Tästä jutusta jäi aikoinaan mieleen Marian Keyes, irkkuhömpän kirjoittaja, joka oli minulle tuntematon suuruus, niinkuin monet muutkin nykyhömpän edustajat.

Viime viikolla kirjastossa käydessä törmäsin romantiikkahyllyyn, en ollut ennen huomannut sen olemassaoloa. Mietin hetken sitä, miten kauan romanttiset kirjat on ghettoutettu omaan hyllyynsä, en muista sellaista nuoruudestani. Muistan kyllä, että dekkareita on tarjottu omasta hyllystä, mutta romanttiset kirjat olen mielestäni nuoruudessani kaivanut samasta hyllystä kuin kaiken oikeankin kaunokirjallisuuden.

No, joka tapauksessa huomasin siis yhtäkkiä seisovan romantiikkahyllyn ääressä, ja suoraan nenäni edessä oli rivi Marian Keyesin kirjoja. Lamppu syttyi heti, noitahan kirjoja olin päättänyt ehtiessäni lukea. Lainasin summamutikassa yhden ja vasta jälkeen päin tajusin ilmeisesti lainanneeni esikoisteoksen.

Pidin kirjasta aika paljon. Minua kiinnosti, että siinä tehtiin ongelmaa muutaman vuoden ikäerosta naisen hyväksi. Tämä kiinnosti siksi, että olen itse miettinyt käsikirjoitusta, jossa nainen on huomattavasti miestä vanhempi, mutta en ole oikein saanut otetta siitä miten suuren ikäeron pitäisi olla, että siitä uhkaisi tulla pariskunnalle ongelma. Television keskusteluohjelmissakin on ikäerosta puhuttu viime kuukausina ja yleensä aina siihen sävyyn, ettei siinä mitään ongelmaa ole, jos nainen on parikymmentä vuotta vanhempi kuin mies. Kukaan ei ihmettele, ketään ei kiinnosta, ihmiset saavat pariutua kenen kanssa lystäävät.

Naura Clare naura on tosin ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta sitten ja kenties Irlanti on Suomea vanhoillisempi maa. Toisaalta katolisuus esiintyy kirjassa varsin kevyenä höysteenä, katoliseen hurskauteen viitataan, hurskautta pidetään hyveenä, mutta ei sitä kukaan tosissaan harjoita. Meno poikkeaa siis suomalaisesta oikeastaan vain siinä, että täällä hurskautta ei pidetä hyveenä. Suomeksi kirja on ilmestynyt 2001. En ole huomannut kenenkään ihmettelevän, miksi kirjassa jaksetaan repiä huumoria suhteista, joissa nainen on joitakin vuosia miehiä vanhempi. Päättelen siis, että ilmiö tunnetaan Suomessakin edelleen.

Sellainen asia tässä kirjassa pisti silmään, että alku on loppua hauskemmin kirjoitettu. Aivan kuin kirjoittajalta olisi ruuti lopahtanut. Alku on melkoista irrottelua, loppu on tavanomaisempaa ihmissuhdelöpinää, joskin jää mukavasti ilmaan, ei siis mitään perinteistä onnellista loppua, mutta toiveikkaat tunnelmat siitä huolimatta. Kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta antaisin tälle teokselle.

 

Kirsti

Luulin jo pääseväni sanomaan, että luettuani "Lucy Sullivan Is Getting Married" -kirjan, olen lukenut kaikki Marian Keyesin kirjat. Mutta eihän näin olekaan! Häneltä on jo tänä vuonna ilmestynyt uusi kirja, "This Charming Man", ja bibliografian perusteella olen missannut myös kirjat "No Dress Rehersal" ja "Cracks In My Foundation". Noh, onpahan enemmän mukavaa luettavaa jäljellä, ja sitä paitsi Keyesin kirjat kestävät uusintalukemista mainiosti, ja varmaan jossain vaiheessa luen englanniksi myös "Rachel's Holiday" -kirjan, jonka olen lukenut vain suomeksi.

