Richard Morgan on kapakoitsijan poika. Hän asuu Bristolissa, Englannissa, vaimonsa, lapsensa ja vanhempiensa kanssa. Perheellinen Morgan on luonteeltaan sopeutuvainen, jopa alistuva. Elämä Bristolissa sujuu normaaliin tapaan, kunnes Morgan havaitsee työpaikallaan kierrettävän veroja. Hän ilmiantaa petoksen, mutta asia ei ole aivan niin mutkaton kuin miltä se näyttää.

Samoihin aikoihin Morganin poika katoaa, mikä on viimeinen isku Morganille, joka ryhtyy ryyppäämään. Rommia kenties voi syyttää typeristä valinnoista, joita Morgan tekee, mutta syyllinen hän ei silti ole tekoon, josta häntä syytetään. Morgan joutuu vankilaan ja pitkällisen odottelun jälkeen hänet tuomitaan rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.

Morganista tulee rangaistusvanki, joka on vain eräs pelinappula alati puutteessa pyristelevän vankeuslaitoksen rattaissa. Koska hän lisäksi on siirtovanki, hän päätyy kaukaiselle saarelle, Australiaan, kokeilumuotoiselle rangaistusvankileirille satojen muiden siirtovankien kanssa.

Kirja sijoittuu 1700-luvulle ja se seuraa Morganin elämää kronologisesti alkaen Bristolista ja päätyen rangaistusvankisaarelle Australian kupeeseen. Eräs mielenkiintoinen anti onkin ajan kuvaus ja sen historiallinen ote, joka tulee ilmi mm. tavoissa ja yksinkertaisessa elämänmenossa sekä ihmisissä. Colleen osaa loihtia menneen maailman lukijan eteen nautittavalla tavalla, vaikka ajoittain kirja eteneekin lähinnä selostuksenomaisesti.

Pääosassa on koko ajan Richard Morgan, jonka luonne ja äly kirjan edetessä tuntuvat nousevan lähes taivaallisiin mittasuhteisiin, mikä alkaa jo ärsyttää: Voiko niin täydellistä ihmistä olla edes olemassa? Morgan kuvataan hyvin nöyränä, mutta samaan aikaan ylen älykkäänä johtajahahmona (vaikka johtajanroolia Morgan ei itse halua, vaan "joutuu" siihen kerta toisensa jälkeen), joka solmii suhteita yli luokkarajojen.

Lukija saa kuulla myös monien muiden vankien rikkeet ja tuomiot. Useat niistä ovat hyvin vähäpätöisiä siihen nähden, miten niistä rangaistaan, mutta se lienee ajan henki. En kuitenkaan voi olla välttymättä ajatukselta, että Colleen on romantisoinut vankiensa taustat, sillä esimerkiksi murhaajia tai "tosi"rikoksia tehneitä hän ei lukijoille esittele (heitäkin kyllä oli, mutta he olivat "ne muut"). Luulisi, että sellaisia olisi suurin osa siirto- ja rangaistusvangeiksi määrätyissä.

Etenkin Morganin ylikorostetun älyn ja aseman - onhan hän kuitenkin vanki - takia kirja mielestäni epäonnistuu, vaikka onkin muuten aivan verraton, mitä tulee itse tarinaan ja joihinkin henkilökuvauksiin. Kyllä, minäkin pidän Morganista, mutta minusta on outoa että hän säästyy lähes kaikelta pahalta (esim. sairaudet ja epidemiat: No, ehkä hänellä on hyvä perimä – tai tuuri) ja osaa muutenkin melkein ennustaa tulevaisuutta ja saa siitä kiitosta, kuten kirjaa lukiessa käy ilmi.

Kirjan loppu on kovin ennalta arvattava ja valitettavasti kliseinen. Lisäksi loppuratkaisun yhteydessä suorastaan vilisee muitakin, minusta epäuskottavia ja yltiöromanttisia tapahtumia, jotka lähentelevät minusta jo naurettavuutta kliseisyydessään.

Miksi se sitten niin häiritsi minua? Ovathan Colleenin teokset hömppää. Minusta hömpässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei sen tarvitse välttämättä olla kliseistä ja epäuskottavaa. Morganin matkassa se pisti erityisesti silmään kai siksi, koska kirjassa ei muuten juurikaan ole romantiikkaa eivätkä rakkaus- ja sukulaisuussuhteet ole keskiössä niin kuin esim. Okalinnuissa ja Kullan kosketuksessa.

Kokonaisuutena pidin kuitenkin paljon Morganin matkasta ja voin sitä lämpimästi suositella muillekin. Näin jälkeenpäin mietin, että miten tuohon tarinaan sai mahdutettua lähes 900 sivua, mutta silti missään vaiheessa ei iskenyt kyllästyminen, vaan tarina piti otteessaan alusta loppuun.


- Elegia (Kirjoitus julkaistu aiemmin Mainoskatko-blogissa 16.6.2008.)

Okalintujen ja Tuiman innoittamana luin Colleenin teoksen Tim. Timin löysin divarista neljän euron hintaan. Otin sen varta vasten mukaan Ausseihin lentokonelukemiseksi. Tuntui jotenkin sopivalta lukea Aussikirjallisuutta Australian matkalla.

Timiä ei voi oikeastaan millään asteikolla verrata Okalintuihin. Se on niin erilainen jo lähtöasetelmiltaan. Kirja ei myöskään ole mikään tiiliskivi, vaan ainoastaan vajaa kolmesataasivuinen.

