1804344.jpg

Tässä tarina joka on ilo lukea, josta tulee hyvä olo, mutta joka ei ole suuren suurta kirjallisuutta. Silti sellaista, jota myös tarvitaan. Se on Anna Gavaldan Kimpassa. Jos rajusti pelkistää, niin se on samantyyppinen tarina kuin eräät Anni Polvan romaanit, muutamalla sivumausteella, joista melkein, mutta ei ihan, riittää ainesta rakentaa romaanista hömppää suurempi tarina. Mutta laatuhömppään tämä kyllä lukeutuu.


Tällaiseen romaaniin tarvitaan toisiaan aluksi inhoavat mies ja nainen, jotka sitten ajallaan tietysti huomaavat, että toinenhan on juuri se oikea. Siinä välissä tutustutaan loputtomien sanailujen myötä, joiden lukeminen on erittäin hauskaa. Älykästä huumoria, joka jälleen rinnastuu hauskuudessaan helpostikin Polvaan.


Sankaritar eli Camille on sinällään varsin kiinnostava ihminen, taiteilija, piirtäjä, jonka hahmosta löytyy hetkittäin jopa jonkinlaista jaloutta. Nainen, Joka ei niin kovasti rahasta piittaa, mutta ihmisistä kuitenkin, ihmisistä, joiden tarinoiden kuuntelusta hän pitää, erityisesti piirtäessään heitä.


Toisaalta Camille on melko hukassa oman elämänsä suhteen, mihin ei vähiten syypää ole vaikea äitisuhde ja myös yksin jäämisen ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Tämän ja asian kipeyden ymmärtävät yhtäläisen vaikeista ja ongelmien sävyttämistä perheistä peräisin olevat, kokkina työskentelevä Franck Lestafier ja ujoa herkkyyttään änkyttävä, ritarien perillinen, Philibert. Silti taustojen kipeys jää kuvauksen, kerronnan varaan, eikä kirja edes yritä löytää mitään ratkaisua tai vapautusta näiden kokemuksien aiheuttamista haavoista ellei sellaiseksi lasketa loppuosan lujaa uskoa parempaan huomiseen.


Tarinan toiseksi miespäähenkilöksi muodostuu siis hieman klovnimainen, aatelissukuinen Philibert Marquet de la Durbellière, joka minusta oli ajoittain tarinan mielenkiintoisin hahmo. Tältä historiaa rakastavalta, pitkältä mutta kömpelöltä hahmolta ei puutu edes itseironiaa. Siksi harmistuin hieman, kun Gavalda lähes unohti tämän henkilön päästyään lemmentarinassa vauhtiin. Hän oli jo tekemässä aatelispojasta ensi– no jaa -rakastajaa, mutta heittääkin hänet jossain vaiheessa sivuun ja valitsee sankarittarelleen kunnon kokkipojan.


Vakavamman elementin kuvioon tuo vanharouva, kokkipoika Franckin mummi, jonka miehen on pakko sijoittaa vanhainkotiin, sen jälkeen kun tämä ei enää pärjää omillaan. Vanhainkotien hoito, tilat ja kaikki muu särkevät miehen sydäntä, niin kuin kaiketi vähän missä maassa tahansa. Niinpä Camille ja Philibert päättävät järjestää mummin asumaan samaan perintöriidan alaiseen suureen asuntoon, johon he kaikki eri vaiheiden myötä päätyivät. Camille ottaa mummin hoitoonsa, mutta niin kuin aina, ei tällainen suhde jää koskaan yksipuoliseksi. Franckin mummista tulee vähitellen myös Camillen mummi.


Tarinan älykkään ja huumorintajuisen sanailun ohella kerronta on lämmintä, henkilöidensä mukana myötäelävää. Ylipäätään Gavalda on onnistunutkin parhaiten henkilöhahmojen luonnissa. Loppuun päästyä on silti pakko todeta, että vaikka rahkeissa olisi ollut varaa enempäänkin, hän on ehkä tarkoituksella valinnut kevyemmän ja kenties myös kaupallisesti paremmin myyvän ratkaisun. Sitä ei tietenkään voi tietää, ellei sitten ala miettiä syytä siihen, miksi Gavalda itse uskoi, "että teos tullaan teilaamaan".


Suurta viisautta kirja ei siis tarjoa, mutta se ei haittaa, sillä tarinan kokonaisuus, kerronnan lämpö, erilaisten elämänkohtaloiden kuvaukset ja ihmismyönteinen asenne tekevät siitä miellyttävää luettavaa. Ah niin, kuten asiaan kuuluu kirja päätyy tietysti Happily ever after -loppuratkaisuun, missä suhteessa kirjan lopetus on lähes elegantti.


Nettilähteiden mukaan tarina taidetaan tuntea parhaiten siitä tehtynä elokuvana, mutta suomalaiskustantajallakin on kohtuullinen sivu kirjasta.


- Hanna'h (Julkaistu alun perin osana Koskikara-blogin Just fo Fun -kirjoitusta 5.8.2008.)