Vanhaan tuttuun Keyesiin tartuin hömppänälässäni, jonka Jennifer Weiner herätti ja ehkäpä myös kesälomalle jääminen ruokki. Joskus kesä inspiroi lukemaan pitkiä klassikoita, nyt on selvästi hömppävaihde päällä. Muistan nähneeni ohimennen pätkiä tv-sarjasta, joka perustuu kirjaan. Tosin sekä kirjan romanttinen nimi että vaaleanpunasävyinen kansikuva olivat kovasti ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Päähenkilö Lucy on välillä jopa ärsyttävä, johtuen siitä että hän on liiankin realistinen sankaritar: nuori nainen jolla on huono itsetunto ja joka antaa sen takia kohdella itseään huonosti. Lisäksi hän on masennukseen taipuvainen eikä ole vielä päässyt selville siitä, mitä oikein haluaa, minkä takia hän ei tietenkään myös osaa pyrkiä niihin asioihin, joita haluaa, vaan ajelehtii elämänsä läpi muiden pompoteltavana ja ajattelee lisäksi tämän olevan hänen oma vikansa.

Ehdottoman epätieteellisen tulkintani mukaan Marian Keyes on tähän toiseen romaaniinsa ammentanut niitä aineksia elämästään, joita hän ei käyttänyt hilpeämmän sävyisessä Watermelon-esikoisromaanissaan. Kotisivuillaan hän kertoo nuorena kokemastaan masennuksesta, alkoholismista ja itsemurhayrityksestä, ja samoja asioita Lucykin sivuaa elämässään. Yleisesti ottaen tämä kirja tuntuu melkeinpä huonoimmalta Keyesin kirjalta jonka olen lukenut. Huom! Tämä ei tarkoita sitä että kirja olisi huono, vaan se oli silti mukaansatempaava, viihdyttävä, naurattava ja ajatuksia herättävä. Se vain ei ollut ihan yhtä viihdyttävä ja naurattava kuin monet muut Keyesin kirjat. Esimerkiksi erinomaiset humoristin kykynsä Keyes tuntuu päästävän valloilleen vasta kirjan jälkipuoliskon aikana, vaikkapa kohtauksessa joissa Lucy joutuu aivan hirveille sokkotreffeille ylimielisen amerikkalaisen kanssa. Keyesistä tulee mieleen tämä sanonta: "Pizza on kuin seksi. Vaikka se olisi huonoa, on se silti aika hyvää."

Kirjan juoni alkaa vetävästi: Lucy menee kolmen työkaverinsa kanssa ennustajalle, ja ennustaja sanoo Lucyn menevän vuoden sisällä naimisiin. Sinkkunaiselle tämä ennustus tuntuu varsin absurdilta, mutta kun muiden kohdalla ennustukset rupeavat vähitellen käymään toteen, alkavat työkaverit povata Lucylle loistavaa flaksia ja vasten tahtoaan tämä itsekin alkaa tarkkailla aviomahdollisuuksien lähestymistä.

Miesonni tuntuu toteutuvan, kun Lucy tapaa hurmaavan Gusin. Tässä kohti lukijan (tai ainakin minun) tekee mieli ravistella Lucya ja huutaa lujaa: EI NÄIN! Sillä Lucy elää vaihetta, jossa rakastutaan renttuihin: hänen ihannemiehensa on vastuuton, rahaton, kauniskasvoinen, lipeväkielinen, hurmaava taiteilija, mieluiten muusikko. Gus on juuri tällainen, ja hän lypsää Lucyn rahoista kuiviin, katoaa jäljettömiin viikkokausiksi, ei kerro itsestään juuri mitään, ja Lucy antaa kaiken tapahtua uskoen olevansa rakastunut.

Varsinkin loppupuolella kirjasta tulee tutkielma: kuinka huonosti nainen antaa kohdella itseään, ennen kuin raja tulee vastaan, ja hän oppii ryhdistäytymään ja vastaamaan ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan? Lucyn kohdalla tämä vaatii paitsi Gusin käytöksen, myös vanhempien avioeron ja isänsä alkoholismin kohtaamisen pahimmillaan. Vähitellen huono itsetunto rupeaa hälvenemään ja Lucy oppii sanomaan vastaan ja pitämään puoliaan.