Tim on 25-vuotias epätavallisen komea nuorimies. Kaunis ulkokuori kätkee kuitenkin alleen lapsen tasolle jääneen kehitysvammaisen miehen. Kirjan alussa Tim epäilemättä onkin enemmän lapsi kuin mies fyysisestä miehisyydestään huolimatta.

Keski-ikäinen (onko 45-vuotias keski-ikäinen?) vanhapiika Mary Horton tutustuu Timiin ja ajan kuluessa heidän suhteensa muuttuu hyvin erikoislaatuiseksi. Tämän enempää en viitsi paljastaa, etten paljasta liikaa. Tässä oli kuitenkin lyhyesti mainittuna kirjan punainen lanka.

Jo kirjan alkuasetelma on minusta varsin hämmentävä. En välttämättä olisi koskaan kirjaan tarttunut, ellei Tuima siitä olisi maininnut. Onneksi mainitsi, sillä Tim todella on lukemisen arvoinen kohahduttavasta asetelmastaan huolimatta.

Voisitko itse kuvitella ryhtyväsi suhteeseen komean, mutta lapsenmielisen aikuisen miehen kanssa? Miksi aikuinen, kypsä nainen haluaa rinnalleen miehen ruumiissa asuvan lapsen?

Näitä voi kukin pohtia itsekseen kirjan luettuaan. Saatan hyvinkin ymmärtää, mitä puutteita tai vajeita Mary Horton Timin välityksellä sai täytettyä. Ja vastavuoroisesti miten paljon Tim Maryn rinnalla voisi saada elämältään.

Sen sijaan voisi miettiä, onko tällainen suhde normaali. Noh, ei varmaankaan ole. Mutta jos nyt miettii mitä tahansa parisuhdetta, niin eikö yleensä molemmat osapuolet saa sitä jotain – täytä sillä jotain kohtaa itsestään?

Kenties Tim ja Mary ovat toisensa vastakohdat, mutta onko sillä lopulta väliä, jos kumpainenkin saa suhteelta sitä, mitä tekee onnelliseksi: Mary lapsen ja miehen samassa paketissa; Tim turvallisen huoltajan, jonka kanssa löytää miehisyytensä edes fyysisellä tasolla. Päätä itse.

Suosittelen lämpimästi lukemaan Timin. Se todella antaa ajatuksia ja jää siksi mieleen elämään pitkäksi aikaa vielä lukemisen jälkeenkin.

- Elina

Lisätietoa kirjailijasta:

Tammi
Wikipedia

Katso myös literature-mapista mitä muut Colleen Mcculloughin lukijat lukevat.

      
Heti aluksi tekee mieli verrata Okalintuja Anna Kareninaan ja Humisevaan Harjuun. Ei niinkään juonen kuin niistä yleisesti esitetyn kuvauksen takia. Kaikille näille tuntuu yhteistä olevan se, että niistä kerrottaessa muistetaan aina mainita se suurtakin suurempi rakkausosuus.

En suinkaan käy kieltämään, etteikö rakkaus olisi tärkeä elementti ja jopa tietynlainen punainen lanka näissä kaikissa edellä mainituissa kirjoissa, mutta sen lisäksi kirjoissa on kuitenkin niin paljon muutakin, että yksistään rakkaustarinan kohottaminen ykkösprioriteetiksi tuntuu minusta jopa harhaanjohtavalta.

Toisaalta etenkin Okalintujen (ja Humisevan Harjunkin) kohdalla voisi ajatella, että tapahtumat olisivat saaneet aivan toisen käänteen ilman tietynlaista pakkomielteenomaista rakkautta. Okalinnuissa ei kyse kuitenkaan ole ainoastaan yhdestä rakkaudesta, vaan kaikkien, lähinnä Clearyn suvun naisten rakkaudesta - eikä ainoastaan miehiä kohtaan.

Ennen kaikkea Okalinnut on kolme sukupolvea kattava kertomus, joissa suurinta osaa - muttei ainoaa - näyttelevät lähinnä Clearyn suvun naiset. Tarina saa alkunsa Uudesta Seelannista, josta Clearyn perhe matkustaa Australiaan perheenpää Paddy Clearyn sisaren, Mary Carsonin, kutsumana. Siellä Paddy suurperheineen saa hoidettavakseen jo iäkkään Maryn karjatilan.

Juonesta ei oikeastaan voi kertoa enempää paljastamatta liikaa. Minulle Okalinnut tarinana oli täysin mysteeri ennen kuin sen luin. Ja hyvä niin - yllätyksellisyys ja ihmisten väliset jännitteet ja suhteet ovat kirjan parasta antia vähättelemättä lainkaan sitä aidon tuntuista kuvausta, jonka kirjailija luo Australiasta. Hän tekee sen niin taidokkaasti, että saatoin kuvitella itsekin olleeni siellä.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä Okalinnuissa teki minuun niin suuren vaikutuksen. Se kuitenkin teki. Jopa siinä määrin, että voisin listata sen yhdeksi parhaimmista lukemistani kirjoista.

Tässä kohdin tekee vielä mieli verrata Okalintuja Rani Manickan Jasmiinin tuoksuun. Jasmiinin tuoksu on monen sukupolven ajalle jakautuva tarina. Kuten Okalinnuissa Jasmiinin tuoksussakin aiemman sukupolven (naisten) valinnat ja tekemiset vaikuttavat vielä monen sukupolven jälkeenkin.

Jasmiinin tuoksua ei kai pidetä kuitenkaan hömppänä, vaikka oikeastaan sen kaava on samantyylinen kuin esim. Okalinnuissa. Suurin eroavaisuus lieneekin kulttuurieroissa.

- Elina