minut? Hänen äänensä ei ollut vihamielinen, ainoastaan väsynyt. – Minä näin sinut hautausmaalla, seurasin sinua Lehtisaareen ja odotin kunnes tulit jälleen ulos. – Miksi? – Miksi ei? – Niin, miksipä ei, hän sanoi kääntyen puoleeni. Hän katsoi ohitseni. Tartuin hänen käteensä ja puristin lujaa. – Kerro minulle lisää huijaamisesta, pyysin käheällä äänellä. – Ja kosketa minua. – Mitä sinä haluat tietää? hän kysyi ja katsoi minua. – Kerronko, minkälaista on huijata vai siitä, miksi ihmiset haluavat tulla huijatuiksi? Hän pyörähti selkäni taakse, tarttui minua vyötäröltä ja veti itseään vasten. Tunsin hänen peniksensä kovana ristiselässäni. – Haluavatko ihmiset tulla huijatuiksi, kuiskasin. – Haluavat, muuten se ei olisi mahdollista. Huijaaminen, valehteleminen. Ihminen haluaa uskoa mahdottomaan. Unelmiin. Siksi hän menettää harkintakykynsä. Siksi hän muuttuu sinisilmäiseksi. Ihminen haluaa onnea ja siksi hän on sokea. Miehen kädet siirtyivät lanteilleni. Hän puristi lujaa, enkä voinut olla huutamatta. Hän työnsi jalkansa reisieni väliin. – Eikö se ole väärin? – Mikä? Se, että kaipaa onnea? Vai se, että halunsa takia joutuu huijatuksi? Ei se ole väärin. Kaikki voittavat siinä pelissä. – Entä, kun he huomaavat tulleensa huijatuiksi? – Se on sen arvoista, mies sanoi nostaen hameeni vyötärölleni. Hänen sormensa leikitteli klitoriksellani. Jalkani vapisivat, mutta hänen vartalonsa piti minut pystyssä. Hän työntyi sisääni ja pysähtyi. Hänen peniksensä oli liikkumatta sisälläni, hänen hampaansa näykkivät solisluutani. – Sinun ei olisi pitänyt seurata minua, hän huusi korvaani lauetessaan sisääni. ...jatkuu... - SusuPetal 20.10.2007 - 07:00
![]() Mies istui katukahvilassa Espan laidalla. Hän oli ostanut iltapäivälehden ja luki sitä keskittyneesti. Istuuduin viereiseen pöytään ja tilasin tarjoilijalta jääteetä. Odottaessani juomaani katsoin miestä. Hänen vaalea kesäpukunsa oli kallis ja tyylikäs ja siinä oli laadun tuomaa huolettomuutta. Mies oli heittänyt jalkansa toisen päälle ja hän heilutti nilkkaansa hitaasti edes takaisin. Hänen paitansa kaksi ylintä nappia oli auki, eikä hänellä ollut solmiota. Näin vaalean, lähes untuvaisen karvoituksen hänen rinnassaan ja tiesin, että se tuntuisi nukanpehmeältä sormieni alla. Ohut kangas, joka peitti minut, takertui tiukasti reisieni ja pakaroitteni ympäri saaden ihoni araksi ja pehmeäksi. Painoin reisiäni toisiaan vasten, mutta levottomuus ei jättänyt minua. – Miksi sinä varastit ne kellot? Ainoastaan miehen nilkan pysähtynyt liike kertoi hänen kuulleen kysymykseni. – Miksi sinä et antanut minua ilmi? Hänen äänensä oli huvittunut, eikä siinä ollut jälkeäkään hämmennyksestä tai pahoittelusta. – Asia ei kuulunut minulle. Miehen nilkka alkoi jälleen liikkeensä. Hän nosti katseensa lehdestä ja näin hänen silmänsä ensimmäisen kerran. Ne olivat vaalean harmaat, lähes värittömät. Pupilli oli suuri, ja iiristä kiersi ohut, musta kehä, joka sai harmaan näyttämään läpikuultavalta. Hänen ripsensä ja kulmansa olivat hyvin mustat. – Onnistutko sinä aina? – Enhän minä onnistunut, mies sanoi hymyilemättä. – Sinähän näit minut. – Oletko sinä varas? Vain pieni varjo hänen suupielessään kertoi, että kysymykseni huvitti häntä. – Sitäkin. – Mitä muuta sinä olet? – Kaikkea. Mitä vain haluat. Huijari, taikuri, mitä vain. Mitä vain haluat. Tunsin auringon säälimättömän paahteen lehmusten takaa. Miehen silmät eivät päästäneet minua otteestaan. Hänen katseensa repi ohuen kankaan iholtani. Tunsin jäisen hohteen nänneissäni ja halusin hänen koskettavan minua. – Taikuri? Ääneni oli soinnuton, hiljainen ja näin hänen hymyilevän. – Taikuus, huijaus, varastaminen. Ne ovat yhtä ja samaa. Illusioita jostain saavuttamattomasta. Minä teen saavuttamattomasta totta. Se on minun todellisuuttani. – Miten sinä teet sen? Miehen matala ääni oli härnäävä, mutta hänen silmänsä eivät enää hymyilleet. – Minä voin tehdä mitä vaan. Minä näytän sinulle. Minä näytän sinulle taian, huijauksen, jotain, josta et ole voinut edes uneksia, sillä todellisuutta ei voi uneksia. Todellisuus tapahtuu. Nyt. Mies asetti lehden pöydälle. Hänen sormensa siirtyivät housujen vetoketjulle ja hyvin hitaasti hän avasi vetoketjun. – Tule. Kuulin ympärilläni iltapäivän levottomuuden puiston hiekkakäytävillä, ohiajavissa autoissa, huutavissa liikennevaloissa. Nousin. Kesämekkoni ohut kangas oli piiloutunut kosteiden reisien väliin. Mies tarttui kankaaseen, repi sen iholtani, tarttui käteeni ja veti minut syliinsä, nostaen samalla kankaan pakaroitteni alta. Hänen kätensä sukelsi helman alle ja siirsi sivuun pikkuhousuni pakaroiden päältä. Tiukka kangas painui vakoani vasten miehen kerätessä ohutta pitsiä sormiinsa. – Mitä he näkevät? mies kysyi puhaltaen kuumaa ilmaa kaulalleni. – He näkevät miehen ja naisen sylikkäin, niin kuin rakastuneilla on tapana, niin kuin kesällä on tapana. He eivät tiedä muuta kuin sen, mitä näkevät. Se ei ole taikuutta. Tämä on… Miehen sormi työntyi sisälleni. Selkäni kaareutui, mutta miehen toinen käsi piti minut paikoillani. Yritin kääntää kasvoni miestä kohden, pyytäen suudelmaa, mutta hänen kätensä lukitsivat minut paikoilleen. – Tämä on taikuutta. Me emme ole rakastuneita, niin kuin he luulevat. Me vain rakastelemme. Mies veti sormensa sisältäni. Hänen peniksensä sykki pakaroitteni alle. Hän liikahti kevyesti, nostaen minua samalla. Hänen elimensä soljui sisääni ja tunsin emättimeni lihasten tiukentavan otettaan. Miehen huulet löysivät suojaamattoman olkapääni ja hänen hampaansa pureutuivat ihooni. Samassa orgasmi alkoi hiipiä nilkoistani ylöspäin, kohti sääriä. Reiteni jännittyivät, pakarani nousivat ja laskeutuivat, päästäen miehen yhä syvemmälle sisääni. Suustani purkaantui huuto, jonka mies vaimensi huulillaan. Hän laukesi sisääni. Avasin silmäni ja näin hänen katsovan ohikulkijoita ilmeettömänä. Nousin hitaasti ja vedin mekkoni reisieni suojaksi. Hänen spermansa valui sisältäni ja liikutin pakaroitani saadakseni pikkuhousuni paikoilleen. Mies otti lehtensä ja nousi. Hänen housujensa vetoketju oli kiinni. – Kiitos, ettet paljastanut minua siellä liikkeessä. Hän kääntyi ja lähti. Katsoin kättäni, johon hän oli sujauttanut yhden varastamistaan kelloista. Se oli miesten kello, liian suuri minulle ja sen platinan harmaudessa oli sama sävy kuin hänen silmissään. ...jatkuu... - SusuPetal 19.10.2007 - 11:35
