Seuraavat aamut   

Oli selvääkin selvempää, etten ollut yksin sängyssä. Minun ei tarvinnut avata silmiäni nähdäkseni, että vierelläni todellakin makasi joku. Saatoin tuntea tuon jonkun ihon omaa ihoani vasten. Iho tuntui lämpimältä, hikiseltä ja oma oloni alkoi olla hyvinkin samankaltainen.
   Minun olisi pitänyt avata silmäni nähdäkseni, kuka vierelläni makasi, mutta se ajatus sai minut suoraan sanoen sellaisen kauhun valtaan, etten juuri siinä tilanteessa ja siinä mielentilassa halunnut kokea minkäänlaista lisäkauhua. Olin ihan riittävän paniikissa muutenkin.
   Tuo joku vierelläni kuului olevan unessa kevyt kuorsaus todisti asian. Kuorsaus antoi minulle lisäaikaa. Aikaa yrittää miettiä ja keksiä, miten olin päätynyt tähän sänkyyn, tuon jonkun viereen ja mitä ylipäänsä oli tapahtunut edellisiltana. Totuuden nimessä olin kyllä aikaisemminkin herännyt vieraista paikoista vieraiden miesten vierestä, mutta edellisestä kerrasta oli jo sen verran aikaa, että pieni kertaus tämänkaltaisista tilanteista pakenemisesta oli paikallaan.
   Yleensä minulla oli jonkinlainen käsitys kenen vieraan vierestä minulla oli tapana herätä, mutta tällä kertaa en muistanut mitään edellisillasta. Se oli aika epämiellyttävä tunne, teki olon jotenkin huteraksi, ja koska tunsin muutenkin oloni huteraksi, paniikki alkoi pikku hiljaa paisua lähes järjettömiin mittasuhteisiin. Kuiva kitalaki, kompostin maku kielellä ja ohimoita jyskyttävät pirunsormet kertoivat minulle kärsiväni kohtuullisen kamalasta kankkusesta. Krapula hidasti aivotoimintaa ja jonkinlaista pikkuaivojen liikettä tarvittiin pakosuunnitelmien laatimiseen.
  Pakeneminen oli kuitenkin mahdotonta, sillä se pieni liike, jonka tein yrittäessäni kohottaa päätäni ja kääntää kylkeäni, sai sängyn vellomaan ja mahani kääntymään ympäri. Tyydyin siis nielemään kitkerän sapen takaisin mahaani ja pysyttelemään paikoillani. Keskityin. Hoin itselleni: muista, muista, MUISTA!
   Juuri kun olin saamassa kiinni jonkun ohuehkon säikeen muistini sekaisesta narukerästä, se joku vierelläni heräsi. Kuorsaus katkesi, lakanat kahahtivat ja kuulin valtavan haukotuksen. Sitten tuli aivan hiljaista ja tunsin joka ihokarvallani, joka hermollani, että minua tuijotettiin. Minua tuijotettiin ja läheltä. Kevyt hengitys laskeutui kasvoilleni ja sain tehdä kaikkeni, etten olisi räväyttänyt silmiäni auki. Sitä en kuitenkaan halunnut tehdä, sillä niin kauan kuin pidin silmiäni kiinni saatoin kuvitella, etten ollut olemassa, enkä ainakaan tässä paikassa. Jostain syystä se tuntui tärkeältä seikalta: olla näkymätön, olla poissa, niin juuri, ihan jossain muualla.
   Tuijottaja väsyi yrittäessään porautua suljettujen silmäluomieni läpi. Hän nousi ja kuulin hänen raapivan ihoaan. Kuulin aivan selvästi ihokarvojen ratinan kynsiä vasten, ja pidätin hengitystäni entistä enemmän. Ratina loppui ja askelten lätinä paljaalla lattialla kertoi tuijottajan loittonevan sängystä. Lätinä etääntyi ja vaimeni lopulta. Kuulin oven käyvän ja sitten alkoi lorotus.
   Tiesin hetkeni tulleen. Vieressäni ollut joku oli mennyt vessaan, minun oli aika paeta. Pomppasin ylös ja avasin silmäni samalla hetkellä.. Huone keikkui jonkin aikaa ennen kuin asettui vakaasti seinien sisäpuolelle. Tupakansavusta ja valvomisesta väsyneet silmäni näkivät jotain sellaista, joka teki pakenemiseni mahdottomaksi.
   Olin omassa kodissani.
   Katsoin typertyneenä omaa sänkyäni, omaa asuntoani, eikä rasittunut pääkoppani ymmärtänyt mitään. Minä en voinut olla omassa kodissani. En kerta kaikkiaan. Minä en koskaan tuonut ketään omalle kämpälle. En koskaan. Se oli yksi niitä harvoja periaatteita, joita minulla vielä ylipäänsä oli. "Älä tuo koskaan ketään kotiin, sillä silloin et voi itse lähteä, kun siltä tuntuu".
   Jotenkin niin tuo periaatteeni kuului ja siinä oli oma järkensä. En voinut sietää seuraavia aamuja vieraiden kanssa, sillä illan unelmat muuttuivat aamun tullen kammottaviksi painajaisiksi. Sen takia minä aina vastasin "teille", kun klassinen kysymys heitettiin.
   Miten "teille" oli vaihtunut "totta kai meille" -lauseeksi viime yönä?
   En ehtinyt pohtia tuota olennaista kysymystä sen tarkemmin, sillä ajatukseni katkesi toiseen vaikeaan kysymykseen:
   - Ai, sinä olet jo hereillä. Nukuitko hyvin?


