Ruoka oli hyvää ja se jopa maistui kohtalaisesti, vaikka päätäni särki edelleenkin. Lauri oli paistanut kalan ja minä olin riipinyt salaatin kokoon. Olimme tehneet ruokaa vieretysten pienessä keittiössäni, enkä ollut koskaan kaivannut yhtä kipeästi yhtä pullollista kylmää olutta. Se olisi saanut oloni tuntumaan vähän turvallisemmalta. Olin vaivihkaa katsonut jääkaappiin, mutta Lauri ei ollut ostanut yhtään olutta, muusta alkoholista puhumattakaan. Hetken leikittelin ajatuksella juosta Valintataloon ja hakea sixpäkin, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. En halunnut jättää Lauria yksin asuntooni. Enhän todellakaan tuntenut häntä, vaikka hän nyt Elämäni Mies sattuikin olemaan. Niinpä tyydyimme veteen ruokajuomana, ja se oli laiha lohtu.
Yritin syödä hitaasti, koska en halunnut tietää, mitä ohjelmassa olisi syömisen jälkeen? Halusiko Lauri lähteä johonkin kapakkaan? Halusiko hän istua täällä kotona? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä vähän houkuttelevilta. En halunnut kapakkaan juomaan, sillä pelkäsin, että ilta voisi päättyä Dirty Dancingin jatko-osaan. En halunnut jäädä kotiinkaan, sillä mistä me puhuisimme? Koko illan? Selvin päin?
Ruoka kuitenkin loppui ja nostimme astiat tiskialtaaseen. Lauri alkoi tiskata ja minä menin pienen olohuoneeni puolelle ja istahdin sohvaan. Lauantai alkoi kääntyä illaksi, kello oli jo jotain kuusi. Telkkaria minulla ei ollut, en ollut koskaan tiennyt tarvitsevani sellaista, mutta nyt se olisi ollut aika kätevä. Olisimme voineet tuijottaa toinen toistaan seuraavia tv-ohjelmia koko illan ja mennä sitten nukkumaan. Nukkumaan? NUKKUMAAN? Missä Lauri nukkuisi? Toista yötä en ottaisi häntä viereeni 120 cm leveään sänkyyni, se oli päätös, josta aioin pitää kiinni. Sohvani oli pieni, vain nippa nappa kahden istuttava, ei siinä mahtunut nukkumaan. Varapatjaa minulla ei ollut.
Singahdin pystyyn. TÄTÄ en ollut tullut ajatelleeksi antaessani Laurille luvan jäädä luokseni vielä toiseksi yöksi. Totta kai hän olettaisi, että hän nukkuisi minun kanssani. Tai ehkä siihen olettamukseen ei sisältynyt nukkumista lainkaan, vaan toisinto eroottisesta tanssista siihen liittyvine jatkoineen.
Kylläinen ja kohtuullisen turvallinen olo, johon olin tuudittautunut syömisen jälkeen, katosi nopeasti. Minun oli pakko päästä eroon Laurista. Mitä kello oli? Kuusi. Jyväskylään (tai jonnekin) meni varmaan vielä junia. Laurin oli pakko lähteä.
Vajosin takaisin sohvalle ja samassa Lauri istahti viereeni. Hän kuivasi käsiään farkkuihinsa ja hymyili.
- Tiskattu.
- Kiva, sain sanottua ja sitten me istuimme hiljaa.
Mutta emme kauan. Lauri nosti kätensä ja pyyhki silmiltäni hiussuortuvan. Hän oli hyvin, hyvin lähellä. Hän kiersi suortuvan korvani taakse ja kumartui suutelemaan poskeani. Vetäydyin kauemmaksi, mutta kovin kauas en päässyt, sillä sohvani käsinoja iski selkääni vasten.
- Minä olen miettinyt sitä, Lauri sanoi hiljaisella äänellä.
- Mitä? vastasin yhtä hiljaa.
- Sitä kun sinä kerroit, ettet pysty olemaan kenenkään kanssa, jos et ole juonut.
Odotin maailman päättyvän siihen paikkaan, odotin taivaan repeävän ja maankuoren halkeavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ei tietenkään. Se olisi ollut liian helppoa.
- Jospa se ei olekaan totta, Lauri jatkoi. – Jospa sinä vain luulet niin? Koska sinä olet viimeksi ollut jonkun miehen kanssa selvin päin?
- Minä en halua puhua…tästä, sain sanottua.
- Anteeksi, Lauri sanoi nopeasti. – Minä luulin….Kun kerran viime yönäkin sinä puhuit. Sori.
Lauri vetäytyi kauemmaksi. En katsonut häntä, en yksinkertaisesti kyennyt.
- Mitä sinä muistat viime yöstä? Lauri kysyi yhtäkkiä. – Tuli vaan mieleen…
- Minä…en paljon mitään, vastasin totuudenmukaisesti. – En oikeastaan yhtään mitään. Paitsi…
Muisto itsestäni tanssimassa makuuhuoneen lattialla sai minut vinkaisemaan sisäänpäin. Siitä en ainakaan halunnut puhua!
- Voinko minä kertoa? kuulin Laurin kysyvän.
Hänen äänensä oli yllättävän pehmeä ja hellä. Nyökkäsin, sillä hiljaisuus olisi saanut minut tuntemaan itseni vieläkin haavoittuvammaksi.
- Minä kerron…
jatkuu...
- SusuPetal
