Privaattidosentin vuodatus romanttisen viihteen kamaluudesta pisti taas miettimään, miksi (minun mielestäni) kaikki kamalimmat (ja ilmeisesti suosituimmat?) romanttiset nyyhkytarinat ovat miesten kirjoittamia. Pitää myöntää, että itsekin olen nyyhkinyt romaanifilmatisointien Viesti mereltä (Nicholas Sparks) ja Hevoskuiskaaja (Nicholas Evans) ja Hiljaiset sillat (Robert James Waller) äärellä, vaikka alkuperäisteokset eivät olekaan juuri kyynelkanavia tai muitakaan kanavia rassanneet. Näissä teoksissahan ihmiset ovat Sattuman ja Kohtalon riepoteltavina mitä riipaisevimmilla tavoilla, eikä tosielämän lainalaisuuksien anneta turhaan häiritä tarinankuljetusta. Hevoskuiskaajassakin vedetään häiriintynyttä hevosta kuljetusvaunussa halki mantereen ja pysähdellään milloin mihinkin ihailemaan maisemia ja tutkimaan nähtävyyksiä tai muuten vain tunnelmoimaan, ilman että kerrotaan mitä hevoselle sillä välin tapahtuu, pidetäänkö sitä vaunussa paistumassa, vai löytyikö jostain sattumalta laidun jonne sen sai laskea jalottelemaan?
Tekisi mieli väittää, etteivät naiset pysty koskaan kirjoittamaan niin häikäilemättömän laskelmoitua romanttista viihdettä kuin edellä mainitut mieshenkilöt.
On toki olemassa suomalaisiakin mieskirjailijoita, jotka ovat rohkeasti kyntäneet romantiikan kyistä peltoa. Mika Waltari kirjoitti romanttista viihdettä salanimillä ja Jorma Kurvinen viihdytti Elsa Anttilana naislukijoita usean romaanin verran. Kuriositeettina voi mainita Juha Seppälän joka lehtikolumnissa tunnusti uransa alkuvaiheessa kirjoittaneensa pari novellia Perjantaihin. Varmasti sisäisen romantikkonsa elvyttäneitä mieskirjailijoita on muitakin. Yksi heistä on Timo Sandberg.
Romanttisen lukuromaaninsa Kaviopolkka (Karisto 2005) hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä kanssa. Kaviopolkka on juoheva ja helppolukuinen kokonaisuus jossa hevospersoonat varastavat shown ja ihmiset uhkaavat jäädä kalvakoiksi statisteiksi, vaikka kukapa ei, hevosten rinnalla. Lapsena olin hevoshullu ja kirjat joissa kuvattiin karuihin oloihin joutuneita jalosyntyisiä ja hienoluonteisia hevosia jotka kärsivät ihmisten välinpitämättömyyden ja suoranaisen pahuuden vuoksi, olivat lempilukemistani. Kaviopolkassa tähän tuttuun formaattiin on lisätty moderni rakkausjuoni.
Mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, Jorma Kurvisen jälkeen Suomessa ei ole nähty mieskirjailijaa, joka tietoisesti ja pitkäjänteisesti olisi tuottanut romanttista hömppää nimenomaan naislukijoiden viihdyttämiseksi. Ala on Suomessa edelleen muutaman tuotteliaan ja suositun naiskirjailijan vastuulla. Vierailu kirjakauppojen romantiikkaosastoilla tekee mietteliääksi, käännöskirjallisuuden puristuksesta saa kotimaista hömppää etsiä suurennuslasilla.
Mietin miksi kotimaista romantiikkaa on tarjolla niin vähän. Vai onko sitä tarjolla vähän, onko tämä vain minun näköharhani?
Itse näen tässä kuitenkin kummallisen epäsuhdan. On olemassa laajahko yleisö, jota tällaiset kirjat kiinnostavat. Toisaalla on joukko suomalaisia ammattikirjoittajia tai ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevia, jotka haluaisivat elättää itsensä kirjoittamalla. Mutta sen sijaan, että he alkaisivat kilvoitella itsensä kanssa kirjoittaakseen mahdollisimman laadukasta hömppää, he hiovat runoa ja taideproosaa ja itkevät apurahoituksen niukkuutta.
Tosin eräs nettituttuni käski minun luopua hömpästä, koska se on kuoleva kirjallisuudenlaji. Vain vanhat mummut ovat kiinnostuneita siitä, nuoret virkut naiset kaipaavat virtaviivaisempaa luettavaa, mikäli lainkaan ehtivät kirjoja lukea, lieneeko siinä perää?
-Kirsti
