Mikähän siinä on, että aina ei hömppä mene itsellä läpi. Esimerkiksi kovan flunssan kourissa, kun pää on räkää täynnä ja ajatustoiminta takkuista, luulisi hömpän kuin hömpän olevan oivaa luettavaa. Mutta ei. Silloin sitä vasta kaipaa sujuvuutta, kepeyttä, ironista pisteliäisyyttä ja ennen kaikkea hyvää kieltä. Tahmea olo ei siedä tahmeita lauseita, kielivirheitä eikä tolkuttoman hölmöjä henkilöhahmoja. Tökkivä tarina ei auta irrottautumaan flunssaisesta olosta, se ei johdata mielihyväsfääreihin eikä irroita kuin korkeintaan kolkkoa naurua, jolla ei ole mitään tekemistä ilon kanssa.

Ei, en ole flunssassa, mutta olen silti juuri nyt hieman viihdemietinnän yliannostuksen kourissa. Kääntelen kahta viihdekirjaa käsissäni ja mietin voisinko lukea ne. Toinen on vanha tuttuni Simpukankerääjä, jonka löysin pitkästä aikaa ja toinen joku käsityöaiheinen viihdepläjäys. Simpukankerääjistä pidin joskus erittäin paljon ja nyt hieman hirvittää voinko mahdollisesti rikkoa hyvän käsitykseni uudelleenluennalla. En ole mikään käsityöihminen, mutta minua kiinnostaa mitä aiheesta saadaan viihderomaanissa irti - käsitöitä sivuavia romaanejahan on viime vuosina ilmestynyt jos ei nyt pilvin pimein niin muutamia ainakin.

Jään miettimään asiaa ja palaan lukemaan Siuntio Silosäkeen tarinoita. Luulen, että sadut ja fantasia menevät juuri nyt paremmin. Ehkä sen jälkeen voisi tarttua niihin villalankoihin.

Ja tästä päästäänkin hyvin Villiviinin Hömpän helmille antamaan tunnustukseen - Hömpän helmet on hyvän mielen blogi. Kiitos Villiviinille, tunnustus lämmittää, varsinkin kun blogi ei päivity kovin säännöllisesti.

- Tuima

Eräässä elämäni vaiheessa luin paljon amerikkalaisia viihdekirjoja. En Steelia, Plainia ja vastaavia, vaan pienimuotoisempia rakkaudesta kertovia teoksia. Sitten en enää jaksanut. Syynä ei ollut näiden kirjojen huonous, vaan niitä yhdistävä teema. Sitä voisi kuvata juoniselostuksella: "Päähenkilö kohtasi kerran ihmisen, johon suuresti rakastui. Kohtalo erotti heidät ja siitä lähtien päähenkilö on kaivannut vain tuota ainoaa eikä ole koskaan rakastunut uudestaan." Aika monta tällaista luettuani tajusin, että kyse on jonkinlaisesta viihdekirjallisuuden suuntauksesta. Nimitän sitä tässä kaipuuviihteeksi. Jostain syystä näitä kirjoja on suomennettu paljon. Toisilta kirjailijoilta luin tematiikaltaan muunkinlaisia kirjoja, mutta jotkut tuntuivat hyödyntävän lajia liiankin kanssa. Nicholas Sparks sai erään kirjansa myötä minut hikeentymään niin pahasti että hän vieroitti minut tästä suuntauksesta. Hänen kirjoihinsa en olekaan sittemmin palannut. Sparks on kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta epäilen hänen uudemmissakin kirjoissaan yhä käyttävän samaa tematiikkaa.

