Ensi kosketukseni Tuulen viemään oli elokuva, jonka teini-ikäisenä kävin tyttöporukalla katsomassa elokuvateatterissa. Elokuva oli suuri elämys kaikille, puhetta piisasi ja minut elokuva vei myös kirjan pariin. Alle parikymppisenä luin kirjan joka kerta elokuvan katsottuani. En osannut tehdä eroa niiden välille, molemmat olivat hyviä. Suosikkini oli Rhett Butler, Scarlett O´Hara ei juuri sympatiaani saanut. Hieman valveutuneempana opiskelijana en ajatellut sen kummemmin kirjaa kuin elokuvaakaan, molempien kuva mielessäni haaltui vähitellen. En nähnyt elokuvaa pitkään aikaan ja ainoa muistikuva siitä oli teini-ikäisen polvia notkauttanut Rhettin ja Scarlettin suudelma pakomatkalla Atlantasta. Kirjaakaan en jaksanut lukea.
Hieman myöhemmin ja entistäkin valistuneempana valahdin eräänä viikonloppuna TV:n ääreen katsomaan tätä kuivana pukudraamana pitämääni elokuvaa, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Tietysti Tuulen viemää hieman kiinnostikin, mitä en olisi kyllä kenellekään tunnustanut. Päätin katsoa hieman alkua. Ja miten kävikään? Elokuva hurmasi minut jälleen ja nyt paljon syvemmällä tavalla kuin vuosia aiemmin. Tuulen viemää oli minusta yksinkertaisesti loistelias elokuva eikä tämä näkemys enää myöhemmin ole himmennyt. Kirjan luin uudestaan paljon myöhemmin ja siinä kävi tietenkin juuri niin kuin yleensä käy, kun nuoruuden suosikkia lukee aikuisena. Näkökulma teokseen muuttui aivan toiseksi.
En muista pidinkö kirjaa teini-iässä ensisijaisesti rakkausromaanina, todennäköisesti. Kolmekymppisenä en osannut sitä sellaisena enää pitää. Rakkausteema on vain yksi osa teoksen moniulotteista maailmaa. Kaikesta Scarlettin ja Rhettin suhteen ympärillä meuhkaamisesta huolimatta Tuulen viemää on ennen kaikkea yhteiskunnallisen murroksen analyysi sekä historiallinen romaani, vaikka sen historiallisesta "totuudesta" kiistelläänkin. Oman lukukokemukseni perusteella teoksessa keskeistä on vanhan yhteiskunnan kivulias muuntuminen uudenlaiseksi sekä vanhaa ja uutta aikaa edustavien ihmisten yhteentörmäys. Margaret Mitchell kuvaa yhteiskunnan murroksen vaikutuksia ihmisiin psykologisesti oivaltavasti ja hänen valkoisia henkilöhahmojaan ja näiden ratkaisuja kykenee ymmärtämään.
Rhett ja Scarlett ovat selkeästi uudenajan ihmisiä, Ashley ja Melanie Wilkes vanhan. Mutta aivan näin yksiulotteisia hahmot eivät tietenkään ole. Rhett kykenee sukkuloimaan sujuvasti vanhojen ja uusien tapojen välillä, Etelän herrasmies elää hänessä koko ajan. Hauras Melanie niin vanhan ajan edustaja kuin onkin kykenee luonteensa vuoksi suhtautumaan uuteen aikaan ja sen edustajiin luontevasti ja hänelle sallitaan huomattavan paljon asioita. Melanien avu on hänen hyvyytensä, jonka mukaan hän ei arvioi ihmisiä näiden aseman vaan tekojen perusteella. Lisäksi häneen liitetään paljon perinaisellisina pidettyjä ominaisuuksia. Melanieta pidetään usein nössönä hissukkana, mutta sitä hän ei missään tapauksessa ole. Melanie on erittäin vahva ihminen. Ashley yrittää sopeutua uuteen yhteiskuntaan, koska muutakaan ratkaisua ei ole.Scarlett on neljästä hahmosta ristiriitaisin, koska hän roikkuu kahden maailman välillä muista poikkeavalla tavalla. Hän edustaa uutta naista, joka astuu kodista ulos ja luo uraa miesten alueilla. Miesten maailmaan astuminen ja naisellisiksi katsottujen piirteiden puuttuminen asettavat hänet jatkuvan vastustuksen kohteeksi. Scarlett on valmis solmimaan rakkaudettoman avioliiton miehen kanssa, koska liitto auttaa hänen liiketoimiaan. Syytä avioliittoon hän ei mitenkään salaa. Suhtautuminen rakkauteen liittää hänet vanhaan aikaan. Mitä muuta vuosikausien epärealistinen tarrautuminen Ashleyyn on kuin yritys olla vanhanajan Southern Belle, Ashleyhän juuri oikea mies sellaisen rinnalle. Kaipuu menneisyyteen tekee Scarlettin kykenemättömäksi tarttumaan onneen silloin kun se tarjolla on. Scarlett on yksinäinen hahmo, häntä ei vanhaan aikaan yhdistä muu kuin Tara ja rakkaus Ashleyyn ja näihin molempiin hän takertuu kiinni kaiken mahdollisen, niin oman kuin muidenkin onnen, uhraten. Scarlettin itsepetos on hyvin kiinnostavasti kuvattu, koska lukija ja katsoja oivaltaa, että ilman sisällissotaa ja yhteiskunnallista muutostakin Scarlettin olisi ollut vaikea asettua tyypillisen Southern Bellen rooliin. Scarlettin sisäisin ristiriita, joka muokkaa hänen luonnettaan on syntyperä. Scarlettin äiti on varakkaan savannahilaisen perheen tytär ja isä vaimoaan kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanhempi Irlannista pakoon lähtenyt melko sivistymätön mies, joka Uudessa maailmassa on luonut itse omaisuutensa.
Mitchell on tehnyt Scarlettista mielenkiintoisen ja hyvin rakennetun hahmon, josta lukija joko pitää tai ei. Minä en pidä ja huomaan, että kaikesta analyyttisestä lukemisestani huolimatta suhtaudun Scarlettiin ja Rhettiin hyvin tunteenomaisesti. Rhettin kuuluisat viimeiset sanat "Frankly my dear, I don´t give a damn" ovat minusta selkeät jäähyväiset. Avoimessa lopussa piileekin Tuulen viemän lopun nerokkuus. Jokainen lukija voi itse luoda teokselle mielensä jatkon.
Uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia Tuulen viemään sekä elokuvana että kirjana tarjoaa Helen Taylorin tutkimus Tuulen viemät (Vastapaino, 1992; Scarlett´s Women – Gone With the Wind and its Female Fans, 1989). Taylor tarkastelee teoksia lukijoiden ja katsojien kokemuksien kautta. Erityisen kiinnostavaa luettavaa on mustien naisten kokemukset teoksen maailmankuvasta ja mustista henkilöhahmoista. Niihin tutustumisen jälkeen kirjaa ja elokuvaa katselee jälleen uudella tavalla. Taylorin kirja käsittelee kiinnostavasti myös viihdekirjallisuutta sekä esimerkiksi naisten ja miesten erilaista asennetta historiallisiin teoksiin. Kannattaa ehdottomasti pitää romaanin oheislukemistona.
- Tuima (Julkaistu alun perin Tuumailua-blogissa 27.1.2006)
Kuvat täältä:
Clark Gable ja Vivien Leigh (© Bettman/CORBIS)
Olivia de Havilland (@ Getty Images)
Hattie McDaniel, Olivia d Havilland ja Vivien Leigh (© Sunset Boulevard/Corbis)
