Kesän iloksi julkaisemme SusuPetalin luvalla novellin 'Singaporen lento' kokoelmasta Toinen painos kahdeksanosaisena jatkokertomuksena. Jos ei jaksa odottaa jatko-osia tai kiinnostuu kokoelman muistakin novelleista, voi kirjan ostaa vaikka nettikirjakaupasta (helppoa kuin mikä, mahdollisia liikkeitä on monia) tai lainata kirjan kirjastosta. Jos kirjaa ei omasta kirjastosta löydy, kannattaa ehdottaa kirjastolaisia hankkimaan teoksen kirjaston kokoelmaan :) Mutta sitten Singaporen lennolle...
**********************************************
– Hei, ei sinulla sattuisi olemaan lainata muutamaa euroa?
Käännyin äänen puoleen. Ääni kuului ruskeasilmäiselle, kiharatukkaiselle tyypille, joka nojasi autoni kylkeen. Hän hymyili valloittavasti, ja hänen kätensä oli jo valmiina ojossa varmana päätöksestäni.
– Ei ole.
– No, heitä minut sitten himaan, Minulla ei ole yhtään rahaa.
Hän jatkoi hymyilemistään, mutta hänen kätensä piiloutuivat nahkarotsin taskuihin. Hetkessä hän näytti pieneltä, eksyneeltä pikkupojalta, ja minua odottaisi syyte, jos jättäisin hänet heitteille.
Hän antoi silmiensä verhoutua tummien ripsien taakse. Vaikutelma oli tehokas. Hän huokaisi tuskin kuuluvasti, sisäänpäin. Hän odotti.
Hän saattoi olla viikonloppuvapaalla oleva psykopaatti, pankkiryöstäjä, puistoissa lymyilevä raiskaaja tai sitten hän tosiaankin oli kyydin tarpeessa. Katsoin hänen pitkää, honteloa vartaloaan. Ilman nahkatakkiaan hän olisi näyttänyt ranskalaiselta koulupojalta. Valkoinen paidankaulus pilkotti tummansinisen, pyöreäkauluksisen neulepuseron alta. Jaloissaan hänellä oli suorat farkut.
Hän oli siisti.
– Kelpaanko?
Röyhkeyttä hänellä riitti, huolimatta kuoropoikamaisesta ulkonäöstään.
– Ihan totta, minun on päästävä kotiin. Mihin päin sinä olet menossa?
– Pitäjänmäelle, vastasin, vaikka olin päättänyt olla hiljaa.
Kirosin mielessäni, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
– Great, äiti asuu Lassilassa. Minä voin jäädä matkalla pois.
– Ai, voit?
Hän hymyili, ja hänen puolestaan asia oli selvä. Minä sen sijaan epäröin. Yleensä minulla ei ollut tapana poimia satunnaisia matkailijoita kyytiini, mutta nyt oli kirkas syyspäivä ja me olimme keskustassa. Hänellä saattoi olla fileerausveitsi takataskussaan tai sukkanauha piilotettuna povitaskuun.
– Okei, hyppää kyytiin.
– Great! Mikä sinun nimesi on?
– Helinä, vastasin käynnistäessäni autoa.
– Niin kuin se keiju!
– Mikä keiju?
– Peter Panista. Minä pidän saduista.
– Hmm, tyydyin mutisemaan sukkuloidessani lauantairuuhkassa Postitalon ohi.
– Minä kutsun sinua keijuksi.
– Senkun.
Soljuimme Mannerheimintietä pitkin, ja tyyppi hiljeni hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Finlandia-puiston kohdalla hän avasi jälleen suunsa.
– Minä olen Pietari.
– Et sentään Peter?
– En, Pietari nauroi. – Se olisi ollut jo liikaa.
– Miten niin?
– Muuten vaan, Pietari vastasi. –Oletko sinä käynyt tuolla?
– Missä? Ai, oopperassako? En. Entä sinä?
– Kaksi kertaa. Nukahdin molemmilla kerroilla.
– Kannatti siis maksaa…
– Äiti maksoi. En minä muuten olisi mennytkään. Äiti aina roudaa minua joka paikkaan näytille.
– Näytille?
– Niin. Se toivoo, että joku luulee minua sen rakastajaksi. Se pitää itseään edelleen nuorena. Äiti siis.
– Minkä ikäinen hän sitten on? en voinut olla kysymättä, vaikka asia ei minua kiinnostanut ja tiesin, etten tapaisi tyyppiä enää koskaan.
– Kolmekymmentäseitsemän.
– Eihän se ole paljon. Hänen on täytynyt saada sinut hyvin nuorena. Minkä ikäinen sinä olet?
– Minä täytin kesällä kaksikymmentä. Entä sinä?
– Minkä ikäinen siis? Melkein kolmekymmentä. Ei ihan.
– Sinä et näytä kolmekymppiseltä.
Huokaisin. Kevyt flirtti lauantaipäivän ostosten päätteeksi ei ollut minun heiniäni. Olin koko kirotun aamupäivän lastannut selkäni tavaroilla, joita äitini oli kirjannut ostoslistaansa. Lista oli ollut pitkä ja kirjava, ja aikaa oli tuhraantunut tuhottomasti.
– Missä päin Pitskua sinä asut?
Pietari ei näköjään pystynyt olemaan hetkeäkään hiljaa. Olisi ollut harmitonta, jos hän olisi tyytynyt vain puhumaan, mutta näköjään hänen piti koko ajan kysellä jotain. Olin kyllästynyt kysymyksiin, ne vaativat vastauksia, ja olin enemmän kuin väsynyt vastaamaan. Äiti oli aina kysymässä jotain.
– En minä asu siellä.
– Aha.
En tarjonnut lisäselitystä, sillä arvasin, että Pietari pyytäisi sellaista itse.
– Oletko sinä menossa jonkun kaverin luo?
– En.
– No, minne sitten?
Hänen äänensä kuulosti tasaiselta ja rauhalliselta. Ehkä hän ei yksinkertaisesti tajunnut, etten ollut juttutuulella.
– Minä menen äitini luo.
– Ahaa.
– Niin.
Päänsärky alkoi vaelluksensa takaraivoltani. Tunsin tykytyksen ja tiesin, että kohta särky leviäisi ohimoille sytyttäen silmien välin tuleen. Saisin maata loppuillan pimeässä. Kunhan joskus pääsisin kotiin. Äiti tietysti syöttäisi ja kahvittaisi minua tuntitolkulla, enkä pääsisi pakenemaan.
– Keiju?
– Yhym.
– Sinä olet hyvännäköinen.
– Kiitos.
– Ai, sinä tiedät sen? Pietari sanoi kuulostamatta hämmästyneeltä.
– Tiedän, enkä jaksa välittää. Päätäni särkee.
– Onko sinulla migreeni?
Pietarin ääni kuulosti myötätuntoiselta. Hymähdin. Myötätuntoinen, hyvännäköinen, avoin ja sosiaalinen. Ihailtavia piirteitä nuoressa miehessä, hyvin nuoressa miehessä –jos ei ole päänsärkyä. Minulle oli, ja mieluummin olisin kuljettanut kyydissäni mykkää toteemipaalua.
– Jotain migreenin tapaista, huokaisin.
– Onko sinulla jotain lääkkeitä?
– On. Kuule…
– Niin, Pietarin ääni kuulosti kiinnostuneelta. – Mitä?
– Et viitsisi olla hiljaa?
... jatkuu ...
