1265692.jpg

Minulle on tullut se mielikuva, että taidehistoriasta ammentavat hömppäkirjat ovat tällä hetkellä kuuminta hottia historiallisen romaanin saralla. Chevalierien minun mielestäni hiukan puiseva teos Tyttö ja helmikorvakoru teki aikoinaan toki vaikutuksen huolellisella ajankuvallaan, joulun aikoihin siitä muokattu elokuva tuli televisiosta ja ajattelinkin, että tarina toimi tellussa paremmin kuin romaanissa. Tosin omalla kohdallani vaikutelma voi johtua puhtaasti siitä, ettei minulla tunnu tätä nykyä olevan sellaista aikaa, jonka perinteisesti olen käyttänyt hömpän lukemiseen. On kätevää kun hömpän saa televisioruudun kautta. Tämä on toki hiukan huolestuttava havainto, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Sarah Dunantin Venuksen syntymä käyttää mielestäni samaa reseptiä kuin Chevalier, mutta on huomattavasti rehevämpi. Voi tosin olla, että kirjojen erilainen tunnelma on perusteltu sillä, että ne sijoittuvat erilaisiin aikakausiin. Helmikorvakorussa keskiössä on kurinalainen protestantti, Venuksen syntymässä ollaan katolisen kirkon kuohujen ja kähinöiden keskiössä. Girolamo Savonarola, kiivas munkki pistää Firenzen ylösalaisin,halutessaan puhdistaa kaupungin syntisyydestä. Syntisyyttä edustaa tietenkin myös värikäs ja rönsyilevä taide.Venuksen syntymästä on kuulemma parhaillaan tekeillä myös elokuva. 

Firenze on lontoolaisen Dunantin toinen kotikaupunki ja sen huomaa. Kaupunki elää, varhaisrenessanssin ajan miljöö on kouriintuntuva. Romaanin päähenkilö, taiteellisesti lahjakas ja oppinut aatelisneito Alessandra Cecchi on lihaa ja verta.

Dunantin romaanin aineksina on epäsäätyinen rakkaus, homoseksuaalisuus, ruumiillisuus, erotiikka, aatehistoria, uskonto. Alessandra joutuu mukaan valtataisteluiden syövereihin isänsä, veljiensä ja aviomiehensä vuoksi. Naisen asema historian heittopussina tulee monimutkaisissa juonenkäänteissä hienosti näytettyä toteen.

Romaani on niin huolellista työtä, että tulee väkisinkin mieleen onko tämä hömppää ensinkään. Sitä sopii miettiä senkin vuoksi, että minulla meni kirjan lukemiseen ihan tolkuttoman pitkä aika. Sain mielestäni paljon tietoa taidehistoriasta ja Firenzestä. Keskeistä tarinassa on kuitenkin omapäisen Alessandran tie kun hän kulkee kohti omaa kohtaloaan, jonka keskeinen osa on rakkaus mieheen. He kuuluisivat yhteen, mutta eivät voi saada toisiaan, koska se nyt vain ei käy. Joten tämä on ehkä yksi versio niistä Kaipuutarinoista, joista Tuima aikaisemmin tässäkin blogissa muistaakseni kirjoitteli. Siis tarinoista, joiden keskeisenä elementtinä on rakkaus, joka ei vaan niin millään voi toteutua, ei vaikka rakastavaiset kuinka haluaisivat. Eli hömppää. Lukekaa ihmeessä!

-Kirsti