Sen yön jälkeen en nähnyt Pietaria muutamaan viikkoon. Hän jäi kiinni murtautuessaan suuren kodinkoneliikkeen keskusvarastoon. Poliisi oli ollut heidän jäljillään jo kauan. Oli ollut vain ajan kysymys, koska Pietari ja hänen kaksi ystäväänsä jäisivät kiinni.

   Olin kuulusteluissa poliisiasemalla, mutta poliisien mielenkiinto minuun hävisi hyvin pian. En tiennyt mitään.

   Sitä mitä en ollut tiennyt, luin lehdestä. Kodinkonevarkauksia, autovarkauksia, kaikenlaisia varkauksia. Sitä oli jatkunut vuosien ajan, ja he olivat kehittäneet tuottoisan tavan ansaita elantonsa. Varastettu tavara myytiin eteenpäin, joskus he varastivat tilauksesta.

   Pietari oli varas, eikä minun enää tarvinnut miettiä, mistä kaikki lahjani olivat peräisin.

   Oikeudenkäynti oli pian ohi. Pietari sai ensikertalaisena lyhimmän tuomion. Hän ei ollut myöskään osallistunut varastetun tavaran myymiseen.

   Menin katsomaan häntä, kun hän oli istunut kuukauden verran tuomiostaan. Siihen asti en ollut tiennyt, mitä ajatella. Hän oli soittanut minulle muutaman kerran, mutta en ollut pystynyt sanomaan hänelle mitään. Olin kuunnellut hänen puhetulvaansa ymmärtämättä sanaakaan ja lopulta sulkenut puhelimen.

   Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin. Hänen kiharat hiuksensa kehystivät hänen lapsenkasvojaan. Hänen ruskeat silmänsä nauroivat.

   – Vihdoinkin. Sinä tulit. Oletko sinä kiukkuinen?

   – Kerro minulle, pyysin. – Onko minulla syytä olla kiukkuinen?

   Pietari vakavoitui. Hän katsoi käsiinsä, puristi niitä yhteen ja näin, että hän oli purrut kyntensä aivan lyhyiksi.

   – Minä olen valehdellut aina, hän sanoi katsomatta minua. – Minä en osaa olla valehtelematta.

   – Yritä. Aloita äidistäsi.

   – Mutsi? Se oikea?

   Hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi, hänen puheensa rytmi muuttui hakkaavaksi.

   - Oikea mutsi heitti mut pihalle, kun olin jotain kolmen. Siihen asti se oli jotenkuten jaksanut sietää mua, koska se sai minusta jotain sossurahaa. Se ei koskaan halunnut mua ylipäänsä, se oli jotain kuudentoista, kun mä synnyin. Todennäköisesti se ei edes tiennyt, kuka mun faijani oli. Se oli jo sellaisessa kunnossa siihen aikaan, että siltä kesti monta kuukautta ennen kuin se edes tajus olevansa paksuna. Oli liian myöhäistä tehdä aborttia.

   – Miksi sinua ei otettu pois häneltä? Huostaan?

   – Mutsin vanhemmat sai sosiaaliämmät vakuuttuneeksi siitä, että ne kyllä hoitaisi mut. Meidän koko suku on kovia valehtelemaan, Pietari sanoi katkerasti. – Eihän siitä tullut paskaakaan. Koko jengi oli armotonta dokuporukkaa, ja mä menin siinä sivussa. Välillä joku sai jonkun selvyyskohtauksen ja yritti työntää mun naamaani muutakin kuin maitoon sekoitettua keskaria. Ne halus pitää mut hiljaisena.

   Mitä enemmän kuuntelin Pietaria, sitä vähemmän halusin kuulla. Tiesin jo tarpeeksi, en halunnut kuulla enempää. Pietari ei huomannut torjuvaa ilmettäni. Hänen sanansa putoilivat katkeamatta hänen huuliltaan, hakkaavina, kovina.

   – Sitten kun mä olin jotain kolme, mutsi tapas jonkun hurrin, joka rahtas pilvee ja muuta kamaa Marokosta, ja se muutti sen tyypin kanssa Hollantiin. Mutsin vanhemmat katso mua varmaan tasan kaksi tuntia, sitten ne luopui vastuusta ja heivas mut sossuun. No, sitten se meni sellaista perinteistä rataa eli muutama sijoituspaikka, lopulta koulukoti.  Siihen asti, kunnes mä täytin kahdeksantoista.

   – Entä sinun äitisi?

   – Se oikea vai se toinen? Pietari nauroi ontosti. – Oikea mutsi delas joskus myöhemmin, oudiit. Mitä väliä. Se toinen äiti taas…

   Pietarin ääneen palasi lämpö ja väri. Hänen yhteen puristautuneet nyrkkinsä rentoutuivat, hänen jännittyneet hartiansa laskeutuivat alas ja hänen silmänsä hymyilivät apeasti.

   – Se toinen äiti pelasti minut tulemasta hulluksi. Se toinen äiti piti minua kädestä iltaisin, kun makasin lastenkodin sängyssä ja katsoin seinällä hyppiviä varjoja. Minä pelkäsin ja olisin kastellut alleni, sillä pimeys on niin täynnä kaikkea pahaa: ääniä, hajuja, makuja, käsiä, silmiä. Kun toinen äiti lauloi minulle, rauhoituin ja nukahdin. Minä aloin tottua siihen toiseen äitiin. Se alkoi viemään minua joka paikkaan. Pihlikseen, Lintsille, Korkeasaaressa. Me oltiin ihan kahdestaan vaan.

   Pietari katsoi minua, ei nähdäkseen, ymmärsinkö minä, vaan varmistaakseen, että halusin kuunnella. Nyökkäsin hänelle ja tartuin hänen käsiinsä.

   – Minä aloin kehitellä kaikenlaisia tarinoita siitä toisesta äidistä. Kuvittelin minkä näköinen se oli, minkälaisia vaatteita sillä oli, minkälaista autoa se ajoi ja millaisessa talossa se asui. Se oli nastaa. En minä tietenkään kertonut muille skideille mitään. Nehän olisivat pitäneet minua ihan dorkana, luuserina. Kyllähän minä itsekin tiesin, etteivät ne jutut olleet totta. Minua ei kuitenkaan haitannut, vaikka ne eivät olleet totta. Ne kuvitelmat piti minut hengissä.

   – Koska sinä aloit kertoa niitä tarinoita muille? Olinko minä ensimmäinen…

   – Et. Minä aloitin, kun pääsin siviiliin. Huomasin, että hyvä äitisuhde vetoaa naisiin. Tyyppi, joka pitää äidistään, ei ole paha. Kunhan ei ole liian mammanpoika. Äiti oli myös kätevä sen takia, että se rahoitti minut. Minun ei tarvinnut selittää, mistä minä sain rahaa.

   Huomasin istuvani aivan tuolin reunalla. Vartaloni oli jännittynyt. Se oli varautunut iskuihin. Pietarin käsissä oli puristukseni jälkiä, iho oli punainen ja hehkuva.

