|
|||
 |
|
||
|
28.12.2007 - 23:30
Kirjastosta löytyi taas mahtavia kirjoja. Olisihan noita lukemattomia kirjoja ollut jo valmiina odottamassakin vaikka kuinka, mutta kuinkas sitä ikinä voisi päästä mukavasti polveileville, odottamattomille sivupoluille, ellei lainaamalla kivoja kirjoja silloin kun niitä löytää?
 Pari Hilja Valtosen uusintapainosta muun muassa lähti mukaan. Valtosesta kirjoitin kesällä lyhyen jutun Hömpän helmiin. Suosittelen myös Hiljan huone -sivustoa, josta seuraava lainaus: "Eräästä kirjailijamatineasta Hilja Valtonen kertoo: "No katsokaas kun muutamat älysivät minut viihdekirjailija Valtosen siinä pöydässään, käänsivät selkänsä ja rupesivat puhumaan ranskaa." (Riikinsaari 1989, 97 – viittaus: Sormunen 1979)." Painosten herrattareksi tituleerattu Valtonen on edelleen melkoinen menestys kustantajalleen. Suomalaisen kirjakaupan verkkosivujen perusteella tämän Nuoren opettajattaren varaventtiilin vuonna 2006 otettu 16. painos on loppuunmyyty. Kirja on kumminkin ilmestynyt alunperin vuonna 1926, joten ihan hyvin viihdekirja on lukijoita löytänyt 81 vuoden aikana... Mukavaa kuunneltavaa olivat myös Valtosen haastattelut Ylen elävässä arkistossa. Vielä kun ottaisivat siitä Neekerityttö peilaa -kirjasta uusintapainoksen, näkisi senkin että annettaisiinko sille uusi nimi.Ja kyllähän Valtonen kirjoittaa on osannut. Nuoren opettajattaren varaventtiili oli niin mukaansatempaava, että tällainen lukutoukkakin pitkästä aikaa oikein tempautui menoon, eikä millään olisi malttanut lopettaa lukemista kesken. Jos joku osaisi tänä päivänä kirjoittaa samalla lailla - hyvää ja monipuolista kieltä, hersyvää ja välillä aika pilkallistakin huumoria, napakoita luonnekuvauksia - niin eiköhän hänkin yhtä messevät myyntiluvut saisi. Vaikka varsinkin vanhemmat naiset puhuvat Valtosesta hihittelevään sävyyn, niin ei tässä kirjassa nyt mitään väheksymistä ole. Luettuani tosin mietin, että ollakseen rakkausromaanin maineessa, on kirjassa melko vähän varsinaista rakkaustarinaa. Kirjan alussa Savosta Pohjanmaalle opettajaksi lähtevä vastavalmistunut Liisa Harju muistelee ihastumistaan ja kirjeenvaihtoa hurmaavan Martin kanssa, mutta sitten välit katkeavat ja Liisa saa elellä omin nokkineen. Vasta kirjan viime metreillä Martti tekee näyttävän comebackin ja kihloihin pamahdetaankin saman tien. Kirjan iässä on se hyvä puoli, että ajan- ja ympäristön kuvaus on muuttunut historialliseksi ja on todella viehättävää. Kyläympäristö, junamatkustelut, seuraintalon näyttämöharjoitukset, koulumaailman kuvaus oli todella mainiota. Nykysankarittarista poikkeavasti parikymppinen Liisa tosin varjelee tiukasti itseään jopa suudelmilta, joita ihastuneet miehet koettavat tyrkyttää. Toisaalta, tähänkin Valtonen taisi ottaa kantaa noissa haastatteluissaan: kovin vapaita suhteita ei kannattanut naisena harrastaa, koska esimerkiksi avioton lapsi olisi ollut nuorelle opettajattarelle täydellinen sosiaalinen itsemurha. Purevan pirullista kritiikkiä ajan tapakulttuuri