Seuraavaksi aion ruotia muutamia kaipuuviihteen edustajia vanhasta muistista. Yritän käsitellä niitä siten, etten paljastaisi liikaa. Jotkin asiat saatan muistaa väärin. Valitsemani teokset ovat minusta erinomaisia esimerkkejä hyvästä viihdekirjallisuudesta tai lukuromaaneista. Kaipuuviihdettä ovat esimerkiksi:
Emily Grayson: Huvimaja
K. C. McKinnon: Täysikuun kahvila
Anita Shreve: Vaaralliset kirjeet
Nicholas Sparks: Muistojen polku; Viesti mereltä
Robert James Waller: Hiljaiset sillat

Yhteistä näille kirjoille on se, että päähenkilö rakastuu ihmiseen, jota hän ei voi unohtaa. Rakkaus on niin suurta, ettei hän ole kykenevä tai halukas uuteen suhteeseen. Jos uusi suhde on olemassa, se on tunnetasoltaan yleensä vajaa. Käsittelemäni kirjat ovat kaikki sivumäärältään vähäisiä, tunneilmastoltaan vankkoja ja kyyneliä heruttavia. Rakkaus on niissä ihanaa, suurta ja kestävää, mutta rakkaudentäyttymys ei ole pitkäaikaista. Ajallinen kaari on useimmissa teoksissa pitkä. Keski-ikäinen tai melko iäkäs päähenkilö tarkastelee takaumina vuosien takaista rakkauden aikaa ja tämän unohtumattoman tunteen merkitystä elämälleen. Keskeisesti kaipaava henkilö on joko mies tai nainen. On makuasia ovatko kirjojen loput onnellisia. Monet päähenkilöt ovat sopeutuneet tilanteeseensa ja eläneet rakkauden antamalla voimalla omaa elämäänsä. Menneisyys elää heissä ja jotkut odottavat kuolemanjälkeistä rakastavaisten yhdistymistä.

Vähiten kyynelkanavia rassaa McKinnonin Täysikuun kahvila, jossa on muistaakseni onnellinen loppu. Keski-ikäinen aviomiehensä pettämä Maggie palaa nuoruutensa kesämaisemaan etsiäkseen entisen rakastettunsa käsiinsä. Mies on kuitenkin kuollut jo aikaa sitten. Nainen löytää uuden onnen mahdollisuuden yllättävältä taholta. Kirja sisältää realistinen kommentin kaipuurakkauteen. Maggien haikaillessa elämänsä miehen Robin perään ja hehkuttaessa heidän kaukaista kesärakkauttaan, toteaa hänen ystävänsä, ettei Maggie suinkaan ollut Robin elämän nainen, vaan sitä oli Robin vaimo. Lausahdus asettaa rakkauksia realistisesti järjestykseen ja muistuttaa samalla mieleen, että elämän todellinen rakkaus saattaakin olla se henkilö, jonka kanssa jakaa arjen.

Anita Shreven Vaaralliset kirjeet nostaa unohtumattoman rakkauden takaisin keski-ikäistyneiden päähenkilöiden elämään. 14-vuotiaina koettu rakkaus, muistaakseni hyvin aistilliseksi kuvattu ja tavanomaisen teini-iän ihastuksen ylittävä, alkaa elää uudestaan Charlesin ja runoilijaksi kasvaneen Sianin välillä. Charles on minusta kirjan keskeisin henkilö, jonka ratkaisut asettavat myös suurelle rakkaudelle uusia paineita. Muistan itkeneeni vuolaasti kirjan lopussa.

Itkettävä on myös Graysonin Huvimaja, mutta sen ratkaisu suuren rakkauden suhteen on erilainen. Tärkeäksi valinnanaiheeksi muodostuu perhe. Tapa viedä tarinaa ja rakkautta eteenpäin on kiinnostava ja uskottava. Wallerin Hiljaisissa silloissa naispäähenkilö Francesca tekee myös valinnan perheen hyväksi. Tässä kirjassa minua itketti eniten se, että sitten kun yhteiselo olisi ollut mahdollista, Francesca ja Robert eivät enää löytäneet toisiaan. Eikö se mies nyt olisi voinut edes kerran vuodessa soittaa Francescalle kysyäkseen mitä kuuluu?