![]() En olisi kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ellei hän olisi seissyt niin lähellä. Hänen vartalonsa viileys yllätti minut, ihon kylmyys tunkeutui vaatteitteni läpi. Nostin katseeni sormuksista, joita olin pysähtynyt katsomaan tiskillä, ja katsoin häntä. Hänen kyynärpäänsä hipaisi käsivarttani, mutta muuten hän ei huomannut minua. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt myyjään, joka esitteli tiskin toisella puolella kelloja. Kellot, joita naismyyjä esitteli, olivat kalliita. Miehen sormet poimivat niitä yksitellen lähempää tarkastelua varten. Miehen hiukset olivat vaaleat ja lyhyet, ja ne oli vedetty taaksepäin paljastaen korkean otsan. Miehen sormet olivat pitkät, hoikat ja hyvin hoidetut. En nähnyt miehen silmien väriä, mutta hänen tummat ripsensä heittivät sinertävän varjon hänen korkeille poskipäilleen. – Olisiko tähän mahdollista saada toisenlaista hihnaa? Miehen ääni oli matala. Se kehräsi korviini pehmeänä ja viettelevänä ja näin, että äänellä oli sama vaikutus myyjään. – Samantien, mies jatkoi nostaen katseensa kellosta, joka oli hänen kädessään. – Mikäli tähän on mahdollisuus saada leveä, nahkainen hihna tämän kultaisen tilalle, niin… – Tuota, hetki…myyjä takelteli voimatta irrottaa katsettaan miehestä. – Minä käyn kysymässä kellosepältä. Jos te… – Minä odotan. Miehen katse seurasi takahuoneeseen poistuvaa myyjää. Huomasin miehen pidättävän hengitystään hänen ottaessaan muutaman kellon käteensä ja pistäessään ne taskuunsa. Seurasin miehen nopeiden sormien työskentelyä. Aikaa kului vain pari sekuntia ja tiski oli tyhjä kelloista. Mies kääntyi ympäri ja lähti liikkeestä. Vasta silloin huomasin itsekin pidättäneeni hengitystäni. Päästin ilman valumaan hitaasti huulieni raosta, ja samassa kuuma aalto ravisutti minua ja sai minut hikoilemaan. Miehen viileän vartalon vaikutus lakkasi, ohut kesämekkoni liimaantui uudestaan, entistä tiukemmin ihooni ja tunsin itsepintaisten hikinorojen putoavan niskakuopastani selkärankaa pitkin kohti pakaroita. Katsoin olkani yli. Mies oli kadonnut. En halunnut jäädä paikalle, en nähdä myyjän ilmettä hänen huomatessaan miehen varastaneen kellot, joten lähdin. ...jatkuu... - SusuPetal 18.09.2007 - 21:26
En löytänyt Viktoria Tokarevan kirjoittaman rakastamani hömppäkirjan suomennosta, joten ei auta muu kuin itse suomentaa. Tästä se alkaa. Hömpän helmet-blogin lukijat, olkaa hyvä.
Viktoria Tokareva Minä olen, sinä olet, hän on. Anna odotti kotiin aikuista poikaansa. Kello oli jo yli kaksi yöllä. Annan päässä kierteli kaikki mahdolli-set vaihtoehdot. Ensimmäiseksi se, että poika on asuntolassa värjätyn blondin, HIV-tartuntakantajan kanssa. Virus jo ruuvautuu kapillaariin. Vielä hetki – ja AIDS on verenkiertojärjestelmässä, uiskentelee siellä ja lepäilee. Nyt hänen poikansa kuolee AIDSiin. Ensin hän laihtuu, tulee läpinäkyväksi ja sitten sulaa kuin kynttilä. Ja hänen täytyy haudata poikansa ja salata kuolemansyy. Hyvä Jumala! Olisi kui-tenkin ollut parempi, että hän olisi mennyt naimisiin. Miksi, miksi minä silloin kaksi vuotta sitten estelin? Mutta miten muutakaan olisin voinut tehdä, tyttö oli Mariuupolista, kuusi vuotta vanhempi. Ei siinä vielä kaikki. Hänellä oli lapsi; mutta nyt sitä hänellä ei olekaan. Hän luovutti lapsen valtiolle kolmivuotiaaksi saakka. Luovutti vieraille ihmisille ja itse lähti etsimään miestä Moskovasta. Ja tämä hölmö poika tuli juosten auttamaan, eksyi omaan jalomielisyyteensä. Aikoi mennä naimisiin. Anna piilotti passin. Mitä hän saikaan kuulla. Mitä hän itse oli sanonutkaan. Kävi kirkossakin. Rukoili Jumalaa polvillaan. Kuitenkin sai hänet takaisin, pojan. Voitto silloin. Nyt vain istua tässä ja odottaa. Hermot kiihtyivät. Pitää ryhdistäytyä. Pitää puhua itselleen. "Lopeta", - sanoi Anna itselleen. – Tuollaisia kuvitelmia? Miksi asuntolassa? Miksi AIDS? Jos hän ei olekaan naisen vaan ystävien kanssa. Juovat jossain keittiössä. Myöhemmin eroavat." Mutta jos tapahtuikin juoppotappelu? Hän lyö, häntä lyövät, ja pian hän on maassa, vuotaa verta. Jos hänet heitettiinkin ikkunasta ja hän makaa maassa poissaolevin katsein ja hakattuine sisälmyksineen. Herra Jeesus! Jos hän olisi elossa, hän soittaisi. Hän aina soittaa. Siis, hän ei ole elossa. Ei ole elossa tarkoittaa, että on kuollut. Anna meni puhelimen luo, kiersi 09 – tiedonantotoimiston numeron, pyysi tapaturmakeskuksen nume-roon. Hänelle saneltiin. - Hallo…- kuului uninen ääni byroosta. - Anteeksi, tuotiinko teille nuori mies? – kysyi Anna. - Minkä ikäinen? - Kaksikymmentäseitsemän. - Miten hän on pukeutunut? Anna alkoi muistella. - Valja, - sanoi tyytymätön ääni kuulokkeessa, - mitä sinä oikein keitit? Mielestäsi minun täytyy tuollaista juomaa juoda?" - "Ihmisillä on onnettomuus, mutta heille on tee tärkeämpi", - ajatteli Anna. Ja sillä hetkellä ovikello soi. Anna viskasi kuulokkeen. Juoksi ovelle. Avasi. Toteutuivat molemmat aavistukset, ensimmäinen ja toinen. Nainen mukana, poika juovuksissa. Tosi elävänä. Hymyilee. Vieressä – blondi. Kaunis. Anna ei oikein välittänyt hänestä, mutta syrjäsilmäl-lä huomasi – kaunotar. Voisi osallistua missikilpailuihin. - Äiti, saanko esitellä, tämä on Irina. – Oleg tuskin sai humalaisia huuliaan kokoon sanoakseen sanoja. - Hauskaa tutustua, - sanoi Anna. Irinan läsnä ollessa oli noloa antaa pojalle korvapuusti, mutta oikein teki mieli. Suoraan sanoen käsiä syyhytti. Jatkuu (ehkä) Käännös: Helmitcka 13.07.2007 - 00:05