   – Sitten minä tapasin sinut…ja minä en enää tarvinnut äitiä. Omat juttuni alkoivat tuntua tosi sairailta, halusin päästä eroon äidistä, mutta en tiennyt miten. Ensin minä ajattelin onnettomuutta, mutta olisitko sinä halunnut tulla hautajaisiin? Olin tulla hulluksi, sillä mitä kauemmin me olimme yhdessä, sitä vaikeammalta tuntui keksiä sitä viimeistä suurta valhetta, joka lopettaisi kaiken valehtelun.

   – Sitten sinä keksit sen pomomiehen ja Singaporen.

   – Minä en voinut kertoa sinulle totuutta, Pietari huusi. – Et sinä olisi ymmärtänyt. Miten sellaista voi ymmärtää. Se on niin helvetin tyhmää, ja minä rakastin sinua niin paljon. Sinä olisit nauranut minulle ja jättänyt minut. Tai alkanut vihaamaan minua.

   – Et sinä sitä voi tietää.

   – Minä ajattelin heittää sen viimeisen, suuren keikan, ja sen jälkeen ei olisi enää äitiä, ei varastamista, ei mitään muuta kuin me kaksi. Olisin sanonut, että sain ne rahat äidin talon myymisestä ja me olisimme eläneet niillä rahoilla muutaman vuoden.

   Pietari peitti kasvonsa käsillään. Hän itki. Purin huultani, enkä tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä tunsin.

   – Minä rakastan sinua niin paljon, Pietari itki. – Minulla on iltaisin samanlainen tunne kuin silloin pienenä, kun aloin keksiä niitä tarinoita. Minä haluaisin, että joku pitäisi minua kädestä kiinni, lohduttaisi, silittäisi uneen. Sinä olit juuri sellainen. Sinä annoit minun olla se mitä olin. Sinä et vaatinut mitään, sinä vain olit siinä, ja se rauhoitti minua. Minulla oli hyvä olla sinun kanssasi. Sinä kuuntelit minua. Sinä hyväksyit minut. Minä riitin sinulle, ja nyt minä olen menettänyt sinut.

   – Oletko?

   Kosketin hänen sormiaan, tartuin hänen käteensä ja vein sen poskelleni.

   – Pietari, minä tiedän, millaista on elää ilman rakkautta. Me olemme samanlaisia. Sinä halusit rakkautta ja keksit äitisi, se oli sinun rakkauttasi. Minä…minä en uskaltanut edes kuvitella rakkautta. Sen sijaan oli paljon helpompi kovettaa itsensä, antaa paksun ulkokuoren suojata. Minä en halunnut tuntea. En mitään. Me olemme samanlaisia.

   – Etkö sinä ole vihainen? Pietari kysyi hiljaa. – Minä olen valehdellut sinulle koko ajan. En kaikesta, mutta…

   – Tärkeimmästä sinä et ole valehdellut, ethän?

   – En.

   – Muulla ei ole väliä, mutta…

   – Minä en valehtele sinulle enää koskaan, Pietari lupasi.

   Uskoin Pietaria. Hänellä ei ollut enää mitään syytä valehdella minulle. Hän tiesi minun rakastavan häntä, hänen ei tarvinnut pelätä enää. Odottaisin häntä, ja kun hän vapautuisi, olisin häntä vastassa. Minä odottaisin, ja äidin uteluihin siitä, missä poikaystäväni nykyään oli, ja miksi äiti ei voinut vieläkään tavata häntä, vastaisin sen olevan vain ajan kysymys. Kunhan lento Singaporesta laskeutuisi, hän palaisi kotiin.

SusuPetal

LOPPU

Seuraava viikko kului hitaasti. Pietari oli hermostunut, sen näki kaikesta. Hänen jalkansa eivät pysyneet paikoillaan. Hänen puheensa rönsyili ja katkeili sitten yllättäen hänen jäädessään tuijottamaan minua outo ilme kasvoillaan.

   – Voi olla, ettet sinä tapaa äitiä koskaan, jos hän muuttaa Singaporeen, Pietari sanoi eräänä iltana.

   – Kyllä minä kestän elämän ilman anoppia.

   Olimme puhuneet avioliitosta alustavasti ja tunnustellen. Enimmäkseen Pietari oli puhunut naimisiin menosta, se tuntui hänelle tärkeämmältä asialta kuin minulle. Joskus hänen olemisensa sai minut ajattelemaan, että hän leikki kotia hyvin vakavasti. Kotityöt olivat siirtyneet hänelle, mutta se ei haitannut minua. Hän piti selvästikin siivoamisesta, ruuanlaitosta ja kaupassa käynnistä.

   – Joku saisi sinusta hyvän vaimon, olin kertonut hänelle.

   – Sinä?

   En ollut vastannut hänelle, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta aiheesta.

   – Minä haluan kodin, Keiju. Vaimon. Lapsia. Perheen.

   – Sekö sitten antaa sinulle mielenrauhan?

   – Se.

   Pietari oli varma asiasta. Minä, joka olin elänyt ydinperheessä, en ollut niinkään varma. Ulkoiset asiat eivät antaneet mielenrauhaa, tiesin sen, mutta jos Pietari halusi uskoa asiaan, hän sai minun puolestani uskoa siihen. Avioliitto oli minulle yhdentekevä asia, mutta jos se tekisi Pietarin onnelliseksi, olin valmis lähtemään maistraattiin.

   – Minä näin äidin tänään, Pietarin ääni kiskaisi minut vihkikaavan ääreltä arkeen. – Se matkustaa.

   Pietarin äänessä ei kuulunut minkäänlaista tunnetta. Hän vain totesi asian. Hänen äitinsä matkustaisi ja jättäisi hänet.

   – Koska?

   – Huomenna.

   – Jo huomenna? en voinut olla ihmettelemättä. – Pitäisikö meidän käydä hänen luonaan tänään?

   – Ei, se pakkaa koko illan. Minä sanoin jo hyvästit. Hassua, tuntuu jotenkin oudolta. Äiti on kuitenkin ollut aina läsnä. Koko minun elämäni ajan. Ja kohta se on poissa. Minä en tarvitse sitä enää.

   – Kuulostaa hassulta. Äidin tarvitseminen.

   – En minä osaa selittää mitä se on, Pietari sanoi. – Jotenkin äiti on aina suojellut minua, jos on sattunut jotain. Se on aina antanut minulle kaiken ja se on ainoa, joka on koskaan ymmärtänyt minua. Mutta nyt sinä olet siinä, enkä minä en tarvitse äitiä. Se on outoa.

   Minustakin se oli outoa, olla niin kiinni vanhemmissaan, mutta asia ei kuulunut minulle. Pietarin äiti oli lähdössä pois, eikä meidän – eikä varsinkaan Pietarin- tarvinnut ajatella häntä enää koko ajan. Voisimme keskittyä toisiimme ja unohtaa vanhempamme.

   – Menetkö sinä saattamaan häntä huomenna?

