Varsinaiseen viihdekirjallisuuteen verrattuna Kolmiokirjan pokkarit, saati lehdet kuten Regina, kuuluvat kirjoja kevyempään sarjaan. Siinä missä kirja saavuttaa joskus hyvinkin pitkän iän vähintään kirjaston hyllyssä ”kolmiokirjat” voidaan lukea enempi kertakäyttötuotteiksi. Niin arvostuksensa, hintansa, kuin ulkoasunsakin suhteen. Toki monet niistä silti ovat varsin hienoa, lukijalleen paljon antavaa tekstiä, jatkavat elämäänsä divareissa ja kirpputoreilla kiertämällä, mutta kuitenkin.

Tämän rajan hämärsi, ellei peräti rikkonut, mielenkiintoisella tavalla edellisessä kirjoituksessa arvosteltu SusuPetalin novelleista kirjaksi koottu Toinen painos.

 

Niinpä kun itse vasta blogissani pohdiskelin viihdekirjoittajan viitasta tapahtunutta vapautumistani, ja päälle kirpputorilla omaan, vanhaan ”tuotokseeni” törmäsin, jäin pohtimaan nimimerkillä kirjoittamisen tärkeyttä. Seikkaa, jonka on täällä joskus muistaakseni epäilty johtuvan jopa jonkin asteisesta häpeästä. Siitä, ettei kehtaa tunnustaa moista suoltaneensa.

No, minä en muistanut tätä pokkaria vuodelta 1993 edes kirjoittaneeni.

 

Kyllä nimimerkin käytössä on lopulta ehkä kuitenkin eniten kyse nimenomaan lukijan oikeudesta illuusioon. Ostaessaan viihdettä lukija haluaa hetken pakoa todellisuudesta: rakkautta, unelmia, suuria tunteita, jopa luksusta ja eksotiikkaa mielellään. Onnellisesti loppuvan sadun, jonka prinsessaan samaistua; uskoa siitä, kuinka joskus vielä minullekin voi tapahtua jotain yhtä uskomatonta sekä ihanaa.

 

Ajatelkaapa esimerkiksi amerikkalaisten ”hömppäromaanien” kansiliepukkeiden esittelytekstejä. On kirjailijattarella kartanoa, ulkomaan asuntoa, ties mitä luksusta. Ulkonäöstä puhumattakaan. Meiltä Suomesta näin hohdokkaita haastateltavia naistenlehtien sivuille löytyy vähemmän, vaikka kaikkien tyylilajien edustajat laskettaisiin. Epäilen löytyykö keneltäkään kartanoa portaiden edessä kiiltävällä Porschella, tai edes vähän vanhemmalla Jaguarilla.

Ja jos löytyisikin, tahtoisiko tässä vaatimattomien, mutta kateellisten kansakunnassa kukaan niillä ylpeillä?

Näin äkkiseltään en muista moisen tyylilajin artikkeleita lukeneeni vuosien mittaan kuin yhdestä plastiikkakirurgista, Haikon kartanon naisista, ja muutamasta bisnesyksilöstä.

Luovuuteen liitetään meillä edelleen yhä köyhyys sekä kurjuus, jotka vanhetessa muuttuvat usein tylsää hipovaksi keskiluokkaisuudeksi. Hyvin, hyvin harvoin minkään asteen äveriäisyydeksi.

 

Ei Kolmikirjan pokkarin ostajaa tai tilaajaa kiinnosta tietää, kuka tekstin on kirjoittanut. Korkeintaan jonkun nimimerkin tyyliin saattaa mieltyä muita enemmän. Kuka kassajonossa arjen ankeudesta pakoa hetkeksi hankkiessaan haluaa kuulla, että ihan samanlainen tavallinen ihminen se tuon pokkarin kirjoittakin on? Betoninharmaan kerrostalon vuokrakaksion katossa ei loista kristallit, lasissa kuohuu samppanjan sijasta korkeintaan vissy, ja Rivieran samettisen sininen yötaivas kuvaillaan matkaesitteiden kuvista, kun rahat riittää ennen seuraavia palkkioita tuskin bussin kuukausilippuun. Romantiikan huippu on naapuripariskunnan öiset riidat, lapsiin yhtä aikaa iskevä oksennustauti, tai sohvalla urheiluruutua verkkareissa tuijottava mies – sekin samana suunnilleen rippikoulusta saakka pysynyt.