saa tässäkin osakseen. Eloisa Liisa joutuu pohjalaisessa pikkukylässä heti silmätikuksi, josta juorutaan estoitta, vaikkei hän mitään tekisikään. Kirjan lopussa tilanne kärjistyy jo inhottavaksi, kun paikallinen rovasti tunkeutuu Liisan kotiin ripittämään tätä siveettömyydestä. Tansseissa juopunut rikas isäntä haukkuu opettajan kaikkien kuullen lutkaksi, kun tämä kieltäytyy tanssimasta. Tämän jälkeen koulun johtokunta yrittää savustaa Liisan tiehensä, pyytää tätä eroamaan ja kirjoittaa tälle ala-arvoisen työtodistuksen. Tuli elävästi mieleen useat samanikäisten tuttujen kanssa käymäni keskustelut. Kukaan koulutettu vastavalmistunut ei ole hinkunut pikkukyliin töihin, ei siksi etteikö viihtyisi luonnon läheisyydessä, vaan siksi että niissä joutuu aina paskanpuhumisen ja utelemisen kohteeksi. Varsinkin nuoret opettajat tai teologit ovat aivan kusessa. Onhan se ehkä surullista, että pikkupaikkakunnille ei saada koulutettuja nuoria ihmisiä töihin, mutta miksi kukaan haluaisi uhrata itseään juoruille, savustukselle ja juonittelulle? Muutakin tuttua kirjassa oli. Kaikilla lienee hankalia sukulaisia tai työkavereita tai naapureita, tai keitä tahansa tuttavia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan juoniminen, vittuilu, asioiden hankaloittaminen ja toisten mielen pahoittaminen. Esimerkiksi omassa taloyhtiössäni mummonaapureiden elämäntehtävä tuntuu olevan pyykkituvassa hengailu ja muiden pyykkäämisen vahtiminen. Tungetaan silmille utsimaan, koska sitä pyykkiä pestään ja kuivataan, mitä pestään ja miten, rivien välistä kettuillaan silmät suut täyteen. Näihin tilanteisiin ihmiset reagoivat monella tavalla: joko antavat asian olla, pistävät napakasti vastaan tai pelästyvät juonittelijoita. Kirjassa Liisa kuuluu keskimmäiseen kastiin. Koulun opettajat eivät koulun rehtorin vaimon mielestä saisi käydä rehtorin saunassa, vaikka tämä koulun sääntöjen mukaan koko opettajakunnalle kuuluisi. Kun Liisa ystävällisesti mutta jämptisti järjestää sauna-asian kuntoon, seuraa siitä viikkokausia kestävä henkien taistelu, josta ei puutu niskojen nakkelua, kieroilua ja pahan puhumista rehtorin rouvan taholta. Tai kun Liisa herättää kylän tavoitelluimman poikamiehen, tohtori Korpisen, ihastuksen, hyökkäävät häntä vastaan niin neidit kuin rouvatkin ja alkavat levittää mitä käsittämättömimpiä juoruja Liisasta. Liisan opettajatoveri Rauha ei ole yhtä lujaa tekoa, hän on oppinut väistymään ja astumaan syrjään. Mutta Liisan matkassa hänkin oppii vähän napakkuutta. Sinänsä kirjan loppuratkaisu on vähän harmillinen, tosin sekin lienee laitettava ajan tapojen piikkiin. Liisalla ei ole kovin kummoista opettajan kutsumusta, hän haaveili näyttelijän urasta kouluaikana. Seuraintalon näyttämöllä hän pääsee näyttämään taitojaan. Mutta kun Martti palaa kuvioihin, kertoo Liisa kirjan lopussa muuttavansa kotirouvaksi Martin talouteen Helsinkiin. Noh, luotan siihen että jos Valtonen eläisi ja kirjoittaisi kirjan nyt, Liisa ei jäisi kotiin vaan hakisi