Eivät miehet rakkausromaaneja pelkää. Moni meistä on lukenut Anna Kareninansa ja Rouva Bovarynsa. Nauramme Nick Hornbyn kanssa ja huokaillen eläydymme Mika Waltarin romaanien traagisiin rakkauksiin. Edes kirjoittajan sukupuoli ei ole lopullisen rajoittava tekijä: jos meille suositellaan Pirkko Saision Voimattomuutta, ei se herätä meissä puistatuksia, ja Pauline Reagen O:n tarinaan tartumme aidosti uteliaina. Me emme karsasta rakkauslauluja, joita radiossa soitetaan.

Tämän maan miesten sydämissä elää kipeä kaiho. Joku tutki hiljattain suomalaisten miesten omaelämäkertoja, ja eräs useimmin toistuvista kertomuksista noudatti seuraavaa kaavaa: Mies rakastuu nuoruudessaan unelmiensa naiseen, intohimoisesti, mutta jotain menee pieleen. Loppuelämä vietetään sitten jonkun toisen kanssa, ei-niin-intohimoisen mutta turvallisehkon ja mukavan avioliiton kahleissa. Eikö näiden miesten luulisi mielellään unohtuvan hetkiseksi romanttisen viihteen pyörteisiin, semminkin kun tämä elämäkertakuvio muistuttaa paljonkin erästä Harlekiini-viihteen tyypillisimmistä juonikaavoista?

Ei! Älkää ymmärtäkö minua väärin! En ole lukenut yhtään Harlekiinia tai vastaavaa tuotetta! Noista juonikaavoista vain esitettiin jotain yhteenvetoja viitisentoista vuotta sitten, ja sieltä jäi mieleen.

Mielikuvani romanttisesta naistenviihteestä lienee siis rakentunut lähinnä kansikuvien vakaalle perustalle. Nehän näyttävät suunnilleen tältä (klikkaamalla kuvaa pääset lähteille):



On itsestäänselvää, että kuvankin esittämä kirja sisältää todellisuuspakoista haihattelua ja yököttävää unelmointia. Naisen unelmia sadunomaisesta rakkaudesta. Ja juuri sitä me emme halua!

Lukiessaan ihminen joutuu nimittäin väkisinkin vähän reflektoimaan. Ja naisen unelmat eivät välttämättä ole juuri se peili, johon katsoessamme näyttäisimme kovin hyviltä. Kärjistetysti: noissa kirjoissa esiintyy se pitkä, komeapiirteinen kaveri, jolla on tukka hyvin ja asu moitteeton. Timmit vatsalihakset, määrätietoinen leuka. Ei ikinä piere. Käyttäytyy hienostuneesti ja muistaa tuoda kukkia. Emme me halua lukea kirjaa joka muistuttaa meitä siitä, että tästä naiset haaveilevat.

Me olemme jo muutenkin riittävän tietoisia siitä, etteivät naiset katso meitä niin kuin sankarittaret elokuvissa sankareita katsovat.

En halua lukea edes sellaista kirjaa, jossa mies muistaa hääpäivänsä. Enkä toivoisi kenenkään naisenkaan lukevan. Haihattelua, sellainen!

- Jukka

(Julkaistu alun perin 19.8.2007 blogissa Privaattidosentti, jossa on myös aiheen tiimoilta keskustelua, hieman eri suuntaista kuin täällä Hömpän helmissä.)

Edellisessä postauksessa Tommi pohti suhdettaan romanttisiin elokuviin, tänään Juri esittelee meille erään tuotteliaan romanttisen viihteen kirjoittajan uraa.

Peggy Gaddis

Peggy Gaddisin oikea nimi oli E. Pearl Gaddis Dern (1895-1966). Hän oli yksi harvoja naisten romantiikan kirjoittajia, joka pystyi siirtymään pulp-lehdistä pokkareihin 50-luvulla lehtien kuoltua. Dekkarien, länkkärien ja scifin kirjoittajille tämä oli jostain syystä helpompaa.
Gaddisin ura alkoi kuitenkin vieläkin kauempaa kuin 30-luvun pulp-lehdistä. Hän kirjoitti 1920-loppupuolella viisi Hollywood-elokuvaa. Yksikään niistä ei ole mitenkään muistettava, mutta oma mielenkiintonsa niilläkin on.