Nicholas Sparks siis vieroitti minut lajista. Muistojen polku kertoo kauniin tarinan kahden erilaisen nuoren rakkaudesta. Yllätys kirjan lopussa oli katkera, kun tajusin, ettei tarinan sympaattinen miespäähenkilö koskaan avioitunut ja hankkinut perhettä nuoruudenrakkautensa vuoksi. Mutta vasta Viesti mereltä sai minut suuttumaan ja pettymään kaipuuviihteeseen. Tai jos aivan tarkkoja ollaan, niin Sparksin kirjoihin. Teoksessa Theresa löytää pullopostista koskettavan kirjeen ja lähtee jäljittämään kirjoittajaa. Viestin lähettänyt Garrett löytyy ja jonkinlainen rakkaussuhde syntyy päähenkilöiden välille. Kuollutta vaimoaan kaipaava mies ei kuitenkaan pysty irrottautumaan surustaan ja loppu on onneton. Minulle se oli liikaa. Kirjailija tuntui takertuneen itkettävään ja myyvään kaipuugenreen, lopun ratkaisu vaikutti pakotetulta. Pitkin kirjaa miehen eheytymistä uuden rakkauden mahdollisuuden myötä kuvattiin aika uskottavasti ja vihdoin kun onnellinen loppu häämötti, kirjailija tempaisi maton tyytyväisen lukijan alta. Päätin, että nyt riittävät onnettomat loput. Haluan lukea rakkaudesta, joka on alku päähenkilöiden yhteiselle elämälle. Reaktioni oli tietysti hieman typerä, mutta monen monta kaipuukirjaa luettuani alkoi mitta olla täynnä. Ehkä nyt jo pystyisin taas jonkun lukemaan, onhan unohtumattomissa ja surumielisissä rakkaustarinoissa oma liikuttava viehätyksensä mutta liika on sentään aina liikaa.

- Tuima (julkaistu alun perin Tuumailua-blogissa 15.1.2006)

Täällä Hömpän helmissä on käsitelty romanttisen viihteen lukemiseen liittyvää häpeää. Hävettääkö minua tarttua hömppään, lainaanko kirjoja salaa kirjastosta, peitänkö niiden kannet ruskealla paperilla vai piilotanko rakkausromaanit toisten kirjojen sisään niin kuin eräskin Ellilän sankaritar? En tietenkään ja silti. Minulla on näet katu-uskottavampi, vai sanoisinko ammattiuskottavampi, selitys. Minähän luen hömppää työni vuoksi. Se pitää paikkansa ja silti taas ei.

Oikeasti minun ei ole pakko lukea työni puolesta viihdekirjallisuutta, työnantajani ei sitä edellytä eikä hömppätavoitteita ole kirjattu työsopimukseeni. Useimmiten luen naisviihdettä omaksi ilokseni, mutta olen kääntänyt sen ammatilliseksi vahvuudeksi: on hyvä tietää tästäkin lajista jotain. Tosin tämä vahvuus on hyvin valikoivaa, osa tuntemuksestani jää takakansitekstien varaan, koska suuri osa hömpästä on sellaista, jota en pitkästymättä tai ärtymättä voi lukea. Mikä herättääkin kysymyksen miksi ihmeessä toimitan Kirstin kanssa tätä blogia.

Vaikka luenkin varsinaista hömppää valikoidusti ja harvakseltaan, arvostan lajia paljon. Olen seurannut sivusta miten suurta iloa se lukijoilleen tuottaa, nähnyt ahnaita ilmeitä suosikkikirjailijansa uusimpaan teokseen tarttuneiden naisten kasvoilla, kuunnellut vanhempien naisten referaatteja lukemistaan kirjoista, kuvauksia, joissa hömpän henkilöt ovat heille liki todellisia hahmoja. Arvostan lajia, koska parhaimmillaan viihde käsittelee vakavia ja kipeitä asioita käsitettävällä tavalla, antaa samastumisen mahdollisuuksia tai odotetun pakohetken arjen mahdollisesta pitkäpiimäisyydestä tai stressin kurimuksesta. Viihde on hyödyllistä kirjallisuutta.

