Lea Leksista ei löydy juurikaan tietoa. Hänen oikea nimensä oli Lea Lyytikäinen, mutta se lienee ainoa tiedonmurunen. Leksi oli harvoja naissenttareita, jotka kirjoittivat jännitysnovelleja suomalaisiin lukemistolehtiin 1930- ja 1940-luvuilla. Leksin kirjailijanura jatkui 1950-luvulle, mutta hän on kadonnut melkein tyystin jälkiä jättämättä.
Leksin lehtinovelleista ei ole julkaistu minkäänlaista kattavaa luetteloa. Kiinnostavan erikoinen tarina on kuitenkin esimerkiksi "Kuoleman kerhoilta", joka ilmestyi Musta Kuu -nimisen lehden numerossa 7/1945. Siinä nuori lehtimies pääsee perille itsemurhia harrastavien ihmisten kerhosta ja seurailee ikkunan takaa, kun kerho ottaa vastaan uuden jäsenen, nuoren naisen, joka on pettynyt elämäänsä. Oudossa ja epäuskottavassa tarinassa on omituinen tunnelma, jota on vaikea sijoittaa suomalaisen kirjallisuuden perinteiseen kaanoniin. Leksi kirjoitti myös tavanomaisempia romanttisia tarinoita, kuten todistaa Lukemista Kaikille -lehdessä vuonna 1944 ilmestynyt "Henkilöllisyystodistus". Vuonna 1950 Leksi kirjoitti Ässä-lehteen rikosnovellin "Komisario Blanc paljastaa murhaajan".
Esimerkkinä Leksin toisenlaisesta tilapäätuotannosta on hänen omalla nimellään ilmestynyt näytelmä Laiva on lastattu, jonka julkaisi Kotitalouskeskus ohjelmasarjassaan. Kyse on lyhyestä näytelmästä, jossa kuusi naista leikkii seuraleikkiä, jonka lomassa lukija – tai pikemminkin katsoja – oppii kotitalousniksejä. Välillä leikkiin kuuluu kuplettimainen laulu. Leksi on saattanut enemmänkin tehdä vastaavia tekstejä nimettömänä.
Leksi julkaisi vain kolme romaania, joissa kaikissa on omat oudot piirteensä. Anita Noran nimellä ilmestyi tarina Seikkailu Prahassa, joka ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Fennian Hyvä Lauantaikirja -sarjassa. Samassa sarjassa ilmestyi myös Mika Waltarin Unohduksen pyörre (1944) salanimellä Leo Arne. Seikkailu Prahassa on Lyytikäisen romaaneista tavanomaisin. Se kertoo puolalaisesta ruhtinattaresta, joka karkaa esiliinoiltaan ja lähtee yksinään lomalle otsikon kaupunkiin Tsekinmaalle. Hänen sulhasensa lähtee perään. Tarinaan liittyy sadistisen erotiikan piirteitä, kun ruhtinatar tempaistaan omaa typeryyttään valkoisen orjakaupan tiimellykseen – mitään ei kuitenkaan ehdi tapahtua ennen kuin hänet pelastetaan. On mahdollista, että Leksi julkaisi enemmänkin kirjamittaisia tekstejä esimerkiksi Lehtipalvelun LP-sarjassa, joka keskittyi lyhyihin ajanvietekertomuksiin, mutta tätä on mahdotonta todistaa.
Seuraavaksi ilmestynyt Mitä on tekeillä, Weidenhof? (Karisto 1945) on lyhyt ja melko harmittomalta vaikuttava ajanvieteromaani, joka nopeasti paljastuu jopa perverssiksi lukukokemukseksi. Tarina on amerikkalaistyyppinen sekaannusten sukupuolikomedia, jossa ison nahkatehtailijan herra Krausen ajuriksi pestautuu nuori poika - tämä paljastuu tytöksi kirjan lopussa. Kirja sijoittuu Saksaan ja sen hyvä sankari on mies, joka komentelee tulevaa vaimoaan ja perustelee tätä muun muassa näin: "Poltat aivan liikaa. Ihosi muuttuu vähitellen keltaiseksi. Olen aika tarkka rotuhygieenisissä kysymyksissä ja aion naida valkoihoisen naisen."