Ensimmäinen Gaddisin kirjoittama elokuva oli yhden elokuvan ohjaajaksi jääneen B.F. Stanleyn The Other Woman's Story vuodelta 1925. Samana vuonna Gaddis kirjoitti Henry McCarthyn The Part Time Wifen - uransa alusta alkaen Gaddis on selvästi liikkunut samojen aiheiden parissa. Toivottavasti naistutkijat joskus löytävät Gaddisin.

Melville W. Brownin Her Big Nightissa (1926) esiintyvät Gaddisiin elokuvauraan liittyvistä nimistä suurimmat - Mack Swain ja ZaSu Pitts. Swain (1876-1935) oli Keystone-yhtiön käytetyimpiä näyttelijöitä ja esiintyi muistettavimmin Chaplinin Kultakuumeen (1925) Big Jim McKayna, joka syö Chaplinin kanssa kenkää erämaamökissä.

Phil Rosenin Pretty Clothes (1927) on muistettava sen takia, että venäläissyntyinen Rosen (1888-1951) ohjasi noin 150 elokuvaa vuosina 1915-1949. Hänen viimeinen elokuvansa oli Suomeenkin asti päässyt St. Ivesin salaisuus (1949). Rosen oli Hollywoodin mykkäkauden tärkeimpiä ohjaajia, joka sai ohjata mm. itseään Valentinoa (The Young Rajah, 1922) ja joka 30-luvulta alkaen oli B-elokuvien luotto-ohjaaja. Noir-elokuviksikin laskettavia hän teki muutaman 40-luvulla (mm. toisen pulp-senttarin Frederick C. Davisin novellista "The Devil Is Yellow" tehty Double Alibi, 1940).

Viimeinen Gaddisin käsikirjoittamaksi tiedetty elokuva oli Robert F. Hillin A Million for Love (1928). Hill oli Rosenin kaltainen hanttiohjaaja, joka teki viimeiset elokuvansa vielä 1940-luvulla. Vuonna 1966 tehdyssä Deadly Ray from Mars -elokuvassa tosin väitetään olevan hänen ohjaamiaan jaksoja.

20-luvun Hollywood-jakson aikanakin Gaddis oli kirjoittanut pulp-lehtiin. Hän oli kirjoittanut jo vuosina 1924-1927 Breezy Storiesiin, joka oli rohkean lehden maineessa. Myöhemmin Gaddis julkaisi novelleja mm. Love Book Magazinessa 1936 ja Love Story Magazinessa 1940.
Toisen maailmansodan jälkeen Gaddis siirtyi pokkarien ja digest-kokoisten lehtien pariin. Hän käytti 40-, 50- ja 60-luvuilla lukemattomia salanimiä ja on vaikea uskoa, että ne olisi kaikki selvitetty. Gaddis joutui myös opettelemaan pulp-lehtiä kovemman tyylin ja rajumman erotiikan - suotta syyttä lajityyppiä, johon suurin osa hänen kirjoittamistaan kuuluu, ei kutsuta sleazeksi. Osa Gaddisin kirjoittamista kirjoista on kuitenkin normaalia naisten romantiikkaa.

Gaddis työskenteli selvästi pokkarikustantamisen alimmilla tasanteilla. Hänen teoksiaan julkaisivat sellaiset kustantajat kuin Newstand Library, Unibooks, Venus, Quarter Books ja Exotic Books. Lisäksi Gaddis kirjoitti ilmeisesti lehden mittaisia tarinoita julkaisseisiin lehtiin kuin Knickerbocker ja Astro. Nämä ovat vastaavia kuin Suomessa 60- ja 70-luvulla julkaistut Hertta- ja Ruususarjat - n. 70-sivuiset digest-kokoiset lehdet, joissa on yksi pienoisromaanin mittainen tarina kussakin.