Kirjassa on monia mainioita sivuhenkilöitä. Kuvaus Lucyn kimppakämppäelämästä varsinkin on elävää. Suosikkini oli määräilevä, välillä suorastaan kauhea Karen, joka on voimakastahtoinen skotlantilaistyttö. Hupaisa on myös toinen kämppis Charlotte, joka on viehättävä mutta hieman yksinkertainen blondi. Lucyn angstinen äitisuhde huipentuu kilpakettuiluun joka kerta, kun hän äitiään tapaa. Työkaverit taas kunnostautuvat eniten töiden välttelyssä.

Tiedän kirjalle yhden erityisen sopivan kohderyhmän: ne naiset, joilla on kova alemmuuskompleksi ja miellyttämisen tarve, ja jotka eivät ole tottuneet pohtimaan, mitähän he itse mahtaisivat haluta ja kuinka siihen voisi päästä. Lucyn toilailut ja pään seinään hakkaaminen ehkä auttaisivat heitäkin näkemään, ettei kaikkea ole pakko niellä.

- Salla Brunou (Julkaistu alunperin Sallan lukupäiväkirjassa 16.7.2008.)

Luin uudestaan Marian Keyesin kirjan Sushi for Beginners (suom. Sushia vasta-alkajille).  Kirja kesti hyvin toisen lukukerran, varmaan kolmannenkin muutaman vuoden kuluttua.

Kirja kertoo kolmesta naisesta ja heidän elämästään, onnen, rakkauden ja tasapainon etsimisestä.

Lisa Edwards on Lontoossa asuva menestyvä naistenlehden päätoimittaja, joka sen sijaan, että pääsisi Amerikkaan lehtikonsernin vastaaviin töihin, saa komennuksen Irlantiin, Dubliniin. Lisan tehtäväksi tulee perustaa uusi naistenlehti Colleen ja avukseen hän saa sekalaisen toimittajaporukan.  Dublin on menoon, humuun ja glamuuriin tottuneelle Lisalle kuin Siperia. Yhtä kiehtova ja kutsuva, mutta Lisa päättää menestyä, hän aikoo tehdä Colleenista Irlannin ykköslehden, suorittaa työnsä hyvin ja karistaa Irlannin tomut jaloistansa mahdollisimman nopeasti. Ja minkä Lisa on päättänyt, sen hän on myös tottunut tekemään. Ja saamaan.

Colleenin toimittajalla Ashling Kennedy on tottunut hoitamaan asioita. Hänen laukkunsa on ehtymätön aarrearkku, sieltä löytyy laastareita, kondomeja, aspirinia, you name it. Ashlingin aika aneemiseen rakkauselämään tulee vipinää stand up-koomikko Marcuksen hahmossa, mutta Ashling saa huomata, ettei rakkaudelle juurikaan ole aikaa, sillä Lisa piiskaa toimittajalaumaansa armottomammin kuin Lady Domina. Ashling-parka roikkuu työpaikalla, mutta ovatko asiat niinkään huonosti, sillä toimitusjohtaja Jack Devine alkaa seurata Ahslingiä tietyllä silmällä. Ja siitähän Lisa ei pidä.

Clodagh Kelly on Ashlingin lapsuudenystävä, nainen, joka on aina saanut kaiken, mitä on halunnut. Clodagh on naimisissa ja kahden kauniin ja kiukuttelevan lapsen äiti. Elämän täydellisyys, mitääntekemättömyys, kaiken tarkoituksettomuus ja kohtalaiset kasvatusongelmat saavat Clodaghin huomaamaan, ettei hän olekaan onnellinen. Hän ei edes tiedä, mikä enää tekisi hänet onnelliseksi. Seksi aviomiehen kanssa inhottaa, ainoan ilon elämään tuo huoneiden jatkuva remontointi ja sisustaminen. Clodagh on hyvää vauhtia vajoamassa masennukseen, kunnes hän aloittaa suhteen toisen miehen kanssa.