 

Mirjam on Lähi-Idässä viettämiensä lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen opiskellut fysioterapeutiksi Suomessa ja töissä pienen suomalaisen rannikkokaupungin sairaalassa. Eräänä päivänä Mirjamin elämään astuu Luke, amerikkalainen nuorimies, joka tuo viestin Mirjamin isältä Nikolailta. Nikolai on Iranissa. Hänen passinsa on viety, hän on sairas ja pakoilee viranomaisia, koska on sekaantunut johonkin epäilyttävään. Luke tarvitsee Mirjamin apua, mutta kieltäytyy paljastamasta, mistä on kysymys. Mirjam tietää vain, että hänen isänsä on hengenvaarassa.

 

Jo vain, tavoittaakseen haastatteluuni tuon vanhan tekstini edellyttämän eksotiikan, ja vieläpä luksustakin, naistenlehden toimittajan täytyisi olla todella kovaksi paatunut pitkän linjan ammattilainen. Pieniä pikantteja sisustuksellisia yksityiskohtia kuviin kaiken roinan seasta poimimaan pystyvästä valokuvaajasta puhumattakaan.

Siihen ei taitaisi pari aitoa, Teheranista muuttokuormassa muinoin tuotua persialaismattoa piisata.

 

Antakaamme siis viihdekirjoittajien pitää nimimerkkinsä, ja halukkaampien hoitaa julkisuus blogimaailman ulkopuolella.

Että lukijat illuusionsa edelleenkin pitää saisivat.

 

Marja K.

 

 
Privaattidosentin vuodatus romanttisen viihteen kamaluudesta pisti taas miettimään, miksi (minun mielestäni) kaikki kamalimmat (ja ilmeisesti suosituimmat?) romanttiset nyyhkytarinat ovat miesten kirjoittamia. Pitää myöntää, että itsekin olen nyyhkinyt romaanifilmatisointien Viesti mereltä (Nicholas Sparks) ja Hevoskuiskaaja (Nicholas Evans) ja Hiljaiset sillat (Robert James Waller) äärellä, vaikka alkuperäisteokset eivät olekaan juuri kyynelkanavia tai muitakaan kanavia rassanneet. Näissä teoksissahan ihmiset ovat Sattuman ja Kohtalon riepoteltavina mitä riipaisevimmilla tavoilla, eikä tosielämän lainalaisuuksien anneta turhaan häiritä tarinankuljetusta. Hevoskuiskaajassakin vedetään häiriintynyttä hevosta kuljetusvaunussa halki mantereen ja pysähdellään milloin mihinkin ihailemaan maisemia ja tutkimaan nähtävyyksiä tai muuten vain tunnelmoimaan, ilman että kerrotaan mitä hevoselle sillä välin tapahtuu, pidetäänkö sitä vaunussa paistumassa, vai löytyikö jostain sattumalta laidun jonne sen sai laskea jalottelemaan?

Tekisi mieli väittää, etteivät naiset pysty koskaan kirjoittamaan niin häikäilemättömän laskelmoitua romanttista viihdettä kuin edellä mainitut mieshenkilöt.

On toki olemassa suomalaisiakin mieskirjailijoita, jotka ovat rohkeasti kyntäneet romantiikan kyistä peltoa. Mika Waltari kirjoitti romanttista viihdettä salanimillä ja Jorma Kurvinen viihdytti Elsa Anttilana naislukijoita usean romaanin verran.  Kuriositeettina voi mainita Juha Seppälän joka lehtikolumnissa tunnusti uransa alkuvaiheessa kirjoittaneensa pari novellia Perjantaihin.  Varmasti sisäisen romantikkonsa elvyttäneitä mieskirjailijoita on muitakin. Yksi heistä on Timo Sandberg.
 
Romanttisen lukuromaaninsa Kaviopolkka (Karisto 2005) hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä kanssa. Kaviopolkka on juoheva ja helppolukuinen kokonaisuus jossa hevospersoonat varastavat shown ja ihmiset uhkaavat jäädä kalvakoiksi statisteiksi, vaikka kukapa ei, hevosten rinnalla. Lapsena olin hevoshullu ja kirjat joissa kuvattiin karuihin oloihin joutuneita jalosyntyisiä ja hienoluonteisia hevosia jotka kärsivät ihmisten välinpitämättömyyden ja suoranaisen pahuuden vuoksi, olivat lempilukemistani. Kaviopolkassa tähän tuttuun formaattiin on lisätty moderni rakkausjuoni.



Mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, Jorma Kurvisen jälkeen Suomessa ei ole nähty mieskirjailijaa, joka tietoisesti ja pitkäjänteisesti olisi tuottanut romanttista hömppää nimenomaan naislukijoiden viihdyttämiseksi. Ala on Suomessa edelleen muutaman tuotteliaan ja suositun naiskirjailijan vastuulla. Vierailu kirjakauppojen romantiikkaosastoilla tekee mietteliääksi, käännöskirjallisuuden puristuksesta saa kotimaista hömppää etsiä suurennuslasilla.

Mietin miksi kotimaista romantiikkaa on tarjolla niin vähän. Vai onko sitä tarjolla vähän, onko tämä vain minun näköharhani?

Itse näen tässä kuitenkin kummallisen epäsuhdan. On olemassa laajahko yleisö, jota tällaiset kirjat kiinnostavat. Toisaalla on joukko suomalaisia ammattikirjoittajia tai ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevia, jotka haluaisivat elättää itsensä kirjoittamalla. Mutta sen sijaan, että he alkaisivat kilvoitella itsensä kanssa kirjoittaakseen mahdollisimman laadukasta hömppää, he hiovat runoa ja taideproosaa ja itkevät apurahoituksen niukkuutta.

Tosin eräs nettituttuni käski minun luopua hömpästä, koska se on kuoleva kirjallisuudenlaji. Vain vanhat mummut ovat kiinnostuneita siitä, nuoret virkut naiset kaipaavat virtaviivaisempaa luettavaa, mikäli lainkaan ehtivät kirjoja lukea, lieneeko siinä perää?

-Kirsti

Viihteen kirjoittaminen eri lukemistolehtiin (esim. Regina, SinäMinä, Nyyrikki, kotimaiset viihdepokkarit: Mystiikka, Lääkäri, Timantti) kuulostaa monesta helpolta, sellaiselta kirjoittamiselta, joka tehdään tuosta noin.
 
Kaavahan on olemassa ihmisten mielissä: kunhan ottaa naispäähenkilön (Jessica), yhden renttumiehen (Tom) ja toisen kunnollisen (Alex), niin sehän on siinä. Hieman väärinkäsityksiä ja epäluuloja (Tom oli edelleen suihkussa. Jessica katsoi matkapuhelimen näyttöä. "Nea soittaa" puhelin ilkkui hänelle.), hieman ryppyjä rakkauteen (Heidän tapaamisensa vuosipäivä ei näyttänyt merkitsevän miehelle mitään. Tom ei puhunut muusta kuin Nean tiestä tähtiin, suurista mahdollisuuksista, kunhan levytyssopimus olisi kirjoitettu. Mies oli unohtanut Jessican.), ripaus erotiikkaa (Miehen kädet olivat kuumat ja vaativat, ja Jessica tunsi nänniensä kovettuvan ohuen kankaan alla), joku suurempikin kriisi ("Nea on raskaana", Tom kertoi. "Onko lapsi sinun?", Jessica kysyi henkeään pidätellen, vaikka hän tiesikin jo vastauksen katsoessaan miehen tummiin silmiin.) ja lopussa kaikki hyvin (Alex istui katukahvilassa niin kuin silloin kerran, kauan sitten, Jessican saapuessa ensimmäistä kertaa Cannesiin).
Mausteeksi tarinaan maisemakuvausta (Ikkunasta avautui näkymä viihtyisälle, lehmusten reunustamalle bulevardille ja Jessica tunsi palanneensa kotiin), henkilöiden ulkoisen habituksen selvittämistä (Jessican punaisissa hiuksissa oli aavistus kanelin pehmeää kirpeyttä, sama ruskean sävy leikki häivähdyksenomaisesti hänen muuten vihreissä silmissään), muutama viittaus interiööriin design-huonekaluineen (Saavuttuaan kotiin Jessica heitti pellavaisen takkinsa Bertin suunnitteleman tuolin päälle.), puvuston esittelyä (Tom riisui Armanin helmenharmaan takin ja ripusti sen huolellisesti vaatehuoneen rekille.) ja mahdollisuuksien mukaan matkailua eksoottisissa paikoissa (Jessica pyyhki kyyneliään ja katsoi merta. Välimeren siniset aallot olivat valmiit ottamaan rakkauden pakolaisen turvalliseen syliinsä.)

Se, että tarinan lukeminen on helppoa, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstin kirjoittaminen olisi yhtä vaivatonta. Vaatii taitoa pukea sanottavansa helppolukuiseen ja viihdyttävään muotoon. Itse asiassa, olen sitä mieltä, että ihmisiltä syntyy paljon helpommin muille täysin käsittämätöntä tekstiä kuin lukukelpoista, toisia viihdyttävää lukemista.

Kuinka tutustuin viihteeseen ja opin kirjoittamaan sitä

Kirjoitin aikanani, kauan, kauan sitten, toisessa galaksissa, päätoimisesti viihdettä viiden vuoden ajan muutamaan noihin yllämainittuihin lukemistoihin. Ennen kun aloitin viihteen kirjoittamisen, minulla oli itselläni hyvin kliseinen ja ennakkoluuloinen käsitys naisille suunnatusta lukemistoviihteestä. Päähenkilön kauriin silmät ja kaarelle taipuva selkä saivat minut värisemään epämukavuudesta ja epäilin suuresti, pystyisinkö koskaan edes ajattelemaan tuon kaltaisen tekstin kirjoittamista.
Leivälle oli kuitenkin saatava voita ja se leipäkin oli hyvä olla, joten päätin perehtyä genreen. Menin antikvariaattiin ja ostin muutamalla kymmenellä pennillä pinon lehtiä ja luin ne läpi. Mitä enemmän luin novelleja ja viihdesarjoja sitä selvemmäksi minulle tuli oma ääliömäisyyteni ja rajoittuneisuuteni. Totta kai tarinoiden joukossa oli kliseisempiä hömpän helmiä, mutta huomasin, että nekin olivat enimmäkseen taitavasti kirjoitettuja. Se mikä minua enemmän ravisutti oli, että joukossa oli erinomaisen hyvin rakennettuja tarinoita, jotka eivät menneet siitä yli mistä aita oli matalin. Löysin tarinoita, jotka saattoivat olla aiheiltaan suhteellisen rankkojakin, melkein inhorealistisia, mutta jotenkin niitä tarinoita lukiessa ei angstannut yhtä paljon kuin lukiessani jotain terapiakirjallisuutta.

Opin paljon lukukierroksellani: tyylejä on monia, ei ole olemassa kloonitehdasta, josta putkahtaa viihdekirjoittajia. Mikään aihe ei ole tabu (kunhan vaan päätoimittaja on myötämielinen...). Viihdetarina päättyy 95 prosenttisesti siihen, että rakkaus ottaa omansa, mutta jäljelle jäävä viisi prosenttia mahdollistaa myös erilaisia muita loppuja. Edes onnellinen loppu ei ole laki, toivoa paremmasta voi toki antaa lukijalle, mutta muuten jättää lopun avoimeksi.
Lukemistojen viihdetarina voi olla romanttinen, eroottinen, ironinen, hauska, arkinen, jännittävä. Mitä vaan ja kaikkea siltä väliltä. Tai aivan jotain muuta. Muuta kriteeriä kirjoittamiselle ei ole kuin että lopputuloksen tulee olla viihdyttävä. Lukija voi tarinan aikana itkeä, nauraa, ahdistua, surra, vihata ja olla hermoromahduksen partaalla, mutta lopun täytyy vapauttaa jollain tavalla, lopun täytyy tyydyttää ja se ei välttämättä merkitse hääkellojen kumua ja suudelmiin sulavia suita. Onnellinen loppu on mahdollista myös ilman aviomiestä.

Opiskeltuani viihdekirjoittamista lukemalla muiden tekstejä, aloin kirjoittaa omia tarinoitani. Viiden vuoden aikana tekstiä kertyi 5000 liuskan verran, joukossa niin novelleja kuin viihdepokkareita. Käytin eri kirjoittajanimiä kuten myös nyt täällä Blogistaniassa käytössäni on kirjoittajanimi. Aluksi ajattelin kirjoittavani viihdettä omalla nimelläni, mutta kokenut päätoimittaja ehdotti nimimerkkejä oman selustani turvaamiseksi. Ihmettelin asiaa, sillä enhän tajunnut kynän olevan miekkaa vahvempi. Heti ensimmäisen novellini ilmestyttyä päätoimittaja sai kirjeen, jossa minua uhattiin haasteella ja vähän muullakin, koska olin lukijan mielestä käyttänyt hänen asuntonsa sisustusta kuvatessani tarinan vähemmän mukavan roiston makuuhuonetta. Aktiivisia lukijoita monella muullakin tavalla riitti noihin viiteen vuoteen.