En minä tosin viihdelukemisiani mainosta suuresti. Jotain ehkä pohjimmaisesta asenteestani kertoo se, että olisin mieluummin lastenkirjallisuuden asiantuntija kuin viihteen. Hömppään tarttuessani ajatusteni reunoilla häilähtelee miete (myönnetään, ei ihan joka kerta), että tämänkin lukuajan voisin omistaa maailmankirjallisuuden klassikoille tai kiinnostaville nykyromaaneille, Keltaiselle kirjastolle ja pienkustantamoiden kulttuuriteoille. Jokin lapsuudesta kantautuva "tekisit jotain hyödyllistä (lukemisen sijasta)" – lausahdusko asenteen taustalla piilottelee? Eli jos lukee, niin pitäisi lukea jotain vakavasti otettavaa, kuten läksyjä, tenttiin, ammattikirjallisuutta. Mutta – haa! – hömppäkirjallisuus on osa ammattikirjallisuuttani, joten lukiessani viihdekirjallisuutta teenkin oikeastaan töitä ja sehän on vakava ja hyödyllinen asia.

Joten ei, ei minua hävetä. Ei enää, ei enää pitkään aikaan. Ei edes silloin, kun luen hömppää ilman ammattiajatuksia, koska lopultakin kaikki lukemani muuttuu ammattikirjallisuudeksi ja työssä hyödynnettäväksi tieto- ja voimavaraksi. Miten sellaista voisi hävetä?

- Tuima

Lienen ollut 12-13-vuotias, kun ryhdyin aktiivisesti siirtymään kirjaston lastenosastolta aikuisten osastolle. Kaverini Minnan kanssa luettiin ja vertailtiin ahkerasti hyviä kirjoja, jotka olivat tuolloin mitä tahansa genreä, siinä iässä ei onneksi ollut vielä oppinut, että on "hienoja" kirjoja ja "hömppää". Kaari Utrion tuotantoon tutustuin tuolloin, lämmin suhde hänen kirjojensa kanssa elää ja voi hyvin vieläkin. Luolakarhun klaania luettiin kovasti, lisäksi mitä tahansa muita historiallisia romaaneja. Kaikkia en nimeltä muista ja joukossa on paljon yhden romaanin puitteissa tunnetuksi tulleita  kirjailijoita. Kaukaiset paviljongit, Avalonin usvat, Shanna - mitä tahansa missä oli historiaa, romantiikkaa ja intohimoa. Toki lukuelämyksiin kuului myös fantasiaa, dekkareita, sekä näitä hienoja, "oikeita" kirjoja, "laatukirjallisuutta".

Ihan kaikki ei läpi mennyt, Sidney Sheldonit ja Danielle Steelit eivät oikein uponneet. Jossain vaiheessa aikuistumisen myötä hömppäkriittisyys kasvoi jonkin verran, eli nykyään tuntuu vaikealta tarttua mihin tahansa naisviihteeseen ja uppoutua siihen yhtä estottomasti kuin nuorena. Uusi, laadukas hömppälöytö on suuri ilonaihe. Niinpä tuleekin luettua uudestaan ja uudestaan Utrioita, nuo Keyes, Deveraux ja Rissanen, joita aiemmin jo täällä sivuttiin, ovat uusia, ihania löytöjä. Tuija Lehtisen aikuisromaanituotannosta toimivat erityisesti vanhemmat teokset. Aina välillä yritän tutustua uusiinkiin, mutta esimerkiksi Candace Bushnell oli paha pettymys, vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjasta pidänkin kovasti. Kirjat olivat jotenkin hengettömiä ja kylmiä. Cathy Kelly ei myöskään uponnut.

Jossain vaiheessa aloin pohtimaan, että miksi pitää selitellä ja hävetä hömpän lukemistaan. Hittolainen, ei mikään ole yhtä vaativaa kuin kirjoittaa viihdettä, joka ihan oikeasti viihdyttää lukijaansa. Tylsää ja tekotaiteellista jorinaa osaa kirjoittaa kuka vain, mutta viihteen pitää todella puhutella, koskettaa ja viedä mukanaan. Ja kyllä meikäläinenkin lukee ihan riittävän paljon korkeakirjallisuutta saadakseen sillä anteeksi Kauniiden ja rohkeiden katsomiset ja Ylämaan laulujen lukemiset. Niinpä olen koettanut ylpeästi pitää hömpän lippua korkealla ja kunnioittaa ja arvostaa laadukasta, hyvää, viihdyttävää viihdettä.