Gaddisin käyttämistä salanimistä sopii mainita ainakin seuraavat: Gail Jordan (Knickerbocker-sarja jo vuodesta 1946 alkaen), Sylvia Erskine (Cameo-kustantamolle pari kirjaa, yhden nimi Farm Hussy, 1954), Perry Lindsay, Gail Sherman, Joan Sherman (mm. Intimate Affairs of a Sinful Model, Croydon 1954), Martha Knowles, Roberta Courtland ja Carolina Lee (mm. Satan's Gal, 1950).
Vähän arvokkaampia ovat Peggy Dernin nimellä julkaistut kirjat, joista Nora Was a Nurse (1956) oli jo Harlequinin julkaisu. Georgia Craigin nimellä Gaddis kirjoitti Berkleylle ja MacFaddenille 60-luvulla lukuisia kirjoja - nämä kustantajat olivat jo askel ylöspäin 40- ja 50-luvun pajoista.
Gaddis käytti laajemmin vain yhtä miehen nimeä: James Clayford -nimellä hän julkaisi Astro-nimisessä lehdessä toistakymmentä tarinaa 1940-luvun lopulla.

Tunnetuimalla salanimellään Gaddis alkoi julkaista kirjoja 50-luvulla. Osan kirjoista julkaisi pieni Croydon, mutta osa meni jo vähän isommalle Arcadia Houselle. Arcadia oli aloittanut 40-luvulla ns. lending library -kustantamona, joka teki halvalla lajityyppikirjoja maksullisten kirjastojen tarpeita varten. Gaddis kuoli 1960-luvun puolivälissä, tehtyään pitkän uran sekalaisen käyttöviihteen parissa.
Gaddisilta on suomennettu yhteensä viisi naisten romanttia pokkaria, jotka ovat kaikki alun perin Arcadia Housen julkaisemia. Ne eivät siis edusta hänen tuotantonsa hurjinta puolta.

Peggy Gaddisin suomeksi julkaistut teokset:

Auringonlaskun jälkeen. Amor 52. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Nurse at Sundown. Arcadia House 1958.
Itsepäinen kosija. Columbine 13. Suom. M[aire]. Nopanen. Wennerbergs: Kungsbacka 1980. Alun perin The Persistent Suitor. Arcadia House 1966.
Neiti Tohtori. Lääkäriromaani 155. Suom. Maire Nopanen. Winthers: Helsinki 1985. Alun perin Miss Doc. Arcadia House 1959.
Onnenpotku. Lääkäriromaani 60. Suom. Maire Nopanen. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin A Nurse Called Happy.
Paratiisisaaren arvoitus. Lääkäriromaani 130. Suom. Maire Nopanen. (Teoksessa ilmoitettu M. Noponen.) Wennerbergs 1982. Alun perin Challenges for Nurse Genie.
Romanssi Karibian merellä. Broadway 5/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Future Nurse.
Sisar tietää kyllä... Lääkäriromaani 110. Suom. Sirkka Salonen. Wennerbergs 1979. Alun perin The Listening Nurse.
Yksityissairaala. Lääkäriromaani 50. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1971. Alun perin Student Nurse.  
Nimellä Peggy Dern:
Palm Beachin kaunotar. Broadway 6/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Palm Beach Nurse. KILDARE?

Juri Nummelin

Kirjoittaja on turkulainen tietokirjailija, joka on julkaissut kirjoja mm. pulpista ja harvinaisista etunimistä. Hän toimii Kioskikirjallisuusyhdistyksessä ja päätoimittaa Iskua. Hänellä on useita blogeja, mm.
Pulpetti
jurintekstit
Isku:jännityskertomuksia
Kirjoitus julkaistu alunperin Pulpissa 1/2003

Elokuvaa on helpompi katsoa kuin lukea romaania, väittävät. Olemisen kannalta ajatellen näin voi olla, sillä elokuvan "edessä" pelkkä istuminen on mahdollista, mutta kirjaa ei voi lukea samaan tapaan: kirjan eteen ei voi vain istua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elokuvaa olisi helpompi katsoa kuin lukea kirjaa. Elokuvan katsominen vie tavallisesti vähemmän aikaa kuin romaanin lukeminen. Mutta miksi ihmeessä populaarikulttuurin nautinnoista pitäisi päästä nopeasti eroon? Emmekö ala lukea kirjaa tai katsoa elokuvaa juuri siksi, että toivomme sen tuottavan nautintoa?