Kritiikkiä ja kukkia

Kirjoittaminen oli työtäni ja suurinta kritiikkiä kirjoittamisestani sain kirjallisuutta opiskelevilta tutuilta, joiden mielestä oli käsittämätöntä, että en viitsinyt kirjoittaa jotain kunnollista, miksi minun piti kirjoittaa "roskakirjallisuutta", "kioskikirjallisuutta" ja että "kuka tahansahan nyt noita pystyy kirjoittamaan". Vakiovastauksekseni tuli (niin kauan kuin jaksoin noihin tuttuihin pitää yhteyttä), että mikäänhän ei estä heitä kirjoittamasta ja lähettämästä novellia esim. Reginaan. Helposta hommastahan kannattaa nostaa palkkaa, eikö niin?
Kukaan heistä ei tietääkseni noudattanut ohjettani, kuten eivät myöskään ole julkaisseet tähän päivään mennessä sitä suurta romaania, jota silloin aikanaan työstivät.

Viiden vuoden aikana sain joukon lukijakirjeitä (jotka päätoimittaja toimitti minulle niiden tultua toimitukseen) ja jossain vaiheessa tajusin, että viihdelukemistoilla on uskomaton määrä lukijoita. Kuinka monta kirjoittajaa saa teksteilleen kymmeniä tuhansia lukijoita viikoittain? Ymmärsin, että lukijapalaute on minulle tärkeää ja osittain tuon välittömän palautteen takia siirryin myöhemmin blogikirjoittamisen pariin.

Päätoimittajat antoivat vapaat kädet ja naispäähenkilöni ovat rakastuneet kummituksiin, piruun, enkeliin, toiseen naiseen, olleet riippuvaisia huumeista, alkoholista, ovat kärsineet lapsettomuudesta, tehneet abortteja, setvineet äitisuhdettaan, ovat saaneet paniikkikohtauksia, ovat tappaneet, jotkut jopa tavanneet heteroina jonkun mukavan miehen ja menneet naimisiin. Muistaakseni kukaan heistä ei ole käynyt Cannesissa kuitenkaan.

Viihteen filosofia

Ihmisen ahdasmielisyys on este ihmiselle itselleen. Niin suhteessa muihin kuin suhteessa itseensä. Ahtaalla mielellä on harvoin hauskaa. Ahdas mieli ei naura itselleen, muille kyllä, mikäli närkästykseltään kykenee.

Olen joskus määritellyt viihdekirjoittamisen ja taidekirjoittamisen seuraavalla tavalla: viihdekirjallisuus terapoi lukijaa, taidekirjallisuus terapoi kirjoittajaa.

Tiedän kumpi kategoria on minun.

- SusuPetal
 

Mikkelin kohdalla elämäni muutti varoittamatta suuntaa. Peruuttamattomasti. Olkoonkin, etten tiennyt sitä vielä silloin. Ehkä onneksi. Tulin nääs matkakumppanini kanssa lyöneeksi vetoa siitä, miten pystyn kyllä vaivatta vääntämään julkaisukynnyksen ylittävää tekstiä. Paha vei pikkusormen, vaikka luulin ongelmitta hallitsevani jopa molemmat käteni.

Tarkemmin määritellen ratkaiseva virhe tuli tehtyä jo aiemmin. Kuopiossa. Oikeastaan voisinkin syyttää kaikesta hidastelevaa kaupan kassaa. Jos jono olisi kulkenut nopeammin, emme koskaan olisi jääneet joutessamme tuijottelemaan lehtitelineestä kansitekstejä. Emme varsinkaan sitä, jossa mainostettiin kirjoituskilpailua varsin hyvin palkinnoin. Tai jos kukaan porukasta ei olisi erehtynyt naureskelemaan miten tarpeeseen tuommoiset rahat köyhälle tulisi.

Silloin, silloin elämästäni olisi muodostunut aivan toisenlainen. Kunniallisen Työssäkäyvän Tasainen Elämä.