   Hyvin, hyvin hitaasti osittain huimauksen ja osittain sen takia, etten todellakaan halunnut nähdä- käänsin silmäni ovea kohti. Katseeni pyyhkäisi paljaita varpaita, karvaisia sääriä ja pysähtyi paljaiden reisien korkeudelle. Sen enempää en halunnut nähdä, eikä minua todellakaan kiinnostanut, oliko keittiöni ovella seisovalla tyypillä jalassa alushousuja tai ei.
   - Nukuinhyvinkai, onnistuin pusertamaan kuivien huulieni välistä.
   - No, hyvä. Keitänkö kahvia?
   Olisin halunnut huutaa EI ja HÄIVY ja HUS, mutta se olisi vaatinut niin suurta ponnistusta, enkä ollut lainkaan varmaan, olisiko krapulainen pääni kestänyt sellaista äänenvoimakkuutta, joten tyydyin nyökkäämään ja näin tyypin kantapäiden vilahtavan keittiön puolelle. Hilasin varovasti omat kantapääni lattialle ja samalla peitto valahti yltäni ja tajusin olevani alaston. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos kerran minä olin alaston, niin tuskinpa keittiössä kahvia väsäävällä tyypillä oli sen enempää vaatteita yllään, ja ajatus alastomasta, karvaisesta satunnaistuttavuudesta kahvinkeittimeni kimpussa sai oloni tuntemaan entistä surkeammaksi.
   Ajatusten keskittäminen kahvinkeittimeeni auttoi minua kuitenkin pitämään ajatukseni poissa siitä kysymyksestä, miksi me olimme alastomia. Mikäli yöllä oli tapahtunut jotain, niin minulla ei todellakaan ollut siitä minkäänlaista muistikuvaa. Ehkä me olimme kokeneet maailmaa järisyttävän tantraseksin kaikkine mausteineen tai sitten vain hätäisen yhdynnän ennen sammumista ja siitä olin lähes varma, siis omasta sammumisestani. Mitä tahansa oli voinut tapahtua, mutta mitä, sitä en todellakaan aikonut kysyä aamuiselta kahvin keittäjältäni.
   Kai nyt oli aamu?
   Vilkaisin yöpöydällä olevaa kännykkää, jostain syystä SE oli oikealla paikalla, ja kello näytti puolta yhtä. Selkeästi oli päivä, sillä varovainen vilkaisu ikkunan suuntaan kertoi auringon pysyttelevän yhä korkealla. Toinen vilkaisu kertoi vaatteeni lojuvan lattialla. Kasassa oli myös selkeästi vaatteita, jotka eivät olleet minun, päällimmäisenä Harald Hirmuinen -kuvioiset alushousut. Nielaisin kuuluvasti ja kipeästi.
   Kipuun ei kuitenkaan ollut sen enempää aikaa, sillä minun oli ensiksikin saatava jotain vaatetta päälleni ja toiseksi minun oli saatava keittiöihme pois nurkistani. Miten hän oli ylipäänsä joutunut kämpilleni, ei jaksanut kiinnostaa minua sillä hetkellä yhtään. Tärkeintä oli vain saada hänet pois, pois, pois.
   Sängyn vieressä olevat vaatteeni olivat lähinnä, mutta lyhyt ja pintapuolinen katsaus niiden kuntoon sai minut värähtämään. Vielä eilen toppi oli ollut varmaan valkoinen, mutta todennäköisesti olin olimme? tulleet kämpilleni grillin kautta. Samanvärinen, epämääräinen tahra täplitti myös farkkujani, joten minun ei auttanut muuta kuin horjua vaatekapille ja kiskoa sieltä ylleni jotain. Käteen osui maata viistävä kietaisuhame ja tee-paita. Ne saivat kelvata. Kiedoin kukikkaan kankaan ympärilleni, kiristin sen nauhat ja vedin tee-paidan pään yli. Hetkessä tunsin olevani suojassa ja vähän enemmän turvassa.
   Se tunne ei kestänyt kauan.
   - Kiitos muuten sinulle, kahvinkeittäjä sanoi selkäni takaa. Tosi kiva, että voin olla täällä koko viikonlopun.

***

   Istuin tukevasti keittiön pöydän ääressä. Se olikin ainoa tukeva asia sen hetkisessä elämässäni. Käteni vapisi hillittömästi ja vain ihmeen avulla onnistuin olemaan läikyttämättä kuumaa nestettä ylleni. Jalkani vapisivat, päätäni särki ja aivoni kerta kaikkiaan kieltäytyivät ymmärtämästä sanoja, joita kuulin. Katsoin miestä, joka nojasi tiskiallasta vasten täysin rentona ja todellakin ilman Harald Hirmuinen -kalsareitaan ja joka puhui ja puhui ja puhui.
   - Katsoin sinun jääkaappiisi.
   Tuijotin miestä. Niin? kysyin mielessäni.
   - Siellä ei ollut juurikaan mitään ruokaa.
   Niin?
   - Ajattelin, jos menisin vaikka käymään kaupassa, mies jatkoi. Voisin ostaