1247657508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Toisinaan Pietari oli öitä äitinsä luona, ja silloin minä yleensä sain vakuuteltua itselleni, että voisin käyttää ajan hyödykseni ja vierailla äitini luona. Helppoa se ei ollut, sillä punainen omakotitalo omenapuineen ei herättänyt minussa minkäänlaisia lämpimiä lapsuuden tunteita. Lapsuudenkotini ahdisti minua, ja tiesin haluavani viettää lopun elämäni kivimuurien ympäröimänä, nimettömänä, mahdollisimman kaukana kotoa.

   – Onko isän auto kunnossa?

   Se oli äidin vakiokysymys. Isän auto oli siirtynyt haltuuni isän saavutettua sen asteen sairaudessaan, ettei häntä enää voinut päästä auton rattiin, Äiti oli varma siitä, että romuttaisin perhekalleuden, jota he olivat isän kanssa maksaneet vuosikausia. Toinen perhekalleus oli talo, jota vanhempani olivat maksaneet lähes koko aikuisikänsä ajan. Saadakseen talon maksetuksi, he olivat tehneet milloin kahta, joskus jopa kolmea työtä yhtä aikaa. Mikään ei ollut tullut ilmaiseksi, ja se oli asia, josta he jaksoivat muistuttaa minua. En voinut koskaan iloita mistään. Siitä vanhempani pitivät huolta. Kaikki oli ansaittava kivulla ja säryllä, vaivoja ja työtä säätämättä. Vasta kun oli tarpeeksi säästetty, kituutettu ja eletty ankeasti ilman nautintoja, saattoi alkaa odottaa jotain iloa ja tyydytystä elämään. Jos siis eli niin kauan.

   Isä ei ollut elänyt, eikä äitikään näyttänyt siltä, että hän koskaan aikoisi nauttia elämästään. Se ei vain sopinut tyyliin.

   – Kuinka kauan sinun opintosi kestävät?

   Se oli toinen vakiokysymys. Opiskelu oli turhaa, jos sitä pitkitti. Parempi valmistautua nopeasti, siirtyä työelämään ja aloittaa säästäminen.

   – Muutaman vuoden.

   Äiti huokaisi ja katsoi minua tyytymättömänä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en ollut jäänyt kauppaan töihin. Hänen mielestään olisin helposti voinut edetä myymälävastaavaksi. Sen sijaan olin lopettanut työni ja aloittanut opiskelun.

   Äidin tyytymättömyys ei haitannut minua, sillä tiesin, että vaikka tekisin mitä tahansa, se ei tyydyttäisi häntä. Jos olisin jäänyt töihin kauppaan, sekin olisi ollut väärin hänen mielestään. Olisin tuhlannut kykyni kaupan kassalla.

   En kerta kaikkiaan tehnyt mitään oikein. Se oli selvinnyt minulle jo vuosia sitten.

   Oli parempi pitää matalaa profiilia ja kertoa äidille niin vähän kuin mahdollista.

   – Minä en ymmärrä mitä järkeä on opiskella vuosikausia. Tulee vaan paljon opintolainaa. Se ei kuule ole ilmaista rahaa, äiti narisi. – Sinulta menee vuosikausia ennen kuin olet maksanut velkasi.

   En vastannut. Se olisi ollut turhaa.

   – Sinä voisit muuttaa takaisin kotiin, niin säästäisit edes vuokrassa.

   Kolmas vakiopuheenaihe. Miksi et muuta takaisin kotiin? Säästäisit vuokrassa, yhdessä saisi säästettyä ruokamenoissakin, ruohikko pitäisi leikata, peltikatto korjata. Katsoessani äitiä vanha, syvään juurrutettu syyllisyys alkoi taas nostaa päätään. Äidillä oli se taito hallussaan, saada minut tuntemaan itseni kiittämättömäksi. Isä oli myös osannut tehdä samoin. Tein kaiken väärin. Minusta ei koskaan tulisi mitään. En ollut mitään.

   – Se nyt vielä puuttuu, että menet naimisiin ja tulet raskaaksi. Siinä ne opinnot ovat sitten menneet hukkaan.

   – Niin, sanoin. – Tai ainakin tulee tauko opiskeluun tai työelämään.

   – Niinhän sinä luulet, äiti vastasi katkerasti. – Sinä et tiedä, millaista se on, kun on lapsi.

   – Olet sinä sen minulle kertonut. Monta kertaa. Monella eri tavalla, sanoin ja nousin kahvipöydästä. – Oliko muuta? Minun pitää mennä.

   – Minne sinä nyt jo? äiti sanoi, ja hetkessä hänen äänensä muuttui vanhaksi ja avuttomaksi. – Jäisit vaikka yöksi.

   – Minulla on muuta menoa.

   – Kuka? Joku mieskö?

   – Niin.

   En ollut aikonut kertoa äidille Pietarista, enkä aikonut tehdä sitä nytkään.

   – Kuka mies? Miksi sinä et ole puhunut hänestä aikaisemmin? Onko hän naimisissa vai mikä hänessä on, kun et voi kertoa? Miksi sinä et tuo häntä tänne?

   – Hän on kiireinen.

   – Sinä olet toinen nainen! Hänen rakastajattarensa!

   – En ole. Minä lähden nyt. Soitellaan.

   Suljettuani ulko-oven hiljaa takanani, seisoin hetken portailla ja vedin keuhkoihin ilmaa. Raaka, talvinen viima viilsi minua. Pysyin hengittämään jälleen vapaasti.

SusuPetal

 ...jatkuu...