   – En, Pietari vastasi. – Lupasin mennä vaan laittamaan huonekaluja ja sen sellaisia kasaan, kun se on lähtenyt. Se aikoo myydä meidän talon. Minä menen sinne huomenna. Siellä voi kulua aikaa.

   – Tulenko minä mukaan auttamaan?

   – Ei, minä haluan tehdä sen yksin.

   Pietari suuteli minua. Hänen huulensa olivat kylmät. Kaikki lämpö, koko elämä tuntui valuneen pois hänestä. Hän oli jäätä.

SusuPetal

 ...jatkuu...

En kysynyt Pietarilta, oliko hän kertonut äidilleen pysyvästä muutosta luokseni. Ehkä hän tapasi äitiään päivisin, kun olin luennoilla. Iltaisin hän oli luonani. Hän istui odottamassa sinisessä laiskanlinnassa. Hän oli laittanut ruokaa, yleensä joitain hyvin erikoislaatuisia keitoksia, joiden nimiä en käynyt arvailemaan. Toiset olivat hyviä, toiset eivät.

   – Tulisikohan minusta kokki Pietari kysyi miettiessään tulevaisuuttaan. – Mitäs luulet?

   – En ota kantaa, vastasin nostaen haarukallani epämääräisen näköistä möykkyä, jonka olin kalastanut lautaseltani. – Ehkä olisi parempi miettiä jotain muuta alaa?

   Pietari nyökkäsi vakavana ja vaipui ajatuksiinsa. Hän oli nykyään hyvin mietteliäs, ja alkuaikojen levottomuus oli kadonnut. Vietimme lähes kaikki illat kotona, sillä Pietari ei halunnut lähteä minnekään.

   – Täällä on jotenkin mukavampaa, Pietari selitti. – Sellainen kotifiilis. Lämmintä ja pehmoista. Suloista.

   – Eikö sinun kotonasi sitten ollut sellaista?

   – Välillä oli, mutta äiti on kuitenkin niin paljon vanhempi minua, ettei se ollut samanlaista. Tämä on rakkautta, ja se antaa hyvän olon. Minä en kaipaa enää muuta.

   Hänen sanansa lämmittivät minua. Rakkaus. Se oli tunne, jota en muistanut koskaan aikaisemmin kokeneeni.

   – Joko sinä olet kertonut äidillesi meistä? Pietari kysyi minulta.

   – En. Ei kannata. Äiti haluaisi kuitenkin tentata sinulta kaikkea ja kertoa kaiken minusta, sanoin värähtäen pelkkää ajatustakin. – Parempi, ettei hän tiedä sinusta mitään.

   – Mutta onhan se kuitenkin sinun äitisi. Sehän kuuluu tavallaan perheeseen.

   – Niin kuin sinun äitisi, muistutin Pietaria. – Me olemme kaikki yhtä suurta, onnellista perhettä.

   – Minun äitini on asia erikseen. Se ei ole terve.

   – Kukapa meistä olisi?

   – Sinä olet ihanan kyyninen, Pietari nauroi. – Sinua ei liikuta mikään.

   – Eipä juuri.

   – Juuri sen takia minä rakastan sinua. Sinä olet niin ehdoton. Sinä et häily. Sinä olet luotettava. Minä tiedän sinusta aina tasan tarkkaan mitä sinä ajattelet ja haluat.

   – Tiedätkö?

   – Kyllä, Pietari nauroi. – Juuri tällä hetkellä sinä haluat kuollaksesi tekemiäni sämpylöitä ja päälle paljon voita.

   Hän oli oikeassa. Menimme keittiöön, ja Pietari halkaisi sämpylät ja levitti niille voita. Hän teki kaiken suurella hartaudella ja kaikesta näki, että hän nautti tekemästään. Hän oli isokokoinen poika leikkimässä kotia.

   Sämpylät olivat onnistuneita, Ehkä Pietarin tulevaisuus oli jauhojen peittämä. Yritin kuvitella häntä valkoisessa leipurin hatussa kuumassa leipomossa, mutta en pystynyt. En osannut nähdä häntä minkäänlaisessa työssä. Hän oli liian levoton.

   – Äidistä muuten, Pietari sanoi palatessamme olohuoneeseen. – Minä kävin sen luona tänään.

Pietari katsoi minua kavennein silmin. Hänen katseensa oli uusi, en ollut nähnyt sitä aikaisemmin.

   – Se on tavannut jonkun kihon!

   Pietarin ääni oli jännityksestä käheä.

   – Jonkun miehen?

   – Tosi ison pampun jollain cocktail-kutsuilla, Pietari selitti.

   Hänen sanansa pulppusivat ulos nopeasti, ikään kuin hän olisi pelännyt uutisen vanhenevan liian pian.

   – Se boss on joku isän vanha kaveri, koulukaveri tai inttikaveri tai jotain sinne päin. Tiedätkö, veriveljiä, inkkarivaloja ja sellaista?

   Veriveljeys oli jäänyt minulle vieraaksi ilmiöksi, sillä en ollut koskaan tuntenut tarvetta liittoutua kenenkään kanssa.

   – Anyway, tämä tyyppi on ollut ulkomailla jotain parikymmentä vuotta. Tietysti se on aina välillä käynyt kotimaassa, mutta ei ole törmännyt äitiin. No, nyt ne tapasivat näissä juhlissa ja BÄNG! Siihen ukkoon iski!

   – Iski?

   Minun oli välillä vaikea seurata Pietarin ajatusten juoksua. Myös hänen puheensa seuraaminen oli kohtalaisen hankalaa, sillä hän puhui nopeasti, hänen äänensä kimpoili ylös ja alas. Oli kuin olisin ollut vuoristoradan kyydissä kuunnellessani häntä. Lapsuudenkodissani sanoja säästeltiin, ja kun niitä käytettiin, ne olivat juuri sitä mitä ne tarkoittivat. Ei enempää. Ei vähempää.

   – Iski, iski! Se ratkesi äitiin. Nyt se on soittanut äidille joka päivä. Ne ovat käyneet ulkona bailaamassa, ja se boss on ihan varma tapaus!

   – Millä tavalla varma?

   – Se on pyytänyt äitiä avikseen.

   Iloisen perhehelvetin lukkiutunut ovi oli saamassa avaimen. Kumarruin eteenpäin ja yritin keskittyä poimimaan olennaiset asiat Pietarin puhetulvasta.

   – Äiti ei tietenkään tiedä mitä tekisi. Sehän on ollut melkein fanaattisen sitoutunut isään ja niiden rakkauden vaalimiseen. Isän muisto on ollut sille kaikki kaikessa. Isä kun oli sille ihan kaikki. Nehän alkoivat seurustella jo ihan pentuina, joten ei ihme, että äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana. Ne oli vanha pari jo silloin. Paitsi tietysti niiden omien vanhempien mielestä. Ne ei kuitenkaan välittäneet, niillä oli toisensa, ja sitten kun isä kuoli siinä auto-onnettomuudessa….ei ihme, että äiti ripustautui minuun. Se oli vielä niin nuori, melkein lapsi itse. Onneksi sillä oli rahaa.