Teoksen omituista tunnelmaa lisää, että siinä käytetään rutkasti huumeita - kokaiinia, heroiinia, hasista ja pillereitä, joissa on bromia, sekä barbilettejä. Susi-niminen tyttö hehkuttaa:

Hashis miellyttää minua eniten (...). Morfiini ja kokaiini haiskahtavat lasareetille, mutta hashis! Sillä on niin mielikuvitusta kutkuttava nimikin. Herra Krause, hankkikaa sitä vaunulastillinen ja kutsukaa meidät kekkereihin!

Oudointa kirjassa on kuitenkin se, että sodan päättyessä (tai jo päätyttyä) Suomessa julkaistiin kirja, jonka päähenkilöt ovat saksalaisia ja jossa rotuhygieniasta huolta pitävä mies saa kirjan päähenkilön omakseen. Kirja vaikuttaa monin paikoin satiirilta, mutta sitä se ei ole. Ehkä kirja on otettu kustannusohjelmaan Suomen vielä ollessa Saksan liittolainen eikä kustantamossa ole huomattu, että kirja on vanhentunut.
Kirjan tapahtuma-aikaa on tosin vaikea hahmottaa. Se saattaa sijoittua Saksaan ennen sotaa - ainakin päähenkilön työnantajan perheessä on "neekeripalvelija" ja lisäksi maahan tuodaan ranskalaisia elokuvia, mikä olisi ollut mahdotonta sodan aikana. Elokuvan nimi on tosin keksitty: "Ruusujen yö" –nimistä elokuvaa ei ole tehty eikä Suomessa esitetty. Mireille Balin ja Jean Gabin olivat pääosissa Jean Grémillonin ohjaamassa elokuvassa Gueule d'amour, jonka suomenkielinen nimi oli Naisten hurmaaja. Se valmistui vuonna 1937 ja nähtiin Suomessa, Helsingin Rexissä, vuonna 1938. Onkin todennäköistä, että Leksin romaani on alun perin ilmestynyt tällöin jossain lehdessä jatkokertomuksena ja sodan lopulla halvan viihteen nousukautena se on nähty helpoksi tavaksi saada painettavaa.
Yhdessä harvoista, ellei ainoassa, Lea Leksin kirjoja kommentoivassa tekstissä kirjailija ja kirjallisuudentutkija Leena Lehtolainen sijoittaa Mitä on tekeillä, Weidenhof? -romaanin rikosromaanin historiaan, vaikka varsinaisia dekkariaineksia siinä ei juuri ole. Lehtolainen kuitenkin liittää kirjan identiteettipelin muun muassa Agatha Christien tuotantoon, jossa salaiset identiteetit ovat keskeisiä teemoja. Lehtolainen ei tunnu ihmettelevän sodan lopussa julkaistun kirjan suoranaista juutalaisvihamielisyyttä, vaikka hän mainitsee, että kirjan rikosten takana olevan huumeliigan johtajana on "sadistinen puolijuutalainen Wichykowsky, oikea roiston karikatyyri". Päähenkilöt puhuvat juutalaisista "neekereinä". Tarinan huono nainen, tehtaanomistaja Krausen kihlattu jopa kuolee juutalaisen ampumana. Tämän pyörittämä huumejengi välittää ja myy "herokaiinia", johon kirjan huono nainen lankeaa.
Mitä on tekeillä, Weidenhof? on kuitenkin kiinnostava sukupuolileikittelyssään, kun elämäänsä kyllästynyt, rikkaan perheen tytär muuntautuu mieheksi autokuljettajaksi pestautuessaan. Lehtolainen kommentoi: päähenkilön "naamioitumisen mieheksi (...) mahdollistavat hänen modernin naisen androgyynit piirteensä: hieman liian treenattu vartaloa, epäilyttävän päättäväinen suu ja tumma alttoääni". Lisäksi Lehtolainen panee merkille, miten autonkuljettajan työnantajan tyttöystävä yrittää vikitellä autonkuljettajaa. Kohtaus muistuttaa vaikkapa Josef von Sternbergin elokuvia, joissa Marlene Dietrich mieheksi pukeutuneena flirttailee naisten kanssa. Lehtolaisen mukaan kohtaus on osoituksena työnantajan tyttöystävän moraalittomuudesta, mutta siinä on mukana myös rajat rikkovaa lesboerotiikkaa. Toisessa vastaavassa kohtauksessa herra Krause ottaa Weidenhofin mukaansa baarikierrokselle ja Weidenhof joutuu rehvakkaasti kommentoimaan tanssijatyttöjen ulkonäköä.
