698989.jpg

Oli selvääkin selvempää, etten ollut yksin sängyssä. Minun ei tarvinnut avata silmiäni nähdäkseni, että vierelläni todellakin makasi joku. Saatoin tuntea tuon jonkun ihon omaa ihoani vasten. Iho tuntui lämpimältä, hikiseltä ja oma oloni alkoi olla hyvinkin samankaltainen.
   Minun olisi pitänyt avata silmäni nähdäkseni, kuka vierelläni makasi, mutta se ajatus sai minut suoraan sanoen sellaisen kauhun valtaan, etten juuri siinä tilanteessa ja siinä mielentilassa halunnut kokea minkäänlaista lisäkauhua. Olin ihan riittävän paniikissa muutenkin.
   Tuo joku vierelläni kuului olevan unessa – kevyt kuorsaus todisti asian. Kuorsaus antoi minulle lisäaikaa. Aikaa yrittää miettiä ja keksiä, miten olin päätynyt tähän sänkyyn, tuon jonkun viereen ja mitä ylipäänsä oli tapahtunut edellisiltana. Totuuden nimessä olin kyllä aikaisemminkin herännyt vieraista paikoista vieraiden miesten vierestä, mutta edellisestä kerrasta oli jo sen verran aikaa, että pieni kertaus tämänkaltaisista tilanteista pakenemisesta oli paikallaan.
   Yleensä minulla oli jonkinlainen käsitys kenen vieraan vierestä minulla oli tapana herätä, mutta tällä kertaa en muistanut mitään edellisillasta. Se oli aika epämiellyttävä tunne, teki olon jotenkin huteraksi, ja koska tunsin muutenkin oloni huteraksi, paniikki alkoi pikku hiljaa paisua lähes järjettömiin mittasuhteisiin. Kuiva kitalaki, kompostin maku kielellä ja ohimoita jyskyttävät pirunsormet kertoivat minulle kärsiväni kohtuullisen kamalasta kankkusesta. Krapula hidasti aivotoimintaa ja jonkinlaista pikkuaivojen liikettä tarvittiin pakosuunnitelmien laatimiseen.
  Pakeneminen oli kuitenkin mahdotonta, sillä se pieni liike, jonka tein yrittäessäni kohottaa päätäni ja kääntää kylkeäni, sai sängyn vellomaan ja mahani kääntymään ympäri. Tyydyin siis nielemään kitkerän sapen takaisin mahaani ja pysyttelemään paikoillani. Keskityin. Hoin itselleni: muista, muista, MUISTA!
   Juuri kun olin saamassa kiinni jonkun ohuehkon säikeen muistini sekaisesta narukerästä, se joku vierelläni heräsi. Kuorsaus katkesi, lakanat kahahtivat ja kuulin valtavan haukotuksen. Sitten tuli aivan hiljaista ja tunsin joka ihokarvallani, joka hermollani, että minua tuijotettiin. Minua tuijotettiin ja läheltä. Kevyt hengitys laskeutui kasvoilleni ja sain tehdä kaikkeni, etten olisi räväyttänyt silmiäni auki. Sitä en kuitenkaan halunnut tehdä, sillä niin kauan kuin pidin silmiäni kiinni saatoin kuvitella, etten ollut olemassa, enkä ainakaan tässä paikassa. Jostain syystä se tuntui tärkeältä seikalta: olla näkymätön, olla poissa, niin juuri, ihan jossain muualla.
   Tuijottaja väsyi yrittäessään porautua suljettujen silmäluomieni läpi. Hän nousi ja kuulin hänen raapivan ihoaan. Kuulin aivan selvästi ihokarvojen ratinan kynsiä vasten, ja pidätin hengitystäni entistä enemmän. Ratina loppui ja askelten lätinä paljaalla lattialla kertoi tuijottajan loittonevan sängystä. Lätinä etääntyi ja vaimeni lopulta. Kuulin oven käyvän ja sitten alkoi lorotus.
   Tiesin hetkeni tulleen. Vieressäni ollut joku oli mennyt vessaan, minun oli aika paeta. Pomppasin ylös ja avasin silmäni samalla hetkellä.. Huone keikkui jonkin aikaa ennen kuin asettui vakaasti seinien sisäpuolelle. Tupakansavusta ja valvomisesta väsyneet silmäni näkivät jotain sellaista, joka teki pakenemiseni mahdottomaksi.
   Olin omassa kodissani.
   Katsoin typertyneenä omaa sänkyäni, omaa asuntoani, eikä rasittunut pääkoppani ymmärtänyt mitään. Minä en voinut olla omassa kodissani. En kerta kaikkiaan. Minä en koskaan tuonut ketään omalle kämpälle. En koskaan. Se oli yksi niitä harvoja periaatteita, joita minulla vielä ylipäänsä oli. "Älä tuo koskaan ketään kotiin, sillä silloin et voi itse lähteä, kun siltä tuntuu".