![]() - Minun piti siis juoda vain pari kaljaa ja odottaa junaa, kun sinä tulit Zetoriin kahden ystäväsi kanssa. Näin sinut jo ennen kuin tulit samaan pöytään ja jos sinä et olisi tullut siihen istumaan, minä olisin tullut sinuun pöytääsi. Katsoin Lauria, mutta hän ei vastannut katseeseeni. - Sinä tulit istumaan viereeni ja juttelit kavereittesi kanssa, mutta yhtäkkiä he lähtivät jonnekin ja me jäimme kahden. Minä kysyin sinulta jotain, ja me aloimme puhua. Sinä olit hauska. Ja humalassa. Sinä puhuit ja puhuit ja minä puhuin ja meillä oli hauskaa. Tai ainakin minulla oli. Kun sitten kerroin, että olin lähdössä, sinä sanoit, etten saa lähteä, vaan että minun on tultava sinun luoksesi yöksi. Ja koko viikonlopuksi. Sanoit, etten saa lähteä. Kiemurtelin kiusaantuneena Laurin vieressä. Hänen sanavalintansa tekivät häijyä. Niin, tai minun sanavalintani, jos hän nyt kerran kertoi minun sanoneen niin. - Niinpä me lähdimme yhdessä, Lauri jatkoi. – Kävelimme Kallioon ja tulimme tänne. Lauri vaikeni ja minusta alkoi tuntua, etten halunnut kuulla sen enempää. - Sitten sinä…sinä halusit tanssia, Lauri sanoi. – Ja niin sinä tanssit. Suljin silmäni häpeästä. Minun ei tarvinnut muistaa, minkälainen tanssini oli ollut, sillä tunsin sen muiston joka jäsenessäni. - Ja sitten sinä aloit itkeä. Pidätin hengitystäni. Tämä ei mennyt nyt niin kuin olin ajatellut. Olin luullut, että eroottinen tanssini olisi johtanut rakasteluun, ei kyyneliin. - Itkeä? kysyin Laurilta. – Minä en muista. - Minä yllätyin. Ensin sinä olit naurua ja iloa täynnä ja sitten yhtäkkiä… Kysyin, mikä sinulla on, ja sinä kerroit, että kohta olisi aamu, ja minä lähtisin pois. Sanoin sinulle, etten lähtisi minnekään, olithan sinä pyytänyt minut luoksesi koko viikonlopuksi, mutta sinä et uskonut, vaan itkit entistä enemmän. Sinä itkit ja sanoit, ettei kukaan halua sinua, kun olet selvin päin. Että olet tylsä ja tyhmä ja ruma ja läski ja kaikkea, kun olet selvin päin. Ettei kukaan halua kuin yhtä yötä. - Ei se niin ole, keskeytin Laurin. – Ei se ole ollenkaan niin! MINÄ en kestä ketään selvin päin. Niin se on. - Niin sinä sanoit. Katsoin Lauria. Hän saattoi valehdella. Mistä minä tiesin? Enhän minä tuntenut häntä lainkaan. Mutta miksi hän valehtelisi? - Sitten sinä lopetit itkun ja halusit rakastella, Lauri sanoi hetken kuluttua. – Minä… minä en halunnut ja sinä aloit itkeä uudestaan. - Miksi sinä et halunnut? - Minusta sinä olit liian surullinen ja liian humalassa, Lauri sanoi. – Sinä väitit kuitenkin muuta, sanoit, että meidän on pakko rakastella, koska kohta olisi aamu, eikä aamulla mikään ole samoin kuin yöllä. Aamu tulisi, enkä minä haluaisi sinua, etkä sinä pystyisi rakastelemaan minun kanssani selvin päin. Meidän olisi tehtävä se nyt.. Sinä itkit, mutta minä peittelin sinut sänkyyn ja kömmin itse viereesi ja kohta sinä nukahdit. Olin hiljaa. Laurin sanat olivat tyrmänneet minut täysin, enkä tiennyt mitään, mitä olisin voinut tai osannut sanoa. Vaikka miten olisin halunnut kaiken hänen sanomansa olevan valhetta, tiesin kuitenkin, ettei niin ollut. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella. - Miksi sinä luulet olevasi ruma? Lauri kysyi. – Tai tyhmä? Tylsä? Sinä et ole mitään niistä. Et mitään. Lauri tarttui leukaani, nosti pääni ylös ja pakotti minut katsomaan itseään. - Minusta sinä olet kaunis. Sinä olet hauska, etkä ainakaan ole tylsä. Se tanssi… Lauri hymyili ja minä kutistuin häpeästä. - Minulla on paksut reidet, sanoin ennen kuin ehdin ajatella, miten älyttömältä se kuulosti ääneen lausuttuna. - Ei ole. Olisi tuntunut typerältä alkaa inttää asiasta, mutta en sittenkään uskonut Lauria. Minulla OLI paksut reidet. En ollut koskaan halunnut käyttää shortseja tai hyvin lyhyitä hameita, enkä viihtynyt bikineissä tai uimapuvussa. Minulla oli paksut reidet ja leveä takapuoli. Se minulle oli kerrottu jo aikoja sitten yläasteella luokan poikien taholta, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä heitä. Riitti kun katsoin muiden tyttöjen gasellinsääriä ja tiukkojen farkkujen alla pingottuvia täydellisiä takapuolia. Minä olin läskiperse, niin kuin minulle oli kerrottu, enkä halunnut, että kukaan näki minut ilman vaatteita. - Sinulla on ihanat reidet, Lauri sanoi hiljaisella äänellä. – Katso. Hän kosketti kietaisuhamettani ja se avautui sylissäni paljastaen jalkani. Olisin halunnut kiskaista hameen kiinni, nousta seisomaan ja paeta, mutta hänen sormiensa paino piti minut paikoillani. - Katso, miten kauniit, Lauri kuiskasi ja siveli sormillaan reisieni ihoa.. Ihoni nousi kananlihalle, tunne hiipi reisistä alas nilkkoihin ja tunsin selkäni kostuvan hiestä. Oli kuuma. Lauri pudottautui lattialle eteeni, asetti kätensä reisilleni ja katsoi minua silmiin. - Sinä olet kaunis, Lauri sanoi. – Sinulla on kauniit varpaat. Hän nosti toisen jalkani käsiensä varaan, otti pikkuvarpaan suuhunsa ja imi sitä. Hän liu’utti kieltään pitkin jalkapöytää, kutitti huulillaan nilkkojani, enkä minä voinut paeta. Hän oli lukinnut minut paikoilleni. - Sinulla on kauniit pohkeet. Hän suuteli polviani, kurotti näykkäisemään hampaillaan polvitaipeen herkkää ihoa, ja kaikki voima oli paennut minusta. Minulla ei ollut enää tahtokaan paeta. - Sinulla on kauniit reidet. Hänen hengityksensä oli kuuma ja kuiva reisieni iholla. Hänen huulensa pehmeät, hänen sormensa viipyilevät. Olisin halunnut upottaa sormeni hänen vaaleisiin hiuksiinsa, mutta en jaksanut. En uskaltanut. - Sinulla on kaunis lantio. Hän pujotti kietaisuhameen nyörin irti, veti kankaan ympäriltäni ja hautasi kasvonsa syliini. En tajunnut itseäni. Miksi en tehnyt jotain? Miksi en tehnyt mitään? Minun olisi pitänyt lopettaa tämä. Minä en pitänyt tästä. Minun oli jano. Halusin pois. Halusin olla tässä. En tiennyt, mitä halusin. - Sinulla on kauniit rinnat. Lauri sukelsi puseroni alle, otti toisen nännini huuliensa väliin, pyöritteli kieltään herkällä iholla ja käteni nousi hänen hiuksiinsa. Hänen hiuksensa olivat pehmeät ja silkkiset. - Sinulla on kauniit silmät, kaunis suu, kaunis nenä, kaunis leuka, kauniit korvat. Erityisesti minä pidän sinun korvistasi. Lauri ilmestyi puseron alta, istahti syliini ja otti korvansa hampaittensa väliin. Hän näykki hellästi, antoi kielen pyörähtää korvan sisäpuolella ennen kuin se lähti vaellukselle niskaan. Joka ihokarvani oli pystyssä, joka soluni ja huokoseni oli hereillä, joka kohta minussa oli avoin ja vastaanottava. En tuntenut itseäni. Tämä en ollut minä, joka istuin tässä, täysin selvänä, täysin täynnä himoa ja halua, täysin valoisassa asunnossa, täysin vailla omaa tahtoa. Vai oliko tämä oma tahtoni? Halusinko todellakin näin paljon? Halusinko todellakin Lauria? Olinko minä ylipäänsä minä? - Kaiken kaikkiaan, sinä olet kaunis, joka puolelta, kaikkialta, Lauri sanoi. Hän istui sylissäni, katsoi minua, eikä hän hymyillyt kuin vähän kysyessään minulta: - Mitä sinä pelkäät, Kati? Huomasin itkeväni vasta, kun hän suuteli kyyneleet kasvoiltani. - Minä pelkään… minä pelkään, ettei minussa ole mitään, mitä rakastaa, sanoin hiljaa. – Että minä olen… - Tylsä ja tyhmä ja