vaikkapa Teatterikorkeakouluun itseään toteuttamaan. Teenpä taas tahallisen perusvirheen ja opiskelen historiaa kaunokirjallisuudesta. Kun Kaari Utrion 1820-luvulle sijoittuvassa Ilkeissä sisarpuolissa naisten oli lähes mahdotonta opiskella tai tehdä työtä itsenäisesti, on 1920-luvulle sijoittuvassa Nuoren opettajattaren varaventtiilissä jo suorastaan suotavaa, että naiset kykyjensä ja perheen varallisuuden mukaan käyvät ainakin lukion ja mahdollisesti jatkavat opintojaankin opettajaseminaarissa tai yliopistossa. Mutta kun naimisiin mennään, on työssäkäynti lopetettava. Eli Liisakin ehti ylioppilaaksi tulonsa ja opettajaseminaarin käymisen jälkeen olla yhden vuoden töissä, ennen kuin jäi (oletettavasti loppuiäkseen) kotirouvaksi. Melkoista tuhlausta? Noh, onpa sitä nykyäänkin naisia jotka yliopistosta valmistuttuaan jäävät kotiäideiksi. Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, hienoa että on mahdollisuus perhe perustaa, mutta eikö niitä lapsia nyt voisi tehdä peruskoulupohjaltakin? Miksi opiskella, jos ei edes halua töihin? Ei mahda minkään, kyllä se hieman yhteiskunnan varojen haaskaamiselta tuntuu, jos kotiäideilläkin pitää olla korkeakoulututkinto. Ehkä niistä lapsista sitten tulee paremmin kasvatettuja, kun pyllyjä pyyhkii maisteri. Maisterista tulikin mieleen, että oli ihanaa kun kirjassa puhuteltiin kaikkia maisteritutkinnon suorittaneita maisteriksi. Siis tyyliin "ottaako maisteri kahvia? Mitä maisterille kuuluu?" Ai kun olisi hauskaa jos tällainen tapa vielä nykyäänkin olisi. Mutta sitähän se korkeakoulututkintojen inflaatio teettää, ei se maisterius ole enää ollenkaan niin merkillistä kuin 20-luvulla. Muutenkin kirjasta huokuu hyvin sosiaalisen hierarkian pelien pelaaminen. Pohjalaisessa pikkukylässä nokkimisjärjestys on varsin tarkkaa, ja määräytyy milloin talon varallisuuden, milloin sukulaisten hienouden perusteella. Esimerkiksi mainittu tohtori Korpinen on kylän naisille oikein unelmasaalis, onhan hän sentään lääkäri! Liisalla on onnekseen varakasta kotitaustaa ja hyvässä asemassa olevia sukulaisia, mutta hän on sen verran hienotunteinen ja itsenäinen, ettei näitä etuja hyväkseen käytä ellei ole aivan pakko. Toisena kirjana Valtoselta lähti kirjastosta mukaan Nykyhetken tyttölapsi. Eiköhän sekin tule jossakin vaiheessa tänne raportoitua. - Salla Brunou Julkaistu alunperin Sallan lukupäiväkirja -blogissa 22.11.2007 Lisäksi kannattaa tutustua Tarja Kytösen graduun Miss Moderni - Naiskuva Hilja Valtosen romaaneissa 1920- ja 1930-luvuilla (1998). 15.08.2007 - 22:36
Luin heinäkuussa Hilja Valtosen kirjan "Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa" ollessani sukuloimassa. Kirja tuli luettua todellisena pikalukuna, sillä lainasin sen yölukemiseksi tätini hyllystä, jonne sen aamulla palautin, etten siitä merkintää omaan blogiini tehnyt. Hömpän helmien palattua tauolta on huomasin, että muistumia kirjasta on mieleen noussut, ja haluankin jakaa tämän lukukokemuksen kanssanne näin jälkijättöisestikin.