   – Niin, kaipa se auttoi häntä yksinhuoltajana…

   – Ei ole rikos syntyä rikkaaseen perheeseen. Ei äiti olisi muuten selviytynyt, jos sillä ei olisi ollut rahaa. Sehän olisi joutunut menemään töihin ja sitten minut olisi pitänyt viedä hoitoon, tarhaan tai sellaiseen.

   – Ankeaa. Kuulostaa kamalalta.

   – Älä pilkkaa, Pietari sanoi. – Ei äidillä sittenkään ollut helppoa.

   – Ei varmaan. Anteeksi. No, aikooko hän mennä naimisiin tämän miehen kanssa?

   Pietarin ilme synkkeni, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä se ei ollutkaan Pietarin äiti, joka oli takertunut Pietariin. Ehkä Pietari ei halunnut päästää irti äidistään.

   – Äiti ei vielä osaa päättää, Pietari sanoi ja huokaisi. – Asiassa on yksi iso mutta. Se tyyppi asuu Singaporessa. Sen bisnekset on siellä, eikä se aio muuttaa tänne, joten äidin pitäisi pakata chanelinsa ja muuttaa Kauko-Itään.

   Pietari katsoi minua, mutta en osannut tulkita hänen katsettaan. Oliko siinä toivoa? Epätoivoa? Pelkoa?

   – Haluaako hän sinut mukanaan? kysyin kääntäen katseeni pois Pietarista. – Sinun äitisi, haluaako hän sinut myös Singaporeen?

   – Ei…mutta se ei tiedä, voiko se jättää minut ihan noin vain.

   – Voimmehan me vierailla siellä aina silloin tällöin, ehdotin laimeasti.

   – Niin, Pietari sanoi hiljaisella äänellä. – Kai me voimme.

   – Koska se mies lähtee takaisin?

   – Joskus ensi viikon lopussa.

   – No, me näemme sitten ensi viikon lopussa mitä tapahtuu. Joko äitisi lähtee tai ei.

Menin keittiöön tekemään uutta sämpylää. Pietari jäi istumaan olohuoneeseen. Emme enää puhuneet asiasta sinä iltana.

SusuPetal

   ...jatkuu...

Pietari puuskutti raahatessaan tummansinistä laiskalinnaa asuntooni. Tuolin päällä oli samasta kankaasta tehty rahi, ja pieni eteiseni näytti entistä pienemmältä.

   – Tarvitsenko minä tätä? Mahtuuko se edes tänne?

   – Kyllä mahtuu, Pietari sanoi. – Roudataan jotain ylimääräistä pois. Eikö tämä olekin upea? Sopii noihin verhoihin.

   Hän oli saanut kuljetettua tuolin huoneen nurkkaan. Katsoin ympärilleni. Asunto näytti harkitummalta kuin ennen, täydellisemmältä. Täydemmältä. Kattokruunu, laiskanlinna, keittiön pöytä, stereot, televisio, verhot, olohuoneen matto. Kaikki sopivat toisiinsa täydellisesti, Pietarilla oli silmää sisustukselle. Aloin kyllä epäillä, että Pietari toi vain omia tavaroitaan asuntooni, ja oli tekemässä pysyvää muuttoa luokseni.

   Se ei haitannut minua.

   – Tule tänne, niin katsotaan, mahtuuko tähän kahta, Pietari pyysi.

   Istahdin tuoliin ja Pietari valtasi rahin. Hän painoi päänsä polvilleni, silitin hänen hiuksiaan. Hän näytti väsyneeltä.

   – Mitä äidillesi kuuluu? kysyin.

   – Ei paljon mitään.

   Hän vaikutti haluttomalta puhumaan äidistään, enkä ihmetellyt. Tiesin sen tunteen, joten en kysynyt sen enempää.

   – Tiedätkö mitä? Pietari kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

   – Mitä?

   – Minä en välittäisi lähteä tänään minnekään.

   – Ei meidän tarvitse lähteä mihinkään.

   – Se huolestuttaa minua, Pietari huokaisi. – Ei minulla yleensä ole tällaista oloa.

   – Eipä niin.

   – Minä luulen, että minä olen rakastunut sinuun.

   – Sekö sitten on vienyt sinun menohalusi? kysyin ja huomasin ääneni tärisevän jonkin verran.

   – Ilmeisesti. On tämä outoa.

   – Sitähän se on. Outoa. Rakkaus.

   Istuimme hiljaa pitkän aikaa. Pietari puristi jalkojani lujasti, minun sormeni olivat piiloutuneet hänen hiuksiinsa. Ikkunan takana illan harmaus oli muuttumassa mustaksi yöksi.

   – Minun täytyy tehdä jotain äidin suhteen, kuulin Pietarin sanovan. – Nyt kun minä rakastan sinua.

   – Kerro minulle äidistäsi.

   – Hän on kaunis, Pietari alkoi jälleen kerran puhua äidistään, mutta nyt hänen äänensä ei ollut lempeän huvittunut niin kuin yleensä, vaan hän kuulosti alakuloiselta. – Hän on aina antanut minulle kaiken mitä tahdon. Minä sain lapsena valvoa niin myöhään kuin halusin. Ja kun minä menin nukkumaan, sain pitää valoja koko yön, ettei minun tarvinnut pelätä pimeää. Sain syödä karkkeja aina kun halusin, eikä minun tarvinnut pestä hampaita, jos en halunnut.

   Saatoin nähdä viisivuotiaan pikku-Pietarin, enkelinkiharoissaan, karkkia mutustellen. Näin pienen hahmon sängyssä, peiton alla nukkumassa, himmeänä hohtavan yölampun sängyn vieressä.

   – Me teimme kaikkea kivaa. Äiti vei minut Lintsille joka päivä kesällä…

   – Joka päivä? en voinut olla keskeyttämättä.

   – No, melkein joka päivä, Pietari sanoi vaivaantumatta. – Ainakin se tuntui joka päivältä. Ja sitten me matkustimme ulkomaille, jos täällä oli sateista. Äiti rakastaa aurinkoa.

   – Niin kuin sinä.

   – Niin kuin minä. Äiti pukeutuu aina tyylikkäästi ja hän tuoksuu hyvältä. Kaikki miehet rakastuvat häneen heti, kun hän astuu huoneeseen.

   – Miksi hän ei ole mennyt uudestaan naimisiin isäsi kuoleman jälkeen?

   – Ei äiti ole halunnut. Hänellä on minut. Ja sitä paitsi, hän rakasti isää niin paljon, ettei sellaista rakkautta voi olla kuin kerran.

   – Voihan se olla niin.

   – On se, Pietari vakuutti. – Hänellä on ollut minut, mutta nyt…

   – Asiat ovat muuttuneet?

   – Asiat ovat todella muuttuneet, Pietari sanoi nostaen päänsä polviltani. – Nyt minä rakastan sinua.

   En voinut olla hymyilemättä. Pietari näytti niin totiselta, ikään kuin olisimme langettaneet yllemme kirouksen rakastumalla toisiimme. Pörrötin hänen hiuksiaan.