ruma? Lauri sanoi yhtä hiljaa. - Niin. - Siksikö sinä juot? Siksikö sinä tarvitset viinaa niin paljon? Siksikö sinä pelkäät seuraavia aamuja? - Siksi. Kun minä juon, kaikki on toisin. Minusta tulee hauska, minulla on hauskaa. Ja kun on hauska, ei tarvitse olla niin kaunis, ei niin fiksu, ei niin täydellinen. Niin kuin muut. Kun minä juon, voin uskoa, että joku ehkä pitää minusta, edes yhden yön verran, mutta koskaan minä en unohda, että kaikki kestää vain sen yhden yön ja siksi minä lähden. Minun on pakko lähteä aina seuraavana aamuna. - Oletko sinä koskaan jäänyt? Odottamaan mitä seuraava aamu ja seuraava päivä tuovat tullessaan? Lauri kysyi. Pudistin päätäni, sillä en voinut enää puhua. Itkin hillittömästi. - Sinä et ole koskaan antanut itsellesi edes mahdollisuutta, Lauri sanoi. – Jos olisit antanut mahdollisuuden, olisit huomannut, että olet väärässä, että olet myös seuraavan päivän arvoinen. - Minä en ole uskaltanut. Lauri ei enää kysynyt miksi, vaan hän suuteli minua. Hänen huulensa olivat pehmeät, eivätkä ne enää kysyneet mitään. Ne eivät puhuneet, eivät yrittäneet saada minua uskomaan mitään muuta kuin sen, että hänen mielestään minä olin ollut väärässä. Minä en ollut ruma, en tyhmä, en läski enkä tylsä. Hänen huulensa olisivat voineet valehdella, enhän tuntenut häntä, mutta mitä syytä hänellä olisi ollut valehdella? ** Heräsin ja huomasin illan muuttuneen yöksi. Lauri makasi vieressäni ja hän kuorsasi kevyesti. Katsoin kännykän kelloa, oli vasta aamuyö. Ruumiini oli väsynyt, mutta mieleni virkeä. Tunsin raajoissani rakastelun aiheuttaman väsymyksen, mutta en ollut enää uninen. Minulla oli kuuma, joten heitin peiton yltäni ja makasin alastomana sängyllä katsoen kohti kattoa. Käteni vaelsi vartalollani. Tunsin sormissani rintojeni täyteläisyyden, reisieni pehmeyden, huulieni kosteuden, enkä voinut olla ajattelematta, että ehkä Lauri ei sittenkään ollut valehdellut. Minä saatoin olla kaunis. Nousin hiljaa, jotta en herättäisi Lauria, ja menin kylpyhuoneeseen. Laitoin valot päälle ja katsoin itseäni peilistä. Sitä en juuri koskaan tehnyt. Minulle riitti, kun katsoin, että meikit olivat hyvin ja hiukset jonkinlaisessa kuosissa, mutta vartaloani en juurikaan välittänyt tutkia peilin avulla. Nyt seisoin peilin edessä ja katsoin. Käännyin hitaasti ympäri ja kurkistin selkäpuolelle. Lauri ei ollut valehdellut. Minä olin kaunis. Minulla oli kaikki mitä kauneuteen tarvittiin. Ihan kaikki. Rinnat, lantio, reidet, takapuoli, kasvot, sydän, aivot, ihan kaikki. Oli varmaan kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi katsonut itseäni niin tarkkaan. Oli kulunut vuosia ja niiden vuosien aikana olin unohtanut kuka ja minkälainen olin. Sammutin valon ja hiivin takaisin sänkyyn. Vedin peiton nukkuvan Laurin päältä ja katsoin häntä tarkemmin. Hänen pitkät hiuksensa olivat levittäytyneet tyynylle, hänen pitkät ripsensä piirtyivät tummina vasten yönkalpeita kasvoja. Hänen leuassaan sädehti alkava sänki, hieman tummempaa sävyä kuin karvat hänen rinnassaan ja jaloissaan. Hänen kehonsa ei ollut käynyt läpi kuntosalien rääkkiä, vaan se oli hoikka ja kiinteä. Suutelin varovasti hänen rintaansa. Maistoin huulillani hänen lantionsa pehmeämpää ihoa. Kieleni putosi hänen napakuoppaansa ja samassa tunsin hänen kätensä hiuksissani. Tartuin kädelläni hänen penikseensä, se alkoi herätä ja puskea kättäni vasten. Katsoin Lauria. - Sinä olet kaunis, sanoin hiljaa ja yhtäkkiä minua ujostutti. - Niin kuin sinäkin. Me sovimme hyvin yhteen. Kaksi kaunista. Sinä ja minä. - Minä haluan rakastella. Se kuulosti oudolta ääneen sanottuna. Selvin päin sanottuna. Oudolta, mutta todelta, ja ennen kaikkea oikealta. - Minäkin haluan rakastella, Lauri vastasi. Hän veti minut päälleen ja katsoi minua silmiin. - Kohta on seuraava aamu, Lauri sanoi. – Pelottaako? Pudistin päätäni. Seuraava aamu saisi tulla, enkä minä lähtisi pakoon. Oikeastaan seuraavissa aamuissa oli se hyvä puoli, että ne tulivat aina uudestaan ja uudestaan. Se oli varmaa. Aina olisi seuraava aamu. - SusuPetal 12.07.2007 - 00:05
![]() Ruoka oli hyvää ja se jopa maistui kohtalaisesti, vaikka päätäni särki edelleenkin. Lauri oli paistanut kalan ja minä olin riipinyt salaatin kokoon. Olimme tehneet ruokaa vieretysten pienessä keittiössäni, enkä ollut koskaan kaivannut yhtä kipeästi yhtä pullollista kylmää olutta. Se olisi saanut oloni tuntumaan vähän turvallisemmalta. Olin vaivihkaa katsonut jääkaappiin, mutta Lauri ei ollut ostanut yhtään olutta, muusta alkoholista puhumattakaan. Hetken leikittelin ajatuksella juosta Valintataloon ja hakea sixpäkin, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. En halunnut jättää Lauria yksin asuntooni. Enhän todellakaan tuntenut häntä, vaikka hän nyt Elämäni Mies sattuikin olemaan. Niinpä tyydyimme veteen ruokajuomana, ja se oli laiha lohtu. Yritin syödä hitaasti, koska en halunnut tietää, mitä ohjelmassa olisi syömisen jälkeen? Halusiko Lauri lähteä johonkin kapakkaan? Halusiko hän istua täällä kotona? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä vähän houkuttelevilta. En halunnut kapakkaan juomaan, sillä pelkäsin, että ilta voisi päättyä Dirty Dancingin jatko-osaan. En halunnut jäädä kotiinkaan, sillä mistä me puhuisimme? Koko illan? Selvin päin? Ruoka kuitenkin loppui ja nostimme astiat tiskialtaaseen. Lauri alkoi tiskata ja minä menin pienen olohuoneeni puolelle ja istahdin sohvaan. Lauantai alkoi kääntyä illaksi, kello oli jo jotain kuusi. Telkkaria minulla ei ollut, en ollut koskaan tiennyt tarvitsevani sellaista, mutta nyt se olisi ollut aika kätevä. Olisimme voineet tuijottaa toinen toistaan seuraavia tv-ohjelmia koko illan ja mennä sitten nukkumaan. Nukkumaan? NUKKUMAAN? Missä Lauri nukkuisi? Toista yötä en ottaisi häntä viereeni 120 cm leveään sänkyyni, se oli päätös, josta aioin pitää kiinni. Sohvani oli pieni, vain nippa nappa kahden istuttava, ei siinä mahtunut nukkumaan. Varapatjaa minulla ei ollut. Singahdin pystyyn. TÄTÄ en ollut tullut ajatelleeksi antaessani Laurille luvan jäädä luokseni vielä toiseksi yöksi. Totta kai hän olettaisi, että hän nukkuisi minun kanssani. Tai ehkä siihen olettamukseen ei sisältynyt nukkumista lainkaan, vaan toisinto eroottisesta tanssista siihen liittyvine jatkoineen. Kylläinen ja kohtuullisen turvallinen