995014.jpg

Nurmi oli vielä hentoa isän haudalla. Harva, vaaleanruskea ruoho oli kärsinyt kuivasta kesästä ja kaukana olevista kastelulaitteista. Pyyhin pölyt polvistani noustessani ylös. Elokuu oli ollut yhtä kuiva kuin koko kesä ja kaiken alleen peittävä, sieraimet tukkiva hiekka, oli leijunut kaupungin yllä jo viikkoja.
Katsoin isän hautaa ja olisin halunnut itkeä. En pystynyt siihen. Hiekka kuivatti silmäluomeni. Lähdin haudalta yrittäen etsiä varjoista reittiä pois hautausmaalta ja silloin näin hänet. Hänen päänsä oli kumarassa, ikään kuin taipuneena rukoukseen, hänen niskansa paljas ja suojaton ja mietin, miten helposti olisin voinut kävellä hänen taakseen ja nostaa käteni iskuun. Puristin sormeni nyrkkiin, mutta en tehnyt sitä vihasta. Ei, hänen näkemisensä sai minut muistamaan, miltä hän oli tuntunut sisälläni sinä päivänä Espalla.
Sinä päivänä, jolloin isä oli kuollut.

Mies nosti päänsä ja kääntyi. Vasta silloin huomasin vanhan naisen hänen vierellään. Nainen nojasi raskaasti vasten miehen käsivartta. He lähtivät kävelemään kohti parkkipaikkaa. Seurasin heitä. En ollut ajatellut miestä näiden parin kuukauden aikana, mutta hänen näkemisensä sai minut tajuamaan, että olin kaivannut häntä.

He nousivat tummanharmaaseen Mersuun, nainen istuutui taakse ja mies eteen ajamaan. Avasin isän auton oven ja ajoin heidän perässään. Mustan hameeni tiukka kangas pingottui reisieni yli. Olisin halunnut levittää jalkojani, mutta hame oli liian kapea. Avasin mustan paitapuseroni ylimmät napit ja säädin tuuletuksen puhaltamaan rintoihini.
Seurasin heitä Lehtisaareen, jossa he sukelsivat taotusta mustasta portista harmaan kiviaidan taakse. Jäin odottamaan. Kohotin takapuoltani ja hilasin kapean hameen vyötärölleni, työnsin sormen sisälleni ja löysin saman kosteuden kuin Espalla.
Istuin monta tuntia autossa ja kun elokuun raskas, punainen kuu kiipesi tummansiniselle taivaalle, mies ajoi ulos portista. Käynnistin autoni ja lähdin hänen peräänsä. Hän oli yksin autossa.

Mies ajoi Hernesaareen ja pysäköi autonsa meren rantaan. Kivinen ranta oli tyhjä, suuret kontit pystyttivät läpitunkemattoman muurin meidän ja kaupungin välille. Hän nousi autosta ja käveli terävien kivien yli aivan veden äärelle. Askeleeni olivat äänettömät, mutta tiesin, että hän huomasi tuloni. Hänen selkänsä oli torjuva, mutta en välittänyt siitä. Pysähdyin hänen taakseen.

– Mistä sinä löysit minut?

Hänen äänensä ei ollut vihamielinen, ainoastaan väsynyt.

– Minä näin sinut hautausmaalla, seurasin sinua Lehtisaareen ja odotin kunnes tulit jälleen ulos.
– Miksi?
– Miksi ei?
– Niin, miksipä ei, hän sanoi kääntyen puoleeni.

Hän katsoi ohitseni. Tartuin hänen käteensä ja puristin lujaa.

– Kerro minulle lisää huijaamisesta, pyysin käheällä äänellä. – Ja kosketa minua.
– Mitä sinä haluat tietää? hän kysyi ja katsoi minua. – Kerronko, minkälaista on huijata vai siitä, miksi ihmiset haluavat tulla huijatuiksi?

Hän pyörähti selkäni taakse, tarttui minua vyötäröltä ja veti itseään vasten. Tunsin hänen peniksensä kovana ristiselässäni.

– Haluavatko ihmiset tulla huijatuiksi, kuiskasin.
– Haluavat, muuten se ei olisi mahdollista. Huijaaminen, valehteleminen. Ihminen haluaa uskoa mahdottomaan. Unelmiin. Siksi hän menettää harkintakykynsä. Siksi hän muuttuu sinisilmäiseksi. Ihminen haluaa onnea ja siksi hän on sokea.

Miehen kädet siirtyivät lanteilleni. Hän puristi lujaa, enkä voinut olla huutamatta. Hän työnsi jalkansa reisieni väliin.

– Eikö se ole väärin?
– Mikä? Se, että kaipaa onnea? Vai se, että halunsa takia joutuu huijatuksi? Ei se ole väärin. Kaikki voittavat siinä pelissä.
– Entä, kun he huomaavat tulleensa huijatuiksi?
– Se on sen arvoista, mies sanoi nostaen hameeni vyötärölleni.

Hänen sormensa leikitteli klitoriksellani. Jalkani vapisivat, mutta hänen vartalonsa piti minut pystyssä. Hän työntyi sisääni ja pysähtyi. Hänen peniksensä oli liikkumatta sisälläni, hänen hampaansa näykkivät solisluutani.

– Sinun ei olisi pitänyt seurata minua, hän huusi korvaani lauetessaan sisääni.

...jatkuu...

- SusuPetal