Lisäksi kirja tuntuu ylipäätään kommentoivan satiiriseen henkeen porvarillista avioliittoinstituutiota: kun herra Krausen kihlattu pohtii tulevaisuutta ja sen myötä tulevia maallisia omaisuuksia, hän toteaa myös: "Ja hän voisi lopettaa vihdoinkin 'liikeasiat', tarvitsematta samalla luopua tottumuksesta, josta oli tullut hänelle elinehto." Nopeassa välähdyksessä Leksi tuntuu mukailevan Friedrich Engelsin ajatusta siitä, että porvarillinen avioliitto on vain prostituution jatke.
Leksin kolmas romaani, Tuuliharja tulee (Valistus 1954) taas on nuorten fantasiaa, kertomus maailmasta, jota kansoittavat hevoset. Näillä on oma ajanlaskujärjestelmä ja järjestäytynyt yhteiskunta, jossa lähetetään sähkeitä ja jossa operoi salapoliisi. Tuuliharja tulee on ilmeisesti syntynyt kertomuksena kirjailijan lapsille, koska Lyytikäinen kirjoittaa kertoneensa tarinan "Matille, Riitalle ja Merjalle".
Kertomuksessa on paljon hauskoja yksityiskohtia ja varsinkin hevosten nimissä Lyytikäinen on osoittanut kekseliäisyytensä. Pilvipiiri-nimisestä kaupungista alkavassa tarinassa esiintyvät muun muassa urheiluvalmentaja Tauno Teräskankku ja puhelinvaihteen hoitaja Relé Läppäkorva sekä Valkki Vahvakinttu. Pilvipiirin Hevosheimon Sivistysseura on julkaissut kirjan "Kuinka hevosherrasmiehen tulee käyttäytyä varsansa ristiäisissä". Leksi on jopa kehitellyt hevosten mytologiaa, ja näiden taivasta kutsutaan nimellä Laitumen Rauha, "pilvihepojen paratiisi". Keskushenkilönä on Tuuliharja-nimellä kulkeva varsa, jonka vanhemmat ovat Välkkykarva ja Kalkkilaiva.
Itse tarina on jossain määrin tavanomainen lastenkirjan tarina, jossa rasavilli lapsi tottuu maailman tavoille seikkailujensa jälkeen, mutta muutoin Tuuliharja tulee on unohdettu kotimainen fantasiaklassikko. Tuuliharja lähetetään pois Pilvipiiristä opettelemaan paremmille tavoille, mutta hän eksyy harhaillessaan perhosen perässä ja ajautuu ihmisten pariin. Tuuliharja ymmärtää, mitä ihmiset puhuvat, mutta nämä eivät ymmärrä hevosten puhetta. Tuuliharja pelkää joutuvansa töihin ja karkaa uudestaan joutuakseen mustalaisten käsiin. Hänet pelastaa Antti Tuulihäntä -niminen orivarsa ja yhdessä he ajautuvat matkoillaan näytöshevosiksi. Kirjassa on opettavainen ja jopa luottavainen sävy, kun siinä kuvataan, miten lapsi voi itsenäistyä vanhemmistaan ilman että näiden täytyy häntä opastaa kädestä pitäen. Kirja ei ole kuitenkaan aivan loppuun asti viimeistelty ja esimerkiksi Tuuliharjan tempauksia tutkimaan palkattu salapoliisi unohtuu kokonaan puolenvälin jälkeen. Kirjaa täydentävät taidemaalari Susanna Nykyrin hevosaiheiset kuvitukset.

-Juri Nummelin
Teksti julkaistaan kirjassa Unohdetut kirjailijat 2 (BTJ)