   – Kai sinun äitisi ymmärtää, etten minä ota sinua kokonaan häneltä. Sehän kuulostaa kamalan vanhanaikaiselta ja älyttömältä. Sinun äitisihän on vasta kolmenkymmenenseitsemän!

   – Ei se ole iästä kiinni. Minä en vain enää tarvitse häntä, eikä hän varmaan ymmärrä sitä.

   – Mutta…tavallaanhan sinä kuitenkin tarvitset äitiäsi, hänhän elättää sinut, en voinut olla muistuttamatta. – Ei minun opintolainallani pysty kaksi ihmistä elämään.

   – Ei tarvitsekaan. Minä keksin jotain.

   – Menisitkö sinä töihin? Sinä, jonka kaikki tähänastiset työnantajat ovat heittäneet pellolle?

   – Jos on pakko, Pietari sanoi. – Minä keksin jotain. Minun on vain ensin mietittävä.

SusuPetal

 ...jatkuu...

Toisinaan Pietari oli öitä äitinsä luona, ja silloin minä yleensä sain vakuuteltua itselleni, että voisin käyttää ajan hyödykseni ja vierailla äitini luona. Helppoa se ei ollut, sillä punainen omakotitalo omenapuineen ei herättänyt minussa minkäänlaisia lämpimiä lapsuuden tunteita. Lapsuudenkotini ahdisti minua, ja tiesin haluavani viettää lopun elämäni kivimuurien ympäröimänä, nimettömänä, mahdollisimman kaukana kotoa.

   – Onko isän auto kunnossa?

   Se oli äidin vakiokysymys. Isän auto oli siirtynyt haltuuni isän saavutettua sen asteen sairaudessaan, ettei häntä enää voinut päästä auton rattiin, Äiti oli varma siitä, että romuttaisin perhekalleuden, jota he olivat isän kanssa maksaneet vuosikausia. Toinen perhekalleus oli talo, jota vanhempani olivat maksaneet lähes koko aikuisikänsä ajan. Saadakseen talon maksetuksi, he olivat tehneet milloin kahta, joskus jopa kolmea työtä yhtä aikaa. Mikään ei ollut tullut ilmaiseksi, ja se oli asia, josta he jaksoivat muistuttaa minua. En voinut koskaan iloita mistään. Siitä vanhempani pitivät huolta. Kaikki oli ansaittava kivulla ja säryllä, vaivoja ja työtä säätämättä. Vasta kun oli tarpeeksi säästetty, kituutettu ja eletty ankeasti ilman nautintoja, saattoi alkaa odottaa jotain iloa ja tyydytystä elämään. Jos siis eli niin kauan.

   Isä ei ollut elänyt, eikä äitikään näyttänyt siltä, että hän koskaan aikoisi nauttia elämästään. Se ei vain sopinut tyyliin.

   – Kuinka kauan sinun opintosi kestävät?

   Se oli toinen vakiokysymys. Opiskelu oli turhaa, jos sitä pitkitti. Parempi valmistautua nopeasti, siirtyä työelämään ja aloittaa säästäminen.

   – Muutaman vuoden.

   Äiti huokaisi ja katsoi minua tyytymättömänä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en ollut jäänyt kauppaan töihin. Hänen mielestään olisin helposti voinut edetä myymälävastaavaksi. Sen sijaan olin lopettanut työni ja aloittanut opiskelun.

   Äidin tyytymättömyys ei haitannut minua, sillä tiesin, että vaikka tekisin mitä tahansa, se ei tyydyttäisi häntä. Jos olisin jäänyt töihin kauppaan, sekin olisi ollut väärin hänen mielestään. Olisin tuhlannut kykyni kaupan kassalla.

   En kerta kaikkiaan tehnyt mitään oikein. Se oli selvinnyt minulle jo vuosia sitten.

   Oli parempi pitää matalaa profiilia ja kertoa äidille niin vähän kuin mahdollista.

   – Minä en ymmärrä mitä järkeä on opiskella vuosikausia. Tulee vaan paljon opintolainaa. Se ei kuule ole ilmaista rahaa, äiti narisi. – Sinulta menee vuosikausia ennen kuin olet maksanut velkasi.

   En vastannut. Se olisi ollut turhaa.

   – Sinä voisit muuttaa takaisin kotiin, niin säästäisit edes vuokrassa.

   Kolmas vakiopuheenaihe. Miksi et muuta takaisin kotiin? Säästäisit vuokrassa, yhdessä saisi säästettyä ruokamenoissakin, ruohikko pitäisi leikata, peltikatto korjata. Katsoessani äitiä vanha, syvään juurrutettu syyllisyys alkoi taas nostaa päätään. Äidillä oli se taito hallussaan, saada minut tuntemaan itseni kiittämättömäksi. Isä oli myös osannut tehdä samoin. Tein kaiken väärin. Minusta ei koskaan tulisi mitään. En ollut mitään.

   – Se nyt vielä puuttuu, että menet naimisiin ja tulet raskaaksi. Siinä ne opinnot ovat sitten menneet hukkaan.

   – Niin, sanoin. – Tai ainakin tulee tauko opiskeluun tai työelämään.

   – Niinhän sinä luulet, äiti vastasi katkerasti. – Sinä et tiedä, millaista se on, kun on lapsi.

   – Olet sinä sen minulle kertonut. Monta kertaa. Monella eri tavalla, sanoin ja nousin kahvipöydästä. – Oliko muuta? Minun pitää mennä.

   – Minne sinä nyt jo? äiti sanoi, ja hetkessä hänen äänensä muuttui vanhaksi ja avuttomaksi. – Jäisit vaikka yöksi.

   – Minulla on muuta menoa.

   – Kuka? Joku mieskö?

   – Niin.

   En ollut aikonut kertoa äidille Pietarista, enkä aikonut tehdä sitä nytkään.

   – Kuka mies? Miksi sinä et ole puhunut hänestä aikaisemmin? Onko hän naimisissa vai mikä hänessä on, kun et voi kertoa? Miksi sinä et tuo häntä tänne?

   – Hän on kiireinen.

   – Sinä olet toinen nainen! Hänen rakastajattarensa!

   – En ole. Minä lähden nyt. Soitellaan.

   Suljettuani ulko-oven hiljaa takanani, seisoin hetken portailla ja vedin keuhkoihin ilmaa. Raaka, talvinen viima viilsi minua. Pysyin hengittämään jälleen vapaasti.

SusuPetal

 ...jatkuu...

Lahjoja, lahjoja, lahjoja. Pietari kuormitti minut lahjoilla. Lähes joka päivä hän toi minulle jotain. Vähitellen tyhjyyttä kumiseva vaatekaappini alkoi täyttyä uskomattoman upeista vaatteista, joita katsoessani mietin, missä niitä saattoi käyttää. En harrastanut seurapiirikutsuja.

   – Mitä minä tällä teen? kysyin pitäen kädessäni silkkistä, kotelomallista tunikaa. – Menen luennolle, vai?