 - Salla  

Naisviihteen pariin minua ei vienyt kirja vaan lehti, jokin kesälomalla mummolassa luettu Nyyrikki, Perjantai tai Regina. Tai kenties jokin Kulta-, Lääkäri- tai Linnasarjan vihkonen. Nyyrikki ja Perjantai olivat minusta kirjallisista ihmeistä suurimpia, romantiikkaa vanhanaikaisessa sanomalehtimuodossa. Luin lehtiä ja vihkosia hyvin innokkaasti, olen muistavinani hatarasti jopa joidenkin tarinoiden juonia. Kertomukset olivat hurjista käänteistään huolimatta siistejä, Reginakaan ei ollut vielä sitä, miksi se myöhemmin viihdelehdet jo hylättyäni kuulemma tuli. Käytin lehdistä niiden oikeita nimiä, mutta sukulaisnaisilleni esimerkiksi harlekiinikirjat ovat yhä viiden pennin rakkautta.

Ensimmäistä varsinaista naisviihdekirjaani en muista, mikä harmittaa minua hiukan. Voisikohan sellaiseksi lukea jonkin Helen Wellsin Ursula-kirjan tai Helen D. Boylstonin Helenoista, joiden resuisiksi luettuja kappaleita etsin kirjastosta? Myöhemmin luin Polvaa, Valtosta, Utriota ja kaikenlaisia ulkomaisia kirjailijoita, joiden nimet olen unohtanut. Tuulen viemää luin monta kertaa ja kotihyllystä löysin Gwen Bristowia. Vähitellen käännyin yhä useammin korkeakirjallisuuden puoleen ja naisviihde jäi.



Takaisin naisviihteeseen minut ohjasi Enni Mustonen. Lainasin kirjastosta Yksinäisten sydänten kerhon, vaikken pitänyt moista mummojen ja tätien suosikkikirjailijaa lainkaan ikäiselleni nuorelle aikuiselle soveltuvana. Ammatillinen uteliaisuus kuitenkin voitti. Oli kuuma kesäpäivä niin kuin nytkin, istuin puutarhatuolissa ja ajattelin voivani uhrata kirjalle hetken aikaani, lukaisisin vaikka vain muutaman alkusivun kahvia juodessani. Kuinka kävikään? Enni hurmasi minut. Hän kirjoitti sujuvaa helppolukuista tekstiä, kaikkien viihdekirjallisuuden kliseiden vastaisesti päähenkilöksi oli nostettu kypsään keski-ikään ehtinyt nainen ja sisällössäkin oli juju. Ja mikä mukavinta, romaani kuvasi arkea. Siinä ei ollut jetset-piireissä patsastelevia komistuksia ja kaunottaria, ei vanhojen linnojen viimaisia käytäviä, ei korsetin alla tukahdutetusta intohimosta väriseviä povia. Pystyin samastumaan kirjan tunnelmiin, vaikka olin vuosikymmeniä nuorempi kuin päähenkilö enkä koskaan ollut tuntenut halua osallistua Napakymppiin. Sittemmin olen lukenut liki kaikki Mustosen kirjat ja hänen teoksensa määrittävät pitkälle sitä mikä minua naisviihteessä viehättää. Pidän tavallisesta elämästä kohoavasta arkiromantiikasta ja tavallisten naisten kohottamisesta pääosaan.

Esikoista odottaessani ihmettelin kerran erään paljon lukevan naisen muuttuneita kirjavalintoja. Pienten lasten äiti katsoi minuun ja totesi vakavasti: "Odotahan vain. Kun vauvasi on syntynyt, et sinäkään muuta lue." Olin närkästänyt, minäkö muka lukisin vain viihdettä ja hömpänpömppää, vaikka olisin kuinka rasittunut koliikkivauvan äiti. Ei kiitos, korkeintaan Enni Mustosta minulle.