Sushia vasta-alkajille on Keyesin tapaan terävää ilottelua ihmisten omituisuuksilla ja tavanomaisuuksilla. Kirja on välillä hulvattoman hauska, vaikka asiat, joista Keyes kirjoittaa, eivät niin riemullisia olisikaan. Jonkin verran kirjaa olisi voinut mielestäni tiivistää, mutta jos pitää paksuista kirjoista, jotka eivät heti lopu kesken, niin tässä hyvä valinta.

- SusuPetal

Marian Keyes on irlantilainen kirjailija, jonka teoksia on myyty kuusi miljoonaa 35 eri maassa. Keyes syntyi Limerickissa, Irlannissa vuonna 1963. Lontoon-vuosien jälkeen –avioliitto, sekalaisia töitä- hän muutti miehensä kanssa Dubliniin. Hänen esikoiskirjansa Watermelon julkaistiin vuonna 1995. Keyes kirjoittaa omasta elämästään täällä. Hänen kirjojaan ovat mm. Lucy menee naimisiin, Sushia vasta-alkajille, Kuuleeko kukaan, Naura, Claire, naura, Tarinan toinen puoli.

        Rachelin loma  

Rachelin loma oli ensimmäinen Keyesin kirja, jonka luin. Tartuin kirjaan hieman epäillen, sen suhteellisen korean kannen ja mielestäni hieman kyseenalaisen nimen (Rachel's holiday) takia. Ystäväni oli suositellut kirjaa minulle jo pitkään ja lopulta ostin sen junalukemiseksi matkalle jonnekin. Kirjan suomennoksen tasosta (suom. Liisa Laaksonen) en osaa sanoa mitään, koska luin kirjan alkuperäiskielellä, kuten myös muut Keyesin kirjat, jotka luin tämän ensimmäisen jälkeen.

Rachelin loma on riemastuttava kirja. Aika harva kirja saa minut nauramaan ääneen, mutta tämän kirjan edetessä huomasin hirnuvani tuon tuostakin, mikä ei täpötäydessä junassa tietenkään ylläpitänyt mitenkään matalaa profiilia. Naurettava kuitenkin oli, mikä on tietenkin aika erikoista, kun lukee addiktiokuvausta. Huumeriippuvuudesta voisi saada hyvinkin angstisen kirjan, tai miksei coolin psykedeelisen, jos lähestymistapa on sellainen. Keyes hoitaa lähestymisen huumeongelmaan kuitenkin eri tavalla. Hän kirjoittaa ironialla, huumorilla ja raadollisen paljastavasti Rachelista, joka ei suostu myöntämään huumeongelmaansa, sillä 27-vuotiaalla Rachel Walshilla on hauskaa. Hän asuu New Yorkissa ja viettää omasta mielestään upeata elämää. Työt sujuvat jotenkuten, rahatilanne on suhteellisen heikohko. Juhlimiseen ja kokaiiniin löytyy onneksi aina rahaa jostain, vaikka vippien avulla. Kaikki on niin ihanaa ja Rachel tuntee olevansa todella hip-pop ja hop, mutta yhtäkkiä Rachelin elämään tulee stoppi: yliannostus ja sairaalareissu. Tämä tapahtuma huolestuttaa Rachelin perhettä Irlannissa ja perhe pakottaa Rachelin palaamaan Irlantiin ja menemään vielä kaiken lisäksi hoitoon.

Hoitoon meneminen sopii Rachelille kuitenkin hyvin. Hoitoahan hän ei tarvitse, koska omasta mielestään hänellä ei ole mitään huumeriippuvuutta. Ainoa syy mennä hoitoon on mahdollisuus päästä julkkisten joukkoon, sillä kaikkihan tietävät, että rock- ja leffatähdet kansoittavat vieroitusklinikat ja Rachel tuntee kuuluvansa siihen joukkoon yhtä hyvin kuin koka nenään.

Vaan mitä tapahtuu?

Lukekaa, niin saatte tietää. Suosittelen!

- SusuPetal