Nyt siitä tuli näiden yli 20 vuoden takaisten tapahtumien johdosta varsin kirjavaa sekasalaattia. Minulle alkoi puoli salaa muodostua tämä nykyinen Kunniaton Kirjallinen Menneisyys. Nääs veto on aina veto, joten tuumasta toimeen. Kaivoin matkakirjoituskoneen kerrostalonaapureiden iloksi esiin, ja paukuttelin kansalaiskoulun konekirjoitustuntien suomin taidoin tekstiä paperiin minkä kerkesin. Kieli tiukasti keskellä suuta, vaikka oppikoulun äidinkielen opettajan mukaan aineissani aina olikin huono sävy. Alkuun päästyäni huomasin homman niin helpoksi, että pistelin perään vielä toisen tarinan. Olihan tuota kertynyt tienpäällä, aineistoa kaikenlaista.

Tähän tarkoitukseen sävyni kelpasi vallan mainiosti. Vedin pisteet kotiin – en pelkästään tuottamalla julkaisukelpoista tekstiä, vaan myös tienaamalla mukavat palkintorahat. Niistä tosin iso osa taidettiin seinänaapureiden kanssa käydä syömässä sekä juomassa paikallisessa kuppilassa saman tien. Niihin aikoihin ravintolaista nimittäin sai iltaisin jopa kunnon ruokaa.

Niinhän siinä sitten tietysti kävi, että jäin koukkuun helppoon rahaan. Minusta tuli Salainen Viihdekirjoittaja. Ja taas kasvoi nälkä syödessä. Pää kun oli kirjoittamiseen auennut, mahdollisuuksia tienata sillä tuntui olevan loputtomiin. Piti hommata oikein sähkökirjoituskone. Tosin käytetty. Eräänä päivänä makuuhuoneeni kirjoituspöydälle ilmestyi järkyttävän kokoinen Esselte Scribona tekstinkäsittelylaite. Sellainen, joita nykyään näkee vain museoissa. Sen avulla pystyi vaivatta vääntämään vaikka miten pitkää tarinaa. Satoja sivuja.

Tuli Nokian Mikromikko, tuli uudempaa ja parempaa. Ja rahaa. Kunniallista Työssäkäyvän Elämää vähemmän enää edes kaipasin. Tosin pari uutta ammattia taisin siinä sivussa ehtiä opiskella. Nuorena on ihmeen ehtiväinen, sekä jaksavainen. Kai se joku järki sanoi takaraivossa jo silloin, ettei niitä tarinoita loputtomiin kenenkään pää tuota. Ainakaan julkaisukynnyksen ylittäviä.

Kuuluisuutta minä en koskaan kaivannut. Väärällä nimellä kirjoitin, kun se kerran kustantajalle passasi. Kylällä jos tiesivätkin, sekä suvussa, niin muiden ei edes tarvinnut. Minua kiinnosti eniten pankkitilin saldo. Tilikirjaan vuosien mittaan joka markan pistin ylös, sitten eurot. Yhtenä päivänä niitä summia laskeskellessani huomasin, että kato pahus, soon torpan hinta kasaan kirjoitettuna!
Tai siis olisi ollut. Todellisuudessahan ne rahat meni sen sileän tien aina ihan arkisesti elämiseen. Ehkä pikkuisen myös viihteeseen, kuten asiaan sopii.

Vaan onko se kaikki teksti, jota kirjoitettu on, välttämättä tarpeen kenellekään ollut? Lukeeko kukaan koskaan kirjaston kaikkia kirjoja? Vähän epäilen. Parhaimmillaan tuollaisten seikkojen ei liene edes väliä. Edustaa tarina mitä tyylisuuntaa tahansa, se jollekin ihmiselle saattaa antaa hyvinkin paljon. Jopa hömppä – niin uskomattoman ihmeellisen kieroutuneen mallin ja esimerkin kuin se naisille tarjoaakin.
Mutta se, se onkin taas kokonaan oma lukunsa…

- Tienpäällä

Edellinen kirjoitus keräsi monia kommentteja, jotka liittyivät romanttisiin lukemistoihin ja etenkin Kolmiokirjoihin. Koska aihe on kiinnostava, nostan kirjailijan luvalla kommenteista uudeksi kirjoitukseksi Tuija Lehtisen kuvauksen Kolmiokirja-ajastaan. Kappale suomalaisen naisviihteen historiaa, olkaa hyvät!