Valtoselta olen lukenut muistaakseni Vaimokkeen aikoja sitten, joten perusmielikuva kirjailijan tyylistä oli olemassa. Tämä kirja kuitenkin yllätti käänteillään, joita pidin jonkin verran erikoisina. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvää ja lajityypin konventioilla leikittelevää mainiota hömppää. Kirjoittajana Valtonen on ollut varsin ammattimainen jo tässä toisessa romaanissaan, vaikka itsenäisten sankarittarien kirjoittajana hän taisi olla viihdekirjailijana jopa uranuurtajia Suomessa. Kirjassa köyhistä oloista ponnistava Varpu Vapaa (loistava nimi!) päättää jallittaa itselleen hyvän, varakkaan ja kunnollisen säätyläismiehen. Pienelle paikkakunnalle tehtaan konttoristiksi (muistaakseni) lähtevä Varpu tapaa johtavassa asemassa olevan insinöörin Asser Äyrämön. Suhde etenee screwball-komedioiden ja hömpän parhaitten perinteiden mukaisesti: nokittelua, piikittelyä, tunteiden peittelyä ja teeskentelyä. Noh, Asser ei olekaan ihan toimeton kaveri, sillä kirjan aikana hän ehtii mennä kaksi kertaa naimisiin. Luonnollisestikin Asser asuu koko ajan Varpun naapurissa, niin että naisparka käytännössä kuulee kaiken, mitä seinien toisella puolella tapahtuu. Lisäksi molemmat vaimot ovat tietenkin Varpun tuttavia lapsuudesta. Tämä onkin ongelma, koska Varpu on tehnyt kaikkensa peitelläkseen työläistaustaansa, ja esiintyy hieman korkea-arvoisempana kuin onkaan. Kuitenkin, varsinkin jälkimmäinen vaimo kunnostautuu inhottavuudellaan. Sivujuonteista jännittävää on Varpun varsin tietoinen urapyrkimys, eli juurikin tämä miehen metsästys. Asiaan viitataan myös sivuhenkilöiden kautta: kirjan loppupuolella joku mieshenkilö jo hieman irvaileekin "kauneuden lakastumisesta" tai muusta kornista. Lisäksi Varpu on melko estoton valehtelija, joka pystyy järjestämään asiansa näyttämään joltakin muulta, kuin mitä ne oikeasti ovat. Ei siis välttämättä sankaritar, joka olisi tietoisesti kirjoitettu keräämään lukijan sympatiat. Kaikkein erikoisin on kuitenkin kirjan loppuratkaisu. Varpun isä on kuollut kansalaissodassa, ja Varpulle selviää kauheita perhesalaisuuksia, jotka kerta kaikkiaan estäisivät liiton Asser Äyrämön kanssa, jos ne kävisivät ilmi. Niinpä Varpu kirjoittaa riipaisevan jäähyväiskirjeen ja pakenee. Kirjan loputtua olin hieman ymmälläni. Kansalaissota-teema on merkillepantava, varsinkin kun kirja on 1920-luvun lopulla kirjoitettu, jolloin aihe on taatusti ollut vielä tosi arka. Olin myös ihmeissäni loppuratkaisusta, eikö happy endiä tullutkaan? Vasta nyt, googlettaessa lisätietoa Valtosesta, huomasin, että kirjalle on myös jatko-osa, nimeltään Kunnankirjuri, joka ilmeisestikin päättyy hääkellojen kilinään. Pitänee etsiä ja lukea. :) Riemastuttavaa oli henkilöiden nimistö: Varpu Vapaa, Asser Äyrämö, Asserin toinen vaimo Aina-Siviä... Ja kuten jo mainitsinkin, draaman taju ja lajityypin rakenteen hyväksikäyttö on Valtosella viimeisen päälle hanskassa. Valtosta käsitteleviä tasokkaita nettisivuja löytyi paljonkin. Tänne sopinee mainiosti Hiljan huone -sivujen kooste kirjailijan teosten