olo, johon olin tuudittautunut syömisen jälkeen, katosi nopeasti. Minun oli pakko päästä eroon Laurista. Mitä kello oli? Kuusi. Jyväskylään (tai jonnekin) meni varmaan vielä junia. Laurin oli pakko lähteä. Vajosin takaisin sohvalle ja samassa Lauri istahti viereeni. Hän kuivasi käsiään farkkuihinsa ja hymyili. - Tiskattu. - Kiva, sain sanottua ja sitten me istuimme hiljaa. Mutta emme kauan. Lauri nosti kätensä ja pyyhki silmiltäni hiussuortuvan. Hän oli hyvin, hyvin lähellä. Hän kiersi suortuvan korvani taakse ja kumartui suutelemaan poskeani. Vetäydyin kauemmaksi, mutta kovin kauas en päässyt, sillä sohvani käsinoja iski selkääni vasten. - Minä olen miettinyt sitä, Lauri sanoi hiljaisella äänellä. - Mitä? vastasin yhtä hiljaa. - Sitä kun sinä kerroit, ettet pysty olemaan kenenkään kanssa, jos et ole juonut. Odotin maailman päättyvän siihen paikkaan, odotin taivaan repeävän ja maankuoren halkeavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ei tietenkään. Se olisi ollut liian helppoa. - Jospa se ei olekaan totta, Lauri jatkoi. – Jospa sinä vain luulet niin? Koska sinä olet viimeksi ollut jonkun miehen kanssa selvin päin? - Minä en halua puhua…tästä, sain sanottua. - Anteeksi, Lauri sanoi nopeasti. – Minä luulin….Kun kerran viime yönäkin sinä puhuit. Sori. Lauri vetäytyi kauemmaksi. En katsonut häntä, en yksinkertaisesti kyennyt. - Mitä sinä muistat viime yöstä? Lauri kysyi yhtäkkiä. – Tuli vaan mieleen… - Minä…en paljon mitään, vastasin totuudenmukaisesti. – En oikeastaan yhtään mitään. Paitsi… Muisto itsestäni tanssimassa makuuhuoneen lattialla sai minut vinkaisemaan sisäänpäin. Siitä en ainakaan halunnut puhua! - Voinko minä kertoa? kuulin Laurin kysyvän. Hänen äänensä oli yllättävän pehmeä ja hellä. Nyökkäsin, sillä hiljaisuus olisi saanut minut tuntemaan itseni vieläkin haavoittuvammaksi. - Minä kerron… jatkuu... - SusuPetal 11.07.2007 - 00:05
![]() Syy, miksi en koskaan, en koskaan, en koskaan todellakaan –paitsi eilen illalla – päästänyt ketään miestä luokseni yöksi, oli se, etten kestänyt miehiä selvin päin. Tai siis kestin, jos vain puhuimme tai sellaista, mutta ei mitään sen enempää. Suoraan sanoen: en pystynyt rakastelemaan miehen kanssa selvin päin. Siksi oli parempi, että menin itse miehen luo yöksi, sillä se mahdollisti aikaisen paon seuraavana aamuna. En todellakaan halunnut jäädä kenenkään vuoteeseen aamulla makaamaan, sillä se johti yleensä yhdyntään ja siinä vaiheessa vereni alkoholipitoisuus oli laskenut liian alas. Minä en osannut, en halunnut, en uskaltanut rakastella ilman viinaa. Niin oli aina ollut ja niin oli varmaan aina oleva. Ainakaan en ollut nähnyt minkäänlaisia merkkejä muutoksesta. Sanomattakin oli selvää, etten ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa sen pidempään, sillä eihän kukaan voinut olla humalassa kaiken aikaa? Jos seurusteli pidempään, eteen tuli väistämättä kuitenkin hetki, jolloin olisi pitänyt mennä sänkyyn ilman muutamaa rentouttavaa siideriä, eikä minusta ollut siihen. Miksi olin sellainen kuin olin? Sitä en tiennyt, enkä jaksanut ajatella sitä enää. Olin jo kahdenkymmenenkahden, enkä vielä kertaakaan ollut maannut miehen kanssa selvin päin. Tiesin kyllä, että muut tekivät niin, ja että minä olin erilainen, mutta en voinut itselleni mitään. Olin tällainen. Pakokauhu iski minuun heti, kun tunsin miehen koskettavan ihoani, jos minulla ei ollut veressäni riittävästi alkoholia. En tuntenut vastenmielisyyttä, vaan silkkaa pakokauhua. Joskus nuorempana, muutama vuosi sitten, olin miettinyt, olinko mahdollisesti lesbo, mutta koska juovuksissa en lähtenyt yhdenkään naisen kämpille yöksi, hylkäsin sen ajatuksen pian. Miehet eivät olleet mielestäni vastenmielisiä, osa heistä oli itse asiassa hyvinkin seksikkäitä ja haluttavia, mutta selvin päin en pystynyt olemaan heidän kanssaan. Kapakkailtaa seuraava yö meni hyvin ja tunsin itseni normaaliksi –halusin ja rakastelin – mutta seuraava aamu oli aina karu paluu todellisuuteen. En kestänyt, että minuun koskettiin, ja siksi pakenin. Nyt en voinut paeta, olinhan omassa kodissani, mutta saatoin olla avaamatta ovea. Se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia, eikä minulla tälläkään kertaa ollut voimia miettiä, miksi olin tällainen. Minä vain olin minä. Kännykän pirinä katkaisi itsetutkiskeluni. Se oli Tiia. - No, vieläkö se on siellä? kuulin Tiian kysyvän. - Kuka? - Elämäsi mies, Tiia nauroi. – Se eilisiltainen. - Ei ole, vastasin ja tunsin nihkeän hien nousevan iholleni. – Ei ole täällä. - Ihan totta, Tiia ihmetteli. – Eilen sinä olit kyllä ihan varma siitä, että se oli se oikea. - Se oikea? Paha olo ei ollut enää kuvittelua. Sain vain vaivoin pidäteltyä oksennusta, joka väkisin nousi vatsasta suuhun. - Niin, tai jotain sinne päin, Tiia sanoi. – Ainakaan sinä et voinut pitää näppejäsi irti siitä. Onko se kiva? - Kiva? toistin apinan lailla ja se kelpasi näköjään vastaukseksi Tiialle. - Hyvännäköinen, Tiia sanoi, vaikka ei ihan minun makuuni. – Lauriko sen nimi oli? - Mmmm. - Mihin se meni? Tiia kysyi. - Kauppaan, vastasin ennen kuin ehdin sen kummemmin asiaa pohtimaan. - Aaah, Tiia henkäisi paljon puhuvasti. – Romanttinen illallinen kahdelle. I see. Nyt minulla oli todella huono olo. Estääkseni Tiiaa kehittelemästä ajatuskuvioitaan sen pidemmälle kysyin häneltä nopeasti hänen iltansa jatkosta. - Joo, nyt muistan, miksi me erosimme tai siis minä jätin Mikan, Tiia sanoi. – Se häipyi aamulla pelileirille. Oli päässyt unohtumaan kesän aikana koko lätkä, mutta nyt on kausi taas alussa, joten palautui mieleen viime talvi. - Enemmänkin niin kuin kesäkissaMika, vai? - Niinpä. Ei lätkän pelaajan kanssa voi seurustella. Olisi se pitänyt muistaa. Olimme hetken hiljaa, minä kuulostellen mahdollista ovikellon soittoa, Tiia miettien exäänsä. - Mitä te aiotte syödä? Tiia kysyi lopulta katkaisten pohdintamme. - Syödä? En minä tiedä. - Rakkauden hedelmää, Tiia nauroi. – Selvä. Mukavaa viikonloppua. Soittele ja kerro kuulumisia. Moi! Puhelu katkesi ja minä heitin kännykän tympääntyneenä sängylle. Rakkauden hedelmää. Joopajoo. Niin varmaan. ** Kippasin juuri viimeiset kahvit kuppiini, kun kuulin ulko-oven avautuvan. Jähmetyin paikoilleni. En yksinkertaisesti ymmärtänyt kuulemaani ääntä. Kenelläkään ei ollut kämppäni avainta, ei edes