Lapsen synnyttyä halu lukea ei kadonnut, mutta mahdollisuutta pitkäjänteiseen keskittyneeseen lukemiseen oli harvoin. Opettelin lukemaan samalla kun imetin. Valloitin kodin suurimman ja mukavimman nojatuolin, tuin käsiäni tyynyihin, imetin ja luin. Luin Tuulen viemää uudelleen, hain äitini hyllystä vanhat Bristowit. Mies sanoi minun harrastavan eskapismia. Kirjastosta ei mukaan enää tarttunut pelkästään Vakavia Romaaneja, vaan romantiikkaa ja huumoria, viihdettä, jota ei tarvinnut miettiä sekä viihdettä, joka herätti ajatuksia ja tarjosi samastumisen kohteita. Kokenut pienten lasten äiti oli ollut oikeassa, kirjavalintani muuttuivat eikä se haitannut minua lopultakaan suuresti. Korkeakirjallisuus pysyi mukana ja tiesin, etten ollut kadottanut sitä. Se vain jäi odottamaan otollisempaa aikaa.

Tuolta ajalta on peräisin mieltymykseni romaaneihin, jotka käsittelevät raskaana olevia naisia ja pienten lasten äitejä, äitejä ja tyttäriä, sisaria. Löysin Nancy Thayerin, Rosamund Pilcherin ja Cathy Kellyn. Muutamat yritykseni jetset-viihteeseen eivät olleet innostuneita, palasin aina arkisempiin ja siksi minulle myös syvempiin tarinoihin. Sen sijaan sinkkuromaanit miellyttivät, pienten lasten äitinä minusta oli riemastuttavaa viettää aikaa Bridget Jonesin seurassa.



Nykyään luen naisviihdettä kohtuullisesti. Enni Mustosen uudet kirjat luen aina, samoin Tuija Lehtisen aikuisille suunnatut romaanit, muiden kohdalla harrastuneisuus vaihtelee. Olen löytänyt Hilja Valtosen uudestaan ja voin häpeilemättä tunnustaa, että hän on yksi suosikkikirjailijoitani. Ursula- ja Helena –kirjojen jälkeen en ole kiinnostunut lääkäriromantiikasta enkä erityisemmin välitä historiallisesta viihteestä, mistä poikkeuksena ovat Kaari Utrion 1800-lukua kuvaavat ilkikuriset ja satiiriset romaanit.

Odotan viihdekirjallisuudelta samaa kuin kaikelta muultakin kirjallisuudelta: kiinnostavuutta, hyvää tarinaa, mielenkiintoisia henkilöitä ja sujuvaa kieltä. Haluan viihdekirjan olevan hyvin kirjoitettu, en halua ärtyä tököistä lauserakenteista ja kököistä juonista, haluan nauttia lukemastani eikä huono kieli saa minua viihtymään. En odota viihdekirjallisuudelta kielellistä ilottelua enkä kokeellisuutta, hyvää kieltä kuitenkin. Hyvä viihderomaani antaa ajattelemisen aihetta ja käsittelee monenlaisia aiheita, mutta hyvä viihde voi olla myös puhtaasti aivot narikkaan -kirjallisuutta, jonka keskeisin tarkoitus on viihdyttää eikä tarjota ajatuksen häivääkään. Kirjailijan taito kertoa tarinansa ratkaisee. Hyvin tehtyä kirjallisuutta voi arvostaa lajista riippumatta.

Blogin nimen mukaisesti listaan hömppähelmiäni. Ne eivät tosin ole kevytviihdettä, jokainen on herättänyt minussa ajatuksia eikä viimeinen oikeastaan edes kuulu viihdekirjallisuuteen:

1. Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
2. Rosamund Pilcher: Simpukankerääjät
3. Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
4. Emily Grayson: Huvimaja
5. Anita Shreve: Vaaralliset kirjeet
6. Nancy Thayer: Vedenjakajalla
7. Anni Polva: Vihaan hameväkeä
8. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Bonuksena Enni Mustosen koko tuotanto.

- Tuima