   – Mikä ettei? Ainakin erottuisit toisista opiskelijoista. Sovita sitä.

   Tein niin. Sujautin kermanvärisen tunikan ylleni.

   – Sinä olet kuin kiinalainen prinsessa. Tule tänne.

   Käperryin prinssini kainaloon, ja vietimme kuninkaallisen hetken.

   Asuntoni oli myös muuttunut, sillä Pietari oli tuonut sinne uusia huonekaluja. Eräänä iltana hän oli raahannut luokseni valtavan jugend-kattolampun. Lampun hiottu lasikupu ja pienet kukkalampetit antoivat olohuoneelleni pehmeän, himmeän valon, enkä voinut olla ajattelematta mitä lamppu oli maksanut.

   – Äiti maksaa, Pietari oli vastannut kysyessäni hänen tulonlähdettään. – Työnteko ei sovi minulle. Niin ovat lukuisat työnantajani todistaneet minulle. Minä olen samaa mieltä. Äiti sitten heittää aina tonnin tai kaksi, kun minä tarvitsen.

   Kun minä tarvitsen. Ei jos. Katsoin Pietaria ihmeissäni. Totta, hän oli vastustamaton ja viehättävä, ja oli ilmiselvää, että hänen äitinsä oli seonnut.

   – Kuinka usein sinä sitten tarvitset tonnin tai kaksi?

   Ääneni kuulosti nihkeältä, mikä johtui ainaisesta rahapulastani ja vähemmän varakkaasta lapsuudestani, mutta ääneni sävy ei häirinnyt Pietaria. Raha oli pikkuseikka hänen maailmassaan. Rahaa oli ja sitä oli niin paljon, ettei sitä tarvinnut ajatella laisinkaan.

   – Muutaman kerran viikossa…kuussa, Pietari ilmoitti. – Ei puhuta rahasta, puhutaan jostain muusta.

   Pietari oli harvoin hiljaa, joten puhuminenkaan ei ollut ongelma. Hän halusi myös olla liikenteessä, ja minussakin heräsi samanlainen levottomuus. Vuodet, jotka olin hoitanut isää ja ollut äidin seurana, olivat lamaannuttaneet jalkani ja ajatukseni. Pietari sai minut uudestaan liikkeelle.

   Pietari tunsi paljon ihmisiä. Mihin tahansa me menimme, hänellä oli siellä ystäviä. Ehkä he olivat sittenkin enemmän tuttavia, sillä emme koskaan käyneet kenenkään luona. Tapasimme heitä kahviloissa, ravintoloissa, kaupungilla, emme muualla.

   – Koska minä voin tavata sinun äitisi? kysyin eräänä iltana, kun olimme palanneet asunnolleni.

   Suoraan sanoen en halunnut tavata hänen äitiään, mutta olin kuitenkin utelias näkemään naisen, josta Pietari puhui usein.

   – Et sinä voi tavata häntä.

   Pietari kuulosti surulliselta.

   – Miksi en?

   – Äiti ei kestäisi sitä.

   – Olenko minä niin kamala?

   – Et tietenkään, Pietari vastasi. – Äiti on vaan vähän neuroottinen. Se haluaa olla ainoa nainen minun elämässäni. Se pitää minua täysin omanaan, joten se ei ole mitenkään tyyppiä sydämellinen anoppi.

   – En minä ole menossa naimisiin sinun kanssasi, sanoin kylmästi. – Jos et halua minun tapaavan äitiäsi, niin…

   – Ei siitä ole kysymys! Kuuntele nyt!

   Mitään muuta en ollut tehnytkään viimeisen kolmen kuukauden aikana, joten vaikenin ja kuuntelin edelleen.

   – Äiti on vähän hermostunut. Se ei halua, että minulla on muita. Se vaan on sellainen.

   Pietari levitteli käsiään ja kastoi minua nähdäkseen, ymmärsinkö asian.

   – No, ihmeen paljon sinun äitisi antaa sinun viettää aikaasi pois luotaan, sillä sinähän melkein asut täällä, sanoin ärtyneenä.

   En todellakaan halunnut tavata Pietarin äitiä ja olisin jo halunnut vaihtaa puheenaihetta, mutta kuitenkin minua ärsytti se, ettei tapaamisen ollut mahdollista.

   – Pakko äidin on antaa minun olla täällä. Muuten minä en palaa koskaan enää sen luo.

   Huokaisin. Tämä äiti-poika-suhde ei vaikuttanut hyvältä. Kiristystä, takertumista ja tukahduttamista. Puolin ja toisin. Minua tympäisi. Omat kotioloni tulivat mieleen. Isä oli aina hallinnut elämääni, ja oli ollut outoa seurata hänen valtansa asteittaista murenemista. Tai ei. Hänen valtansa muuttumista, sitä se oli, sillä sairastuessaankin hän jatkoi hallitsemistaan ja tukahduttamista. Hänen voimansa vähenivät, mutta edelleen hän piti äitiä ja minua vallassaan. Äiti oli täysin näivettynyt, ja minulla oli täysi työ opetella elämään ilman huonoa omatuntoa.

   – Unohdetaan koko juttu, pyysin.

   – Keiju! Pietari henkäisi ihastuneena.

   Hänen mielialojensa vaihtelut olivat käsittämättömän nopeaa.

   – Niin?

   – Meillä oli ensimmäinen riita!

   Hän hymyili, ja annoin hänelle sovinnon suukon. Hän oli vastustamaton, ja ymmärsin hänen äitiään. En minäkään halunnut jakaa Pietaria kenenkään kanssa.

SusuPetal

 ...jatkuu...

   – Tässä. Ole hyvä.

   – Mikä tämä on?

   – Avaa se, Pietari sanoi innokkaasti. – Avaa jo!

   Repäisin punaisen lahjapaperin auki ja sain käsiini mytyn pehmeää kangasta. Tummanvihreää kuin pehmein sammal. Se oli samettinen mekko.

   – Minulleko? Miksi?

   – Se on yhdenkoon. Mikä sinun kokosi muuten on?

   – Kolmeneljä, kolmekuusi, jotain sinne päin. Miksi sinä toit tämän minulle?

   – Sinä olet keijujen kokoa, Pietari sanoi vastaamatta kysymykseeni. – Pue se yllesi.

   Hän istahti nojatuoliin odottamaan muotinäytöstä. Katsoin häntä epäröiden, mutta vaate tuntui liian houkuttelevalta. Pakko sitä oli ainakin sovittaa.

   Menin makuuhuoneeseen ja kuulin Pietarin äänen huutavan perässäni.

   – Äiti hankkii aina jotain uutta päälle pantavaa, kun sillä on ollut migreeni tai se on muuten vaan down. Hankkii se kyllä jotain uutta vaatetta, kun se on iloinen, ei sen puoleen.