Kirjaa lukiessa rakennamme assosiaatioita, linkkejä omaan arkeemme, menneisyyteemme, tuntemaamme todellisuuteen. Kun katsomme elokuvaa, päässämme pyörii enemmän sellaista, josta emme ole tietoisia: elokuva aktivoi tiedostamatonta toisin kuin kirja. Ehkä syynä on kokemuksen ero: kirjaa luettaessa valo valaisee kohteen, jota katsomme, mutta elokuvaa katsottaessa katsomme juuri valoa. Valkokankaalla on vain valoa. Ja joku vielä kehtaa väittää, että elokuvan katsominen ei olisi yhtä kehittävää kuin kirjan lukeminen. Molemmissa tilanteissa vastaanottaja joutuu rakentamaan kohteensa itse. Ja nyt emme edes puhu siitä, mitä elokuvat voivat opettaa maailmasta.

Johdannon jälkeen yritän vielä vastata kysymykseen, jonka Hömpän helmet minulle esitti: miksi miehet eivät lue romanttista kirjallisuutta, mutta voivat kuitenkin katsoa romanttisia elokuvia?

Aloitan lainauksella. Ari Hiltunen kirjoittaa teoksessaan Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia (1999, 121): "Yleistäen voidaan sanoa, että naiset nauttivat jännityksestä ihmissuhdekertomuksissa, miehet haluavat enemmän toimintaa ja selkeitä suorituksia". Jos tämän voi sanoa yleistäen, niin missä ovat perustelut? Kuinka monelta naiselta ja mieheltä asiaa on tiedusteltu.

Luettuani Hiltusen teoksen, kysyin asiaa usealta tuntemaltani naiselta. Vastauksena oli aina ihmetys. Ehkä odotukset kuitenkin ohjaavat minua, sillä miehiltä en asiasta kysellyt. Pointti on kuitenkin se, että tällaista yleistystä ei voi tehdä. Ja koska näin ei voi eikä kannata sanoa, myös miehet voivat ajatella asiasta toisin. En tosiaankaan osaa sanoa, haluanko jännitystä ennemmin suorituksina vai tunteina. Epäilen myös sitä, voiko näitä erottaa toisistaan näin kategorisesti. Rakkaus ja kuolema, eros ja thanatos kamppailevat niin kukkapuskan kuin revolverinkin kanssa. Romanttista kirjallisuutta olen kuitenkin lukenut vähänlaisesti.

Sen sijaan romanttisia elokuvia olen katsonut muitakin kuin pakolliset casablancat ja tuulen viemät. Ehkä syytä tähän pitää hakea tekstin alusta: elokuvan eteen on helpompi istahtaa, koska voi periaatteessa "olla tekemättä mitään". Elokuvan edessä voi kuluttaa aikaa eri tavalla kuin kirjan edessä, mutta olemisen/toiminnan muoto ei tee elokuvan edessä olemisesta kuitenkaan passiivista.

Romanttista elokuvaa katsoessa mieskatsoja voi kiinnittää huomionsa elokuvan kerronnan keinoihin ja estetiikkaan. Voipa halutessaan vaikka sulkea silmänsä ja kuunnella vain hienoa tehostemusiikkia. Romanttista elokuvaa katsoessa miehen ei tarvitse katsoa "elokuvaa", sillä hän voi kokea elokuvasta vain osia ja sulkea haluamansa tasot. Näin voi ainakin väittää, ja moni niin tekee, kun joku kysyy, että millainen Bridget Jonesin päiväkirja tai Viesti mereltä oli. Vastaus voi olla vaikka, että "keskityin enemmän musiikin ja leikkauksen yhteispelin tarkasteluun… itse asiassa siksi menin elokuvan katsomaan". Näin sanomalla mies säilyttää kasvonsa, jos "eksyy" katsomaan romanttista elokuvaa. Estetiikan taakse on hyvä kätkeytyä, koska estetiikka on teknologiajohdannainen ja teknologia on miehistä. Eikö olekin?

Näitä kuutta katsoisin, jos nyt haluaisin romantiikkaelokuvan:

Sullivanin retket/Sullivan's Travels (Preston Sturges, 1941)

Valkoiset ruusut (Hannu Leminen, 1943)

Skandaalihäät/High Society (Charles Walters, 1956)

Varjoja paratiisissa (Aki Kaurismäki, 1986)

Kolme väriä: valkoinen/Trzy kolory: Bialy (Krzysztof Kielsowski, 1994)

Rakkauden arpa/It Could Happen to You (Andrew Bergman, 1994)

-Tommi