                 *****************************************************************

Nyyrikistä minäkin aloitin. Osallistuin novellikisaan lehden muistaakseni 75-vuotisjuhlan kunniaksi ja sijoituin sijoille 4-10. Siitä se kirjoittaminen alkoi ja tein Kolmiokirjalle päätoimisesti kaikenlaista novelleista sarjoihin ja jatkokertomuksiin useamman vuoden. Nimimerkillä tietysti, sillä se oli ja on edelleen tapa, vaikka se joskus ihmetyttääkin. Nuortenlehtiin olen tehnyt omalla nimelläni   myöhemmin, mutta jossain vaiheessa lehtityö jäi, kun tuli muita töitä. Vaan kirjoittamisen korkeakoulu Kolmiokirja oli minullekin, toista tuhatta juttua tein sinne ja olen niistä ylpeä edelleen. Kaikki ovat tallessa mapeissa ja laatikoissa. Eniten Kolmiokirjalle lienee varmaan tehnyt nimimerkki (yksi hänen käyttämistään) Susanna Pajunen eli Anni Hintsanen, joka ei taida enää olla elossa. Lehtitalon historia on komeaa, on Kalle Päätaloa ja Jorma Kurvista ja vielä konetta hakkaaviakin kirjailijoita vaikka kuinka monta Hassisesta Kirstiin ja minuun. En usko, että kukaan meistä on hävennyt työtään sinne, vaikka nimimerkillä onkin kirjoittanut.
        Niitä sarjoja oli silloin aloittaessani useita. Kulta eli arkipäivään perustuva. Linna eli historialliset. Lääkäri eli Suomeen sijoittuvia tarinoita. Stefan Frank, suomalaisjuurinen tohtori San Franciscossa. Aloitin tietenkin Kullalla, koska se oli helppo aiheiltaan. Sitten tuli Lääkäri, johon toimittaja usein antoi jonkin sairauden, hän selasi alan lehtiä tarmokkaasti. Vähän myöhemmin Linna, joka oli ehkä hankalin, koska sitä varten piti tarkistaa historiallisia tosiasioita. Minä en ole mikään taustatutkija, yhä edelleen yritän päästä työssäni vähällä siinä mielessä. Linnaa varten kuitenkin perehdyin aina ajankohtaan, muotiin ja muuhun, mitä tarvitsin. Jotkut Linnat panin tapahtumaan kokonaan ulkomailla, ja niissä mielikuvitus lensi kyllä paremmin kuin kotoisissa kartanoissa, joissa säädyllisyys oli aina valttia. Näitä kolmea sarjaa toimitti sama nainen, ja kun hän oli katsonut minut luotettavaksi, homma toimi niin, että kävin Kolmiokirjalla - asuin Oulussa silloin - valitsemassa dioista kansikuvat, keksin nimen ja takakansitekstin, ja kirjoitin työt lehtien ilmestymisjärjestyksessä. Mainostaahan piti edellisessä numerossa, joten oli pakko tehdä tällainen etukäteistyö, vaikka kokonaisuudesta ei ollut minkäänlaista hajua vielä siinä vaiheessa. (Tänä päivänä kustantamot käyttävät samaa systeemiä!)
        Nyt kun rupesin miettimään tätä systeemiä, alan tajuta ainakin omalla kohdallani sen nimimerkkijutun. Minulla oli niitä useita, eri sarjoissa omansa, ja jos niitä ei olisi ollut, olisi joka toinen sarja ollut saman ihmisen kirjoittama ja se olisi voinut herättää lukijoissa negatiivisia tunteita. Eli tein siis urakalla niitä sarjoja, usein neljä per kuukausi. Kova työrytmi sopi minulle hyvin ja se seurasi, kun aloin kirjoittaa kirjoja. Mihin sitä tavoistaan pääsisi.
        Tohtorin päiväkirjaa, Tohtori Frankia toimitti eri nainen. San Francisco oli minulle tuntematon paikka, en ole vieläkään käynyt siellä. Ostin aikoinani saksalaisen matkaoppaan kaupungista, nettiähän ei silloin ollut, ja sen avulla liikuin kaupungissa parinkymmenen sarjan verran. Vieläkin, kun näen televisiossa jotain San Franciscosta, tunnistan paikat heti... Tohtori Frank loppui muistaakseni ensimmäisenä. Ehkä se uupui siihen, että tohtori ei tietenkään voinut mennä naimisiin, vaan sen piti aina vetää puoleensa niin potilaita ja työkavereita kuin paria naista, joita se tapaili useimmin.