   Pietarin itsepintainen höpötys, hänen taukoamaton puheensa, oli saanut minut antamaan hänelle osoitteeni ja puhelinnumeroni, kun me olimme eilen ajaneet Pitäjänmäelle. Pääni oli helissyt kivusta ja hänen sanoistaan, ja olin ollut valmis myöntämään vaikka upottaneeni Titanicin saadakseni säryn ja puheen loppumaan. Pietari oli kärttänyt tietojani, ja ennen kuin pudotin hänet kyydistä, olin jo niin väsynyt taistelussani, että olin antautunut.

   Ja tässä tulos. Hän istui olohuoneessani odottaen muotinäytöstä.

   – Great! Pietari totesi. – Väri sopii sinulle täydellisesti. Miten sinun pääsi voi?

   – Ihan kunnossa. Kai.

   En ollut aivan varma, sillä mietin, mitä hän teki luonani. Tai oikeastaan en miettinyt sitä, sillä tiesin kyllä sen. Ennemminkin mietin, miksi olin päästänyt hänet ovesta sisään.

   Hän oli vain jotenkin niin vyöryvää tyyppiä. Hän jyräsi esteet tieltään. Hän oli päättänyt valloittaa minut, enkä minä tiennyt, halusinko sitä. Hän oli todella hyvännäköinen, eikä hänen puheissaan ollut mitään vikaa. Taukopaikoista pidin varsinkin.

   En seurustellut. Olin kaikin tavoin vapaa. Jokin kuitenkin mätti vastaan. Ehkä se oli hänen nuoruutensa? Hän oli sentään muutaman vuoden minua nuorempi.

   Tai sitten se oli hänen itsevarmuutensa, joka sai minut empimään.

   – En minä voi ottaa tätä.

   – Miksi et?

   – Tämä on varmaan maksanut aika paljon?

   Sametti tuntui pehmeältä ihollani. Mekon väri sopi minulle täydellisesti, niin kuin Pietari oli sanonut. Sävy korosti hiusteni punaisuutta, eikä vihreä saanut kalpeaa ihoani näyttämään kuolleelta.

   – Minulla on rahaa, Pietari sanoi. – Mutta jos sinä et pidä siitä, niin sitten…

   – Pidän! Ei siitä ole kysymys.

   – Vaan mistä? Me emme tunne toisiamme vielä riittävän hyvin, vai?

   – Jotain sinne päin.

   – Ei haittaa, Pietari sanoi iloisesti. – Sinä autoit minua eilen, ja minä tahdon vain osoittaa kiitollisuuteni.

   Katsoin hänen nauravia, ruskeita silmiään. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa olivat pörrössä, ja näin muutaman sadepisaran kimmeltävän hänen kiharoidensa latvoissa. Hän näytti pieneltä pojalta. Peter Panilta.

   – Okei. Kiitos. Tämä on ihana.

   – Niin kuin myös sinä.

   Hänen flirttinsä ei raastanut päätäni niin kuin eilen, joten tiesin olevani jälleen kunnossa. Itse asiassa päänsärkyni oli parantunut heti, kun olin saanut vietyä tavarat äidilleni. Olin nauttinut pakollisen päivällisen ja kuunnellut äidin ainaista valitusta elämästään, joka oli antanut hänelle ristiksi vuosikausia yläkerrassa maanneen Alzheimeria sairastavan aviomiehen. Isä oli kuollut kesällä, mutta edelleen äiti kantoi ristiään. Sen lisäksi hän tarrautui minuun ja heittäytyi täysin avuttomaksi. Hän ei pystynyt enää mihinkään. Ei käymään kaupassa. Ei pitämään taloa kunnossa. Ei elämään ilman tytärtään.

   Aloin olla kohtalaisen väsynyt ja kyllästynyt äitiin.

   – Mihin mennään? Pietari keskeytti ajatukseni.

   – Miten niin?

   – Sinulla on uusi mekko ja uusi poikaystävä, joten…

   – Poikaystävä?

   – Niin, Pietari sanoi. – Jollei uusi, niin sitten tuleva. Joten, minne mennään?

   – En minä tiedä. Minun pitää nousta huomenna aikaisin. Luennolle.

   – Mitä! Opiskeletko sinä? Great! Älykkö!

   Pietarin äänen sävy kuulosti tavalliselta, mutta hänen sanavalintansa ihmetytti minua. Älykkö?

   – Minulla ei ole päätä opiskeluun, Pietari sanoi ja synkistyi hetkeksi. – Mieli kyllä tekisi.

   – Ei päätä? Minusta tuntuu, ettei sinulla ole jalkoja opiskeluun. Sinä vaikutat aika levottomalta.

   – Totta, Pietari myönsi. – Siitä se varmaan johtuu. Minulla ei ole keskittymiskykyä. Sinä olet sitten viisas.

   – Kiitos.

   – Ja totinen.

   – Elämä on raastanut, sanoin hymyillen. – Minulla on takana aika rankka talvi ja kesä.

   – Miten niin?

   – Isä oli vuosikausia sairas. Minä ja äiti hoidimme häntä yhdessä. Olin ehtinyt aloittaa opiskelun, kun isä sairasti, mutta sitten…no, minä menin töihin kaupan kassalle. Aloitin opiskelun nyt uudestaan. Nyt syksyllä. Minä ajattelin, että nyt minulla on helpompaa.

   – Mutta ei ole?

   – Ei. Äiti soittaa jatkuvasti ja mankuu käymään ja muuttamaan takaisin kotiin. Jotenkin äiti on mennyt ihan lukkoon sen jälkeen, kun hän huomasi, ettei hänellä ole enää ketään, jota hoitaa. Tai josta valittaa. Nyt hän voisi tehdä mitä vaan, mutta hän ei tee mitään.

   – Ei ihme, ettet sinä ole valmis sitoutumaan, Pietari sanoi.

   – Mitä?

   – Sinä olet niin varuillasi koko ajan, ettei se voi johtua pelkästään minusta, Pietari selitti itsevarmana. – Sinä et vaan halua, että sinussa roikutaan. No, minä lupaan olla roikkumatta. Joko mennään?

   Annettuaan minulle luonteeni ja käytökseni pika-analyysin, Pietari nousi ja suunnisti ovelle. Hän veti takkinsa ylleen ja tarttui viittaani.

   – Mademoiselle?

   Sukelsin paksun kankaan suojiin, ja hän kietoi kätensä ympärilleni.

   – Ai niin, olin unohtaa.

   Pietari kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja ojensi se minulle.

   – Sopivat tuohon mekkoon, hän sanoi.

   Sitä mieltä minäkin olin kiinnittäessäni sirot smaragdikorvakorut korviini.

SusuPetal

 ...jatkuu...

Kesän iloksi julkaisemme SusuPetalin luvalla novellin 'Singaporen lento' kokoelmasta Toinen painos kahdeksanosaisena jatkokertomuksena. Jos ei jaksa odottaa jatko-osia tai kiinnostuu kokoelman muistakin novelleista, voi kirjan ostaa vaikka nettikirjakaupasta (helppoa kuin mikä, mahdollisia liikkeitä on monia) tai lainata kirjan kirjastosta. Jos kirjaa ei omasta kirjastosta löydy, kannattaa ehdottaa kirjastolaisia hankkimaan teoksen kirjaston kokoelmaan :) Mutta sitten Singaporen lennolle...