vanhemmillani. - Moi! Joko on nälkä? kuulin selkäni takaa. Käännyin, hyvin, hyvin hitaasti ja näin Laurin (jos se nyt hänen nimensä oli) seisovan ovensuussa Valintatalon muovikassi kädessään. Toisessa kädessään hän heilutteli avaimia, jotka ilmiselvästi näyttivät omilta avaimiltani. - Miten sinulla on minun avaimeni? sain änkytettyä hetken kuluttua. - Ne oli tuossa eteisen pöydällä. Otin ne siitä, kun lähdin kauppaan, Lauri selitti hymyillen. – Ajattelin, ettei sinun tarvitse tulla avaamaan, jos olet vaikka suihkussa tai nukkumassa tai jotain. Selitys oli yksinkertainen ja toden tuntuinen ja se teki tyhjäksi minun suunnitelmani olla avaamatta Laurille ovea. Tunsin itseni voitetuksi ja se vähäinenkin tarmo, jota olin yrittänyt kehittää suojakseni, tuntui häviävän avonaisesta ikkunasta Kallion kujille. Lauri harppoi kahdella askeleella keittiöni läpi ja avasi jääkaapin, puhuen samaan aikaan taukoamatta. - Ostin vähän lohta, ajattelin, että sen voisi paistaa, ja sitten perunoita. Vähän salaattia ja sipulia ja tomaattia ja kurkkua, niistä voisi tehdä salaatin. Kahvia minä ostin myös, se loppui, kun keitin tuon pannullisen. Lauri purki kauppakassin sisältöä ja hymyili tyytyväisen näköisenä. Näköjään hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, olisihan hänelle tiedossa kahvia seuraavaksikin aamuksi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että hän todennäköisesti aikoi olla luonani koko viikonlopun. Olinhan niin luvannut hänelle. Vai olinko? - Miten sen nyt olikaan, kysyin vähän voipuneella äänellä, sillä en oikein tiennyt, miten asettaa kysymykseni paljastamatta Laurille, etten muistanut ihan kaikkea viime illasta, lähinnä vain joitain kiusallisia yksityiskohtia. Se, että muistin eroottisen tanssini ja että äsken olin kuullut Tiialta määritelmän ”Elämäni Mies” eivät auttaneet minua lainkaan sanojen valitsemisessa. - Mikä oli miten? Lauri kysyi ja alkoi pestä perunoita. - Miksi sinä et voi mennä omaan kotiisi? sanoin töksäyttäen, sillä minulla ei todellakaan ollut kykyä valita sanojani sen hienotunteisemmin. Lauri sulki hanan ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti hämmästyneeltä. - Minähän kerroin sinulle eilen, Lauri sanoi. – Ja sinä itse ehdotit, että voin tulla tänne. Minusta se oli mukavasti tehty, kun ottaa huomioon, ettet sinä tunne minua. Se oli totta. Minä en tuntenut häntä, enkä todellakaan tiennyt, halusinko tunteakaan sen paremmin. Huokaisin ja tajusin, että oli parempi puhua suoraan. - Minä en muista, mitä sinä kerroit, sanoin lyhyesti. - Ahaa, Lauri sanoi ja alkoi uudestaan perunoiden pesun. – Nyt minä ymmärrän. No, minä ajattelinkin, että sinä olit aika juovuksissa. Meneekö sinulta yleensä muisti helposti? Kohautin hartioitani. Kaikki oli niin suhteellista. - Minun piti olla kaverini luona yötä, Lauri alkoi selittää. – Mutta hän joutui lähtemään Hämeenlinnaan, koska hänen äitinsä oli sairastunut tai jotain. Asia ei tullut sen selvemmäksi, ja aloin epäillä ymmärryksessäni olevan jotain perustavanlaatuista olevaa vikaa. Näköjään tyhjä kohta päässäni näkyi selvästi, koska Lauri, vilkaistuaan minuun, jatkoi selitystään. - Minä siis tulin eilen illalla Helsinkiin, koska minun piti olla viikonloppu pois omasta kämpästäni, koska kämppikseni tyttöystävä oli tulossa viikonlopuksi Jyväskylään ja he halusivat olla kahdestaan. Lauri hymyili ja minun olisi siis pitänyt näköjään tajuta jotain. Olo alkoi olla kuin koulun maantiedon tunneilla, jolloin oli pitänyt laittaa tyhjälle kartalle Suomen kaupunkeja. - Minä olisin tietysti voinut mennä jonkun kaverin luo Jyväskylässäkin, mutta ajattelin, että olisi kiva tavata Nikoa, koska hän on muuttanut tänne, emmekä me ole tavanneet vähään aikaan, joten soitin Nikolle ja sovimme, että tulen tänne, mutta kun tulin Helsingin asemalle, Nikolta tuli tekstiviesti, että hänen äitinsä on saanut jonkun sydänkohtauksen tai jotain ja hän on lähtenyt kotiin, siis vanhempiensa kotiin Hämeenlinnaan. Niinpä minä sitten ajattelin ottaa vain pari olutta siinä Zetorissa ja sitten hypätä takaisin Jyväskylän junaan ja mennä siellä yöksi jollekin kaverille, mutta sitten sinä tulit istumaan samaan pöytään ja … Lauri vaikeni ja katsoi minua. Se katse oli hyvin pistävä ja yhtäkkiä tunsin itseni alastomaksi. - Niin, sitten sinä tulit samaan pöytään, Lauri jatkoi hyvin hitaalla äänellä, ja suunnitelmat muuttuivat. Sinä pyysit minut tänne ja sanoit, että voin olla täällä koko viikonlopun. Viimeinen lause jäi kysymyksen tavoin leijumaan ilmaan, ja jos minulla olisi ollut puhtia edes puolikkaan naisen verran, olisin siinä tapauksessa sanonut Laurille, että kaikki oli erehdystä, että olin muuttanut mieleni, että Jyväskylään (vai Hämeenlinnaan vai minne?) kulki junia kaiken aikaa, että kutsuni ei ollut enää voimassa. No, minulla ei ollut puhtia, eikä suoraan sanoen kanttia katsoessani Lauria silmiin. Huomasin nimittäin, että hänen katseensa oli kaunis ja ystävällinen. Itse asiassa hän oli kokonaisuudessaan kauniin ja ystävällisen näköinen. Hänen hiuksensa olivat aika pitkät, ulottuen melkein olkapäille. ne olivat vaaleat ja ne muodostivat hassun vastakohdan hänen ruskeille silmilleen. - Ky-ky-kyllä sinä voit olla täällä, änkytin. - Kiva. Haluatko sinä tehdä salaatin vai paistaa kalan? jatkuu... - SusuPetal 10.07.2007 - 00:05
![]() Istuin tukevasti keittiön pöydän ääressä. Se olikin ainoa tukeva asia sen hetkisessä elämässäni. Käteni vapisi hillittömästi ja vain ihmeen avulla onnistuin olemaan läikyttämättä kuumaa nestettä ylleni. Jalkani vapisivat, päätäni särki ja aivoni kerta kaikkiaan kieltäytyivät ymmärtämästä sanoja, joita kuulin. Katsoin miestä, joka nojasi tiskiallasta vasten täysin rentona ja todellakin ilman Harald Hirmuinen -kalsareitaan ja joka puhui ja puhui ja puhui. - Katsoin sinun jääkaappiisi. Tuijotin miestä. Niin? kysyin mielessäni. - Siellä ei ollut juurikaan mitään ruokaa. Niin? - Ajattelin, jos menisin vaikka käymään kaupassa, mies jatkoi. –Voisin ostaa jotain. Niin? - Ikään kuin vuokraksi, mies jatkoi. –Sopiiko? Kysymykseen ei ollut muuta vastausta kuin nyökkääminen, sillä puhuminen olisi vaatinut liian suuria ponnistuksia. - Mitä sinä haluaisit? mies kysyi. –Siis syödä? Jostain syystä miehen lisäkysymys antoi minun ymmärtää, että näytin siltä, että ehkä halusin jotain