   Jotenkin niin tuo periaatteeni kuului ja siinä oli oma järkensä. En voinut sietää seuraavia aamuja vieraiden kanssa, sillä illan unelmat muuttuivat aamun tullen kammottaviksi painajaisiksi. Sen takia minä aina vastasin "teille", kun klassinen kysymys heitettiin.
   Miten "teille" oli vaihtunut "totta kai meille" -lauseeksi viime yönä?
   En ehtinyt pohtia tuota olennaista kysymystä sen tarkemmin, sillä ajatukseni katkesi toiseen vaikeaan kysymykseen:
   - Ai, sinä olet jo hereillä. Nukuitko hyvin?
   Hyvin, hyvin hitaasti – osittain huimauksen ja osittain sen takia, etten todellakaan halunnut nähdä- käänsin silmäni ovea kohti. Katseeni pyyhkäisi paljaita varpaita, karvaisia sääriä ja pysähtyi paljaiden reisien korkeudelle. Sen enempää en halunnut nähdä, eikä minua todellakaan kiinnostanut, oliko keittiöni ovella seisovalla tyypillä jalassa alushousuja tai ei.
   - Nukuin…hyvin…kai, onnistuin pusertamaan kuivien huulieni välistä.
   - No, hyvä. Keitänkö kahvia?
   Olisin halunnut huutaa EI ja HÄIVY ja HUS, mutta se olisi vaatinut niin suurta ponnistusta, enkä ollut lainkaan varmaan, olisiko krapulainen pääni kestänyt sellaista äänenvoimakkuutta, joten tyydyin nyökkäämään ja näin tyypin kantapäiden vilahtavan keittiön puolelle. Hilasin varovasti omat kantapääni lattialle ja samalla peitto valahti yltäni ja tajusin olevani alaston. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos kerran minä olin alaston, niin tuskinpa keittiössä kahvia väsäävällä tyypillä oli sen enempää vaatteita yllään, ja ajatus alastomasta, karvaisesta satunnaistuttavuudesta kahvinkeittimeni kimpussa sai oloni tuntemaan entistä surkeammaksi.
   Ajatusten keskittäminen kahvinkeittimeeni auttoi minua kuitenkin pitämään ajatukseni poissa siitä kysymyksestä, miksi me olimme alastomia. Mikäli yöllä oli tapahtunut jotain, niin minulla ei todellakaan ollut siitä minkäänlaista muistikuvaa. Ehkä me olimme kokeneet maailmaa järisyttävän tantraseksin kaikkine mausteineen tai sitten vain hätäisen yhdynnän ennen sammumista –ja siitä olin lähes varma, siis omasta sammumisestani. Mitä tahansa oli voinut tapahtua, mutta mitä, sitä en todellakaan aikonut kysyä aamuiselta kahvin keittäjältäni.
   Kai nyt oli aamu?
   Vilkaisin yöpöydällä olevaa kännykkää, jostain syystä SE oli oikealla paikalla, ja kello näytti puolta yhtä. Selkeästi oli päivä, sillä varovainen vilkaisu ikkunan suuntaan kertoi auringon pysyttelevän yhä korkealla. Toinen vilkaisu kertoi vaatteeni lojuvan lattialla. Kasassa oli myös selkeästi vaatteita, jotka eivät olleet minun, päällimmäisenä Harald Hirmuinen -kuvioiset alushousut. Nielaisin kuuluvasti ja kipeästi.
   Kipuun ei kuitenkaan ollut sen enempää aikaa, sillä minun oli ensiksikin saatava jotain vaatetta päälleni ja toiseksi minun oli saatava keittiöihme pois nurkistani. Miten hän oli ylipäänsä joutunut kämpilleni, ei jaksanut kiinnostaa minua sillä hetkellä yhtään. Tärkeintä oli vain saada hänet pois, pois, pois.
   Sängyn vieressä olevat vaatteeni olivat lähinnä, mutta lyhyt ja pintapuolinen katsaus niiden kuntoon sai minut värähtämään. Vielä eilen toppi oli ollut varmaan valkoinen, mutta todennäköisesti olin – olimme? – tulleet kämpilleni grillin kautta. Samanvärinen, epämääräinen tahra täplitti myös farkkujani, joten minun ei auttanut muuta kuin horjua vaatekapille ja kiskoa sieltä ylleni jotain. Käteen osui maata viistävä kietaisuhame ja tee-paita. Ne saivat kelvata. Kiedoin kukikkaan kankaan ympärilleni, kiristin sen nauhat ja vedin tee-paidan pään yli. Hetkessä tunsin olevani suojassa ja vähän enemmän turvassa.
   Se tunne ei kestänyt kauan.
   - Kiitos muuten sinulle, kahvinkeittäjä sanoi selkäni takaa. –Tosi kiva, että voin olla täällä koko viikonlopun.

                                                      jatkuu...
                       
- SusuPetal