Hänen päänsä lepäsi sylissäni. Auto oli lämmin rannan kosteuden jälkeen. Kuu oli noussut korkeammalle, mutta silti se näytti kaiken aikaa olevan putoamassa mustaan mereen.
– Miksi minun ei olisi pitänyt seurata sinua?
Hän avasi silmänsä ja katsoi minua. Veri näytti paenneen hänen kasvoiltaan ja hetken ajan hän näytti kuolleelta.
Niin kuin isä.
– On ihmisiä, joita huijataan. Joilta varastetaan. Sinä et kuulu heihin. Ja kuitenkin… minä olen huijari. Varas. Sinä et sovi minun elämääni.
– Huijaatko sinä sitä vanhaa naista, joka asuu Lehtisaaressa? kysyin koskettaen hänen otsaansa.
Hän hätkähti. Aloin sivellä hänen otsaansa hitain vedoin ja tunsin hänen vartalonsa rentoutuvan uudelleen.
–Kyllä, hän vastasi hetken kuluttua. – Sen naisen pojanpoika oli ystäväni.
– Oli?
– Hän kuoli. Hän oli myös pakkomielle isoäidilleen. Minä käytän sitä pakkomiellettä hyväkseni. Se tietää minulle kohtalaista toimeentuloa, mukavia taskurahoja, oikeutta käyttää tätä autoa ja muuta.
– Sinä teet sen rahasta. Huijaat.
– Minkä muun takia? mies kysyi avaten silmänsä. – Minä en harrasta hyväntekeväisyyttä. Minun seurani maksaa. Minun tarpeeni maksavat. Minun aikani on rahaa. Minä pidän rahasta.
– Kuinka kauan sitä kestää? en voinut olla kysymättä. – Joskus se nainen pääsee eroon surustaan, eikä tarvitse sinua enää.
– Tiedän.
Olimme hetken aikaa hiljaa. Mies katsoi minua, hymyilemättä, ja vastasin hänen katseeseensa samalla tavalla.
– Mitä sinä teit hautausmaalla?
Hänen kysymyksensä tuli yllättäen, enkä tiennyt mitä vastata. Purin huultani, yrittäen keksiä vastausta, mutta en osannut valehdella.
– Kävin isäni haudalla. Hän kuoli kesän alussa… itse asiassa sinä päivänä, jolloin tapasin sinut ensimmäisen kerran.
Mies ei sanonut mitään. Kuitenkin tunsin, että hän halusi minun jatkavan puhumista.
– Minä olin juuri tulossa sairaalasta. Jostain syystä poikkesin siihen kultasepänliikkeeseen, vaikka minulla ei ollut mitään asiaa sinne. Sitten sinä… isä oli sairas muutaman kuukauden. Hänellä oli syöpä. Minä hoidin häntä kotona, kunnes hän tuli niin sairaaksi, etten enää… osannut… vein hänet sairaalaan. Sitten hän kuoli.
Ummistin silmäni. Viimeisten kuukausien muistot hyökyivät ylitseni, mutta vieläkään en pystynyt itkemään.
– Minun vanhempani erosivat, kun olin pieni. Äiti muutti Saksaan ja minä jäin isän luo. Me olimme aina… kahden. Isä ja minä.
Hän nousi istumaan ja veti minut syliinsä. Hänen sormensa piiloutuivat hiuksiini, repien ajatukseni irti päästäni, saaden minut unohtamaan kaiken. Istuimme pitkään hiljaa.
– Tarvitsetko sinä paljon rahaa elääksesi? kuiskasin hänen korvaansa.
– Paljon, hän vastasi lujalla äänellä työntäen minut kauemmaksi. – Miten niin?
– Minä haluan auttaa sinua.
– Millä tavoin? Huijaamisessa?
– Ja varastamisessa. Missä vaan. Minä haluan auttaa.
– Minä toimin yksin. Minä en halua sinua mukaan.
Hän kääntyi poispäin minusta, mutta en halunnut antaa periksi.
– Minusta ei ole mitään haittaakaan, sanoin hiljaa.
– Eikö? hän naurahti ilottomasti. – Siinä sinä olet väärässä. Huijaamiseen ei voi liittää tunteita. Jos tekee niin, se tulee liian vaaralliseksi. Huijari muuttuu varomattomaksi, ja voi joutua itse huijatuksi. Minulla ei ole siihen varaa,
– Mitä sinä pelkäät?
Hän ei vastannut. Tartuin hänen käteensä ja vein sen reisieni väliin. Hänen sormensa työntyi sisääni ja työnnyin hänen kättään kohti.
– Tunteet tekevät ihmisen varomattomaksi, hän sanoi uudelleen.
– Minä en puhunut mitään rakkaudesta. Minä en tarvitse rakkautta. Minä haluan vain olla sinun kanssasi.
– Jokainen tarvitsee rakkautta.
– Myös sinä?
– Minä en. Minä tarvitsen rahaa.
– En minäkään tarvitse rakkautta, sanoin hitaasti. – Minä haluan varastaa. Huijata. Taikoa.
– Miksi?
– Jotta tuntisin jotain.
Mies veti sormensa sisältäni, kurotti kätensä ohitseni ja avasi auton oven minulle. Nousin sanomatta enää sanaakaan ja menin omalle autolleni. Kuulin miehen käynnistävän auton moottorin. Hän ei sytyttänyt valoja, vaan antoi auton liukua hitaasti eteenpäin. Katsoin hänen lähtöään ja puristin käteni nyrkkiin. Mereltä nouseva raaka usva sai ihoni nousemaan kananlihalle. Olisin halunnut huutaa raivosta, pettymyksestä ja vihasta, mutta en osannut.
Yhtäkkiä mies teki U-käännöksen sytyttäen samalla auton ajovalot. Hän ajoi minua kohti. Valkoiset auton valot tuijottivat minua pantterin silmien lailla, valmiina hyökkäämään, valmiina lävistämään minut.
Hän kiihdytti vauhtia ja ajoi suoraan minua kohti. En ajatellut pakenemista. Kivet sinkoutuivat renkaitten alta. Auton moottori jyrisi. Hän tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Jarrujen kimeä kirskunta sai mustuneen taivaan täyttymään närkästyneistä lokeista, jotka olivat paenneet yöksi tavarakonttien suojaan. Katsoin miestä, joka nousi autosta.
– Tule mukaan. Minä opetan sinua.
...jatkuu...
- SusuPetal