muutakin kuin syödä. Totuuden nimessä oli sanottava, ettei minulla todellakaan ollut nälkä, ja että ainoa mitä halusin, oli saada olla yksin. Näytinkö minä siis sellaiselta? Lukiko mies minun kasvoiltani painavat sanat ULOS, HÄIVY JA HUS? Ilmeisesti kasvoni eivät kertoneet minkäänlaisia poistumiskäskyjä tai sitten miehen kyvyssä tulkita äänettömiä lauseita oli puutteita, sillä samassa hän liukui luokseni, nosti minut pystyyn ja suuteli minua. - Sori, ihan pakko tehdä näin, mies hengitti sanat hiuksiini. Miehen huulet siirtyivät korviltani niskakuoppaan ja hänen kätensä tarttuivat lanteisiini. Tunsin sylissäni, että hän oli kyllä valmis viivyttämään kauppaan menoa vielä jonkin aikaa. - Ruokaa, sain vihdoin ja viimein suuni auki ja henkäistyä päivän ensimmäiset sanat. Mies naurahti, vetäytyi kauemmaksi ja katsoi minua hymyillen. - Hyvä, minä käyn ensin suihkussa, jos sopii? Onko sinulla lainata pyyheliinaa? Mies painoi kevyen suudelman poskelleni ja katsoi minua kysyvästi. Kävelin jäykin askelin makuuhuoneen kaapille ja otin sieltä puhtaan pyyhkeen. Ojensin sen miehelle. Istuin sängylle ja katsoin miehen poistumista kylpyhuoneeseen. Mitä minä nyt tekisin? Se ei tuntunutkaan enää hankalalta kysymykseltä, sillä minulla oli vastaus: en päästäisi miestä enää sisään, kun hän tulisi kaupasta. Yhtäkkiä elämä alkoi tuntua jälleen elämisen arvoiselta. ** Ulko-ovi kolahti ja mies oli lähtenyt. Kiirehdin suihkuun, sillä halusin olla puhdas ja tarmokas sillä hetkellä, jolloin en avaisi ovea. Pesin hiukset nopeasti, enkä jaksanut laittaa hoitoainetta. Mies saattaisi palata koska tahansa, sillä lähin Valintatalo oli alakerrassa. Kietaisin hameen takaisin ylleni, puin puseron ja pyyhin hiukset pyyhkeeseen. Samaan aikaan yritin epätoivoisesti palauttaa mieleeni viimeiltaiset tapahtumat. Sen muistin, että olin lähtenyt töitten jälkeen parille oluelle, mutta todennäköisesti nautitun nesteen määrä oli kasvanut illan mittaan. Aija oli ollut mukana, samoin Tiia, mutta missä vaiheessa he olivat häipyneet ja missä vaiheessa tämä lauantaiostoksia tekevä mies oli tullut kuvioihin? Olimme kiertäneet Aijan ja Tiian kanssa keskustan kuppiloita ja terasseja. Terassikausi alkoi olla lopuillaan. Elokuun pimeät illat olivat ihania, mutta vilu alkoi hiipiä iholle, jos istui liian kauan ulkona. Jossain vaiheessa olimme päätyneet Zetoriin. Muistin istuneeni puupenkillä ja nauraneeni jonkun jutuille. Musiikki oli vienyt kaikki sanat mennessään, mutta se ei ollut haitannut, sillä minulla oli ollut hauskaa. Kenen kanssa? Jostain syystä muistin, etten ollut nauranut Tiian tai Aijan jutuille. Hyvin, hyvin hämärästi sain aivoistani poimittua muiston silmäparista, hymystä ja yhtäkkiä kasvot muistuivat mieleeni täysin. Olin istunut Zetorissa Harald Hirmuisen kanssa. Muutakaan nimeä minulla ei hänelle ollut. Siihen asti kaikki alkoi palautua mieleen. Tiia oli siinä vaiheessa istunut jonkun tapaamansa exän kanssa toisella puolella kapakkaa, eikä Aijasta ollut tietoa. Minä olin jutellut Harald Hirmuisen kanssa ja sitten tuli taas tyhjä kohta muistoihin. Tyhjää, mustaa, pimeää, kunnes…ja samassa muistin sen tanssin. Lysähdin sängylle märkä pyyhe kädessäni ja aloin vapista. Se Tanssi! Sitä tanssia ei oltu tanssittu Zetorissa vaan täällä. Ja sen tanssin olin tanssinut minä. Vapisin entistä enemmän ja paha olo, jonka olin jo luullut huuhdelleeni alas viemäriin suihkun alla, palasi entistä voimakkaampana. Ei helkkari, olin esittänyt eroottisen tanssin. Juuri sen pahimman, jonka saatoin esittää, kun olin juonut liikaa. Hautauduin peiton alle ja valitin ääneen. Krapula itsessään oli riittävän kamala rangaistus hauskasta illasta, morkkis kruunasi sen potenssiin tuhat. Se, että en koskaan enää tulisi näkemään miestä, joka oli istunut yleisönäni, ei auttanut surkeaa oloani lainkaan. Halusin kuolla. Eroottinen tanssi oli joskus alkanut vitsinä. Olimme tyttöjen kanssa joskus pohjia ottaessa miettineet haareminaisia ja heidän tansseja ja olimme pohtineet, miten sellainen tanssi vetoaisi nykymieheen. Muilla se fantasia oli jäänyt idean asteelle, mutta minä olin valitettavasti erehtynyt toteuttamaan seitsemän hunnun tanssin ilman huntuja pari kertaa. Ja ilmeisesti eilen illalla oli ollut se ”ei kahta ilman kolmatta” -kerta. Eroottinen tanssi johti yleensä erotiikkaan. Erotiikka johti rakasteluun. Ei siinä mitään, sen saatoin vielä hyväksyä, mutta miksi me olimme minun luonani? Mitä mies olikaan sanonut? Kiittänyt siitä, että sai olla minun luonani viikonlopun? Miksi hän ei mennyt kotiinsa? Eikö hänellä ollut asuntoa? Olinko minä ottanut seinieni sisälle jonkun asunnottoman? Eihän sellainen lähtisi koskaan! Vai eikö hän voinut mennä kotiin, koska siellä oli vaimo? Miksi vaimo ei päästänyt häntä kotiin? Hirvittäviä kysymyksiä ja kaikki turhia, sillä yhtäkään niistä en aikonut kysyä, sillä en todellakaan aikonut avata hänelle ovea enää koskaan. jatkuu... - SusuPetal 09.07.2007 - 00:05
![]() Oli selvääkin selvempää, etten ollut yksin sängyssä. Minun ei tarvinnut avata silmiäni nähdäkseni, että vierelläni todellakin makasi joku. Saatoin tuntea tuon jonkun ihon omaa ihoani vasten. Iho tuntui lämpimältä, hikiseltä ja oma oloni alkoi olla hyvinkin samankaltainen. Minun olisi pitänyt avata silmäni nähdäkseni, kuka vierelläni makasi, mutta se ajatus sai minut suoraan sanoen sellaisen kauhun valtaan, etten juuri siinä tilanteessa ja siinä mielentilassa halunnut kokea minkäänlaista lisäkauhua. Olin ihan riittävän paniikissa muutenkin. Tuo joku vierelläni kuului olevan unessa – kevyt kuorsaus todisti asian. Kuorsaus antoi minulle lisäaikaa. Aikaa yrittää miettiä ja keksiä, miten olin päätynyt tähän sänkyyn, tuon jonkun viereen ja mitä ylipäänsä oli tapahtunut edellisiltana. Totuuden nimessä olin kyllä aikaisemminkin herännyt vieraista paikoista vieraiden miesten vierestä, mutta edellisestä kerrasta oli jo sen verran aikaa, että pieni kertaus tämänkaltaisista tilanteista pakenemisesta oli paikallaan. Yleensä minulla oli jonkinlainen käsitys kenen vieraan vierestä minulla oli tapana herätä, mutta tällä kertaa en muistanut mitään edellisillasta. Se oli aika epämiellyttävä tunne, teki olon jotenkin huteraksi, ja koska tunsin muutenkin oloni huteraksi, paniikki alkoi pikku hiljaa paisua lähes järjettömiin