**********************************************

– Hei, ei sinulla sattuisi olemaan lainata muutamaa euroa?

   Käännyin äänen puoleen. Ääni kuului ruskeasilmäiselle, kiharatukkaiselle tyypille, joka nojasi autoni kylkeen. Hän hymyili valloittavasti, ja hänen kätensä oli jo valmiina ojossa varmana päätöksestäni.

   – Ei ole.

   – No, heitä minut sitten himaan, Minulla ei ole yhtään rahaa.

   Hän jatkoi hymyilemistään, mutta hänen kätensä piiloutuivat nahkarotsin taskuihin. Hetkessä hän näytti pieneltä, eksyneeltä pikkupojalta, ja minua odottaisi syyte, jos jättäisin hänet heitteille.

   Hän antoi silmiensä verhoutua tummien ripsien taakse. Vaikutelma oli tehokas. Hän huokaisi tuskin kuuluvasti, sisäänpäin. Hän odotti.

   Hän saattoi olla viikonloppuvapaalla oleva psykopaatti, pankkiryöstäjä, puistoissa lymyilevä raiskaaja tai sitten hän tosiaankin oli kyydin tarpeessa. Katsoin hänen pitkää, honteloa vartaloaan. Ilman nahkatakkiaan hän olisi näyttänyt ranskalaiselta koulupojalta. Valkoinen paidankaulus pilkotti tummansinisen, pyöreäkauluksisen neulepuseron alta. Jaloissaan hänellä oli suorat farkut.

   Hän oli siisti.

   – Kelpaanko?

   Röyhkeyttä hänellä riitti, huolimatta kuoropoikamaisesta ulkonäöstään.

   – Ihan totta, minun on päästävä kotiin. Mihin päin sinä olet menossa?

   – Pitäjänmäelle, vastasin, vaikka olin päättänyt olla hiljaa.

   Kirosin mielessäni, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

   – Great, äiti asuu Lassilassa. Minä voin jäädä matkalla pois.

   – Ai, voit?

   Hän hymyili, ja hänen puolestaan asia oli selvä. Minä sen sijaan epäröin. Yleensä minulla ei ollut tapana poimia satunnaisia matkailijoita kyytiini, mutta nyt oli kirkas syyspäivä ja me olimme keskustassa. Hänellä saattoi olla fileerausveitsi takataskussaan tai sukkanauha piilotettuna povitaskuun.

   – Okei, hyppää kyytiin.

   – Great! Mikä sinun nimesi on?

   – Helinä, vastasin käynnistäessäni autoa.

   – Niin kuin se keiju!

   – Mikä keiju?

   – Peter Panista. Minä pidän saduista.

   – Hmm, tyydyin mutisemaan sukkuloidessani lauantairuuhkassa Postitalon ohi.

   – Minä kutsun sinua keijuksi.

   – Senkun.

   Soljuimme Mannerheimintietä pitkin, ja tyyppi hiljeni hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Finlandia-puiston kohdalla hän avasi jälleen suunsa.

   – Minä olen Pietari.

   – Et sentään Peter?

   – En, Pietari nauroi. – Se olisi ollut jo liikaa.

   – Miten niin?

   – Muuten vaan, Pietari vastasi. –Oletko sinä käynyt tuolla?

   – Missä? Ai, oopperassako? En. Entä sinä?

   – Kaksi kertaa. Nukahdin molemmilla kerroilla.

   – Kannatti siis maksaa…

   – Äiti maksoi. En minä muuten olisi mennytkään. Äiti aina roudaa minua joka paikkaan näytille.

   – Näytille?

   – Niin. Se toivoo, että joku luulee minua sen rakastajaksi. Se pitää itseään edelleen nuorena. Äiti siis.

   – Minkä ikäinen hän sitten on? en voinut olla kysymättä, vaikka asia ei minua kiinnostanut ja tiesin, etten tapaisi tyyppiä enää koskaan.

   – Kolmekymmentäseitsemän.

   – Eihän se ole paljon. Hänen on täytynyt saada sinut hyvin nuorena. Minkä ikäinen sinä olet?

   – Minä täytin kesällä kaksikymmentä. Entä sinä?

   – Minkä ikäinen siis? Melkein kolmekymmentä. Ei ihan.

   – Sinä et näytä kolmekymppiseltä.

   Huokaisin. Kevyt flirtti lauantaipäivän ostosten päätteeksi ei ollut minun heiniäni. Olin koko kirotun aamupäivän lastannut selkäni tavaroilla, joita äitini oli kirjannut ostoslistaansa. Lista oli ollut pitkä ja kirjava, ja aikaa oli tuhraantunut tuhottomasti.

   – Missä päin Pitskua sinä asut?

   Pietari ei näköjään pystynyt olemaan hetkeäkään hiljaa. Olisi ollut harmitonta, jos hän olisi tyytynyt vain puhumaan, mutta näköjään hänen piti koko ajan kysellä jotain. Olin kyllästynyt kysymyksiin, ne vaativat vastauksia, ja olin enemmän kuin väsynyt vastaamaan. Äiti oli aina kysymässä jotain.

   – En minä asu siellä.

   – Aha.

   En tarjonnut lisäselitystä, sillä arvasin, että Pietari pyytäisi sellaista itse.

   – Oletko sinä menossa jonkun kaverin luo?

   – En.

   – No, minne sitten?

   Hänen äänensä kuulosti tasaiselta ja rauhalliselta. Ehkä hän ei yksinkertaisesti tajunnut, etten ollut juttutuulella.

   – Minä menen äitini luo.

   – Ahaa.

   – Niin.

   Päänsärky alkoi vaelluksensa takaraivoltani. Tunsin tykytyksen ja tiesin, että kohta särky leviäisi ohimoille sytyttäen silmien välin tuleen. Saisin maata loppuillan pimeässä. Kunhan joskus pääsisin kotiin. Äiti tietysti syöttäisi ja kahvittaisi minua tuntitolkulla, enkä pääsisi pakenemaan.

   – Keiju?

   – Yhym.

   – Sinä olet hyvännäköinen.

   – Kiitos.

   – Ai, sinä tiedät sen? Pietari sanoi kuulostamatta hämmästyneeltä.

   – Tiedän, enkä jaksa välittää. Päätäni särkee.

   – Onko sinulla migreeni?

   Pietarin ääni kuulosti myötätuntoiselta. Hymähdin. Myötätuntoinen, hyvännäköinen, avoin ja sosiaalinen. Ihailtavia piirteitä nuoressa miehessä, hyvin nuoressa miehessä –jos ei ole päänsärkyä. Minulle oli, ja mieluummin olisin kuljettanut kyydissäni mykkää toteemipaalua.

   – Jotain migreenin tapaista, huokaisin.

   – Onko sinulla jotain lääkkeitä?

   – On. Kuule…

   – Niin, Pietarin ääni kuulosti kiinnostuneelta. – Mitä?

   – Et viitsisi olla hiljaa?

- Susupetal

... jatkuu ...