        Linna taisi olla seuraava putoaja. En tiedä, mutta arvelen, ettei siinä enää loppuaikoina ollut kiinnostavia tarinoita/kirjoittajia, historian kirjoittaminen on oma lajinsa. Linnahan oli vähän pidempi kuin nämä muut sarjat, olisiko ollut viitisentoista sivua, ja jossain vaiheessa Linnaa painettiin nidotulla selällä niin että se oli paremman näköinen. Mutta se loppui lyhyeen, kustannussyistä niin kuin moni muukin Kolmiokirjan julkaisu. Sarjoja painettiin joskus myös Reginan koossakin ja kesäisin varsinkin oli tällaisia ekstranumeroita, joissa oli kaksi tarinaa.
        Timantit tulivat sitten paljon myöhemmin, ja pari niitäkin olen tehnyt. Näissä sarjoissa tietenkin piti olla onnellinen loppu tavalla tai toisella. Juonittelua, varsinkin sairaalassa, piti löytyä niin että jännite kasvoi. Kullassa naisten ammattien täytyi olla kiinnostavia, ainakin itse koin niin, sillä kotikutoinen Polva-asettelu ei olisi toiminut. Linnoissa saattoi joskus olla emansipatsioonin kourissa olevia naisia, mutta kyllä se vähemmistöksi taisi jäädä. Suomalainen nainen alistui niin pitkään miesten vallan alle.
        Näistä sarjoista Kultaa ja Lääkäriä markkinointiin nuorille naisille, Frankia ehkä lähinnä keski-ikäisille siihen aikaan, ja Linna oli ilman muuta vanhempien naisten lehti, vaikka päähenkilöt olivat nuoria. Tavallisissa lehdissä Nyyrikki ja Perjantai tuskin kuluivat alle 40-vuotiaiden käsissä. Tietysti tyttäret olivat lukeneet niitä kotona asuessaan, jos äiti tilasi, mutta eivät enää itse tilanneet niitä. Regina oli siihen aikaan nuorten menevien naisten lehti eri tavalla kuin tänä päivänä. Siihen oli ihan kiva kirjoittaa silloin, samoin Sinäminään, mutta seksiregina nosti minulla karvat pystyyn ja avustaminen loppui.
        Kolmiokirjan lukemistojen suosio alkoi laskea Harlekiinien myötä, mutta pitkään moni lehti vielä sinnitteli myynnissä. Sitten kun alkoi tulla näitä komeita nuortenlehtiä ja lehtiä eri ikäisille naisille, tilanne on siellä vaikeutunut.
        Minä koin sen ajan mielekkääksi ja hauskaksi, kun kirjoitin sinne. Joskus työmäärä vähän stressasi, mutta kun lapsia ei silloin vielä ollut, en uupunut. Kolmiokirjalla löysin oman tapani sanoa asioita, tajusin ettei minusta ole melodramaattiseksi - joskus yritin oikein Suomifilmikamaa tummine taivaineen sun muuta, mutta aloin aina nauraa mielettömästi ja juttu lopahti siihen ja kääntyi ihan toisenlaiseksi. Löysin tyylin ja löysin tavan tehdä töitä.
        Kukaan toimittaja ei koskaan palauttanut mitään, ei käskenyt tehdä jotain eri lailla eikä muuttaa mitään. Jotenkin vain opin nopeasti tekemään "valmiit paketit". Pari saksalaista hevoslukemistoakin käänsin, ja jonkun romanttisen sarjankin, mutta täytyy tunnustaa, että ne muuttuivat aika lailla käsissäni. Olivat niin kökköjä alunperin. Sama kokemushan on kaikilla miehillä, jotka käänsivät Cottoneita.

Tässä nyt on jonkinlaisia muistoja. Jos joku haluaa kysyä jotain erityistä, niin siitä vaan. On aina vähän vaikea arvioida, mikä ketäkin kiinnostaa.

- Tuija Lehtinen


Lisätietoja kirjailijasta:

Sanojen aika