vastaanottamisesta: http://www.imatra.fi/hiljanhuo Näköjään jotkut asiat pysyvät samanlaisina vuosikymmenesta toiseen... Imatran kaupunkin on muutenkin kunnostautunut Hilja Valtosen muiston kunnioittamisessa, sillä esimerkiksi kouluissa jaetaan äidinkielen osaajille kirjailijan nimikkopalkintoa. Kaupallista menestystä edesmennyt kirjailija tuottaa kustantajalleen vieläkin, sillä vuonna 2006 Nuoren opettajattaren varaventtiilistä on otettu 16. painos. Samoin kauppojen hyllyllä näkyy olevan saatavana myös Nykyhetken tyttölapsen uusintapainos. -- Terveisin Salla Brunou 30.06.2007 - 13:27
Kesäasunnollamme oli lapsuudessani ullakolla laatikollinen kioskikirjoja ja -lehtiä, joiden joukossa myös Hilja Valtosen "Vaimoke". Jollain murrosiän kesälomalla, luettuani dekkarit, lännentarinat, cottonit ja sotakertomukset, otin lukeakseni myös Vaimokkeen. Nykyisin ajattelen, että silloisessa iässäni ja perinteiseen mieskäsitykseen kasvaneena osoitin melkoista avaramielisyyttä. Tosin en tainnut lukemistostani kavereilleni kertoa, kun pelkäsin heidän pitävän sitä naismaisena. Seuraavana talvena lainasin muuten lisää Valtosen romaaneja, tosin samalla tavalla kuin seksioppaita: hiljaisena hetkenä, kun muita lainaajia ei ollut kirjastossa, ja kirjastonhoitajaa silmiin katsomatta. Kaikkiaan taisin lukea toistakymmentä Valtosen kertomusta. Lisäksi innostuin lainaamaan muitakin naiskirjailijoita: mm. Eila Pennasta ja Kaari Utriota, joita ei kai voi edes hömppänä pitää. Myöhemmin olen uudelleen palannut heihin kaikkiin. Nuoruuden muistikuvani kirjoista ovat kuitenkin aika vähissä. Vilkaisin silloista päiväkirjaani, pidin sellaistakin, ja siinä olen eritellyt Valtosen naiset oikukkaiksi, suunnitelmallisiksi, kieroileviksi pimuiksi, joilla kuitenkin on puhdas päämäärä: luoda, varmistaa ja ylläpitää rakastamansa miehen rakkaus. Oikkuiluilla on tarkoituksena vain varmistaa, että miehen tunteet ovat aitoja. Tässä Valtosen toimeliaat neidot erosivat esimerkiksi Waltarin aktiivisista naisista, vaikka en hyväksynyt silloin, enkä nykyisiinkään hyväksy, käsityksiä Waltarin naiskuvan yksipuolisuudesta. Waltarilla toimivat naiset olivat usein samalla kohtalokkaita naisia, joiden päämääränä oli vain hyväksikäyttää miestä ja tämän omaisuutta. Rakkaus oli näille naisille korkeintaan pakkomielle. Valtosen naisten sielunelämä oli minulle lähtökohta hakiessani reittiä oman aikani tyttöjen ja nuorten naisten mielenmaisemaan. Silloin elettiin kuitenkin sukupuolisessa vapautumisessa jo pitkälle päässyttä aikaa, 1970-luvun puoliväliä, eikä sen ajan naissukupuolen nuorten edustajien maailmankuva enää ollut ollenkaan niin viktoriaaninen kuin Valtosella. Olisi varmaan pitänyt lukea oman aikani naistenhömppää päästäkseni kiinni heidän maailmaansa. -Jussi Tietoa kirjailijasta: Hiljan huone. Valtosen naiskuvasta tehty tutkimus. |
Kirjoittaja
Naisille suunnattua viihdekirjallisuutta käsittelevä blogi, jonne lukijoiden omat kirja-arvostelut ja -suositukset ovat tervetulleita. Tarkempaa tietoa täältä. Kategoriat
 
Sivut
Tunnustus
|
||