mittasuhteisiin. Kuiva kitalaki, kompostin maku kielellä ja ohimoita jyskyttävät pirunsormet kertoivat minulle kärsiväni kohtuullisen kamalasta kankkusesta. Krapula hidasti aivotoimintaa ja jonkinlaista pikkuaivojen liikettä tarvittiin pakosuunnitelmien laatimiseen. Pakeneminen oli kuitenkin mahdotonta, sillä se pieni liike, jonka tein yrittäessäni kohottaa päätäni ja kääntää kylkeäni, sai sängyn vellomaan ja mahani kääntymään ympäri. Tyydyin siis nielemään kitkerän sapen takaisin mahaani ja pysyttelemään paikoillani. Keskityin. Hoin itselleni: muista, muista, MUISTA! Juuri kun olin saamassa kiinni jonkun ohuehkon säikeen muistini sekaisesta narukerästä, se joku vierelläni heräsi. Kuorsaus katkesi, lakanat kahahtivat ja kuulin valtavan haukotuksen. Sitten tuli aivan hiljaista ja tunsin joka ihokarvallani, joka hermollani, että minua tuijotettiin. Minua tuijotettiin ja läheltä. Kevyt hengitys laskeutui kasvoilleni ja sain tehdä kaikkeni, etten olisi räväyttänyt silmiäni auki. Sitä en kuitenkaan halunnut tehdä, sillä niin kauan kuin pidin silmiäni kiinni saatoin kuvitella, etten ollut olemassa, enkä ainakaan tässä paikassa. Jostain syystä se tuntui tärkeältä seikalta: olla näkymätön, olla poissa, niin juuri, ihan jossain muualla. Tuijottaja väsyi yrittäessään porautua suljettujen silmäluomieni läpi. Hän nousi ja kuulin hänen raapivan ihoaan. Kuulin aivan selvästi ihokarvojen ratinan kynsiä vasten, ja pidätin hengitystäni entistä enemmän. Ratina loppui ja askelten lätinä paljaalla lattialla kertoi tuijottajan loittonevan sängystä. Lätinä etääntyi ja vaimeni lopulta. Kuulin oven käyvän ja sitten alkoi lorotus. Tiesin hetkeni tulleen. Vieressäni ollut joku oli mennyt vessaan, minun oli aika paeta. Pomppasin ylös ja avasin silmäni samalla hetkellä.. Huone keikkui jonkin aikaa ennen kuin asettui vakaasti seinien sisäpuolelle. Tupakansavusta ja valvomisesta väsyneet silmäni näkivät jotain sellaista, joka teki pakenemiseni mahdottomaksi. Olin omassa kodissani. Katsoin typertyneenä omaa sänkyäni, omaa asuntoani, eikä rasittunut pääkoppani ymmärtänyt mitään. Minä en voinut olla omassa kodissani. En kerta kaikkiaan. Minä en koskaan tuonut ketään omalle kämpälle. En koskaan. Se oli yksi niitä harvoja periaatteita, joita minulla vielä ylipäänsä oli. "Älä tuo koskaan ketään kotiin, sillä silloin et voi itse lähteä, kun siltä tuntuu". Jotenkin niin tuo periaatteeni kuului ja siinä oli oma järkensä. En voinut sietää seuraavia aamuja vieraiden kanssa, sillä illan unelmat muuttuivat aamun tullen kammottaviksi painajaisiksi. Sen takia minä aina vastasin "teille", kun klassinen kysymys heitettiin. Miten "teille" oli vaihtunut "totta kai meille" -lauseeksi viime yönä? En ehtinyt pohtia tuota olennaista kysymystä sen tarkemmin, sillä ajatukseni katkesi toiseen vaikeaan kysymykseen: - Ai, sinä olet jo hereillä. Nukuitko hyvin? Hyvin, hyvin hitaasti – osittain huimauksen ja osittain sen takia, etten todellakaan halunnut nähdä- käänsin silmäni ovea kohti. Katseeni pyyhkäisi paljaita varpaita, karvaisia sääriä ja pysähtyi paljaiden reisien korkeudelle. Sen enempää en halunnut nähdä, eikä minua todellakaan kiinnostanut, oliko keittiöni ovella seisovalla tyypillä jalassa alushousuja tai ei. - Nukuin…hyvin…kai, onnistuin pusertamaan kuivien huulieni välistä. - No, hyvä. Keitänkö kahvia? Olisin halunnut huutaa EI ja HÄIVY ja HUS, mutta se olisi vaatinut niin suurta ponnistusta, enkä ollut lainkaan varmaan, olisiko krapulainen pääni kestänyt sellaista äänenvoimakkuutta, joten tyydyin nyökkäämään ja näin tyypin kantapäiden vilahtavan keittiön puolelle. Hilasin varovasti omat kantapääni lattialle ja samalla peitto valahti yltäni ja tajusin olevani alaston. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos kerran minä olin alaston, niin tuskinpa keittiössä kahvia väsäävällä tyypillä oli sen enempää vaatteita yllään, ja ajatus alastomasta, karvaisesta satunnaistuttavuudesta kahvinkeittimeni kimpussa sai oloni tuntemaan entistä surkeammaksi. Ajatusten keskittäminen kahvinkeittimeeni auttoi minua kuitenkin pitämään ajatukseni poissa siitä kysymyksestä, miksi me olimme alastomia. Mikäli yöllä oli tapahtunut jotain, niin minulla ei todellakaan ollut siitä minkäänlaista muistikuvaa. Ehkä me olimme kokeneet maailmaa järisyttävän tantraseksin kaikkine mausteineen tai sitten vain hätäisen yhdynnän ennen sammumista –ja siitä olin lähes varma, siis omasta sammumisestani. Mitä tahansa oli voinut tapahtua, mutta mitä, sitä en todellakaan aikonut kysyä aamuiselta kahvin keittäjältäni. Kai nyt oli aamu? Vilkaisin yöpöydällä olevaa kännykkää, jostain syystä SE oli oikealla paikalla, ja kello näytti puolta yhtä. Selkeästi oli päivä, sillä varovainen vilkaisu ikkunan suuntaan kertoi auringon pysyttelevän yhä korkealla. Toinen vilkaisu kertoi vaatteeni lojuvan lattialla. Kasassa oli myös selkeästi vaatteita, jotka eivät olleet minun, päällimmäisenä Harald Hirmuinen -kuvioiset alushousut. Nielaisin kuuluvasti ja kipeästi. Kipuun ei kuitenkaan ollut sen enempää aikaa, sillä minun oli ensiksikin saatava jotain vaatetta päälleni ja toiseksi minun oli saatava keittiöihme pois nurkistani. Miten hän oli ylipäänsä joutunut kämpilleni, ei jaksanut kiinnostaa minua sillä hetkellä yhtään. Tärkeintä oli vain saada hänet pois, pois, pois. Sängyn vieressä olevat vaatteeni olivat lähinnä, mutta lyhyt ja pintapuolinen katsaus niiden kuntoon sai minut värähtämään. Vielä eilen toppi oli ollut varmaan valkoinen, mutta todennäköisesti olin – olimme? – tulleet kämpilleni grillin kautta. Samanvärinen, epämääräinen tahra täplitti myös farkkujani, joten minun ei auttanut muuta kuin horjua vaatekapille ja kiskoa sieltä ylleni jotain. Käteen osui maata viistävä kietaisuhame ja tee-paita. Ne saivat kelvata. Kiedoin kukikkaan kankaan ympärilleni, kiristin sen nauhat ja vedin tee-paidan pään yli. Hetkessä tunsin olevani suojassa ja vähän enemmän turvassa. Se tunne ei kestänyt kauan. - Kiitos muuten sinulle, kahvinkeittäjä sanoi selkäni takaa. –Tosi kiva, että voin olla täällä koko viikonlopun. jatkuu... - SusuPetal |
Kirjoittaja
Naisille suunnattua viihdekirjallisuutta käsittelevä blogi, jonne lukijoiden omat kirja-arvostelut ja -suositukset ovat tervetulleita. Tarkempaa tietoa täältä. Kategoriat
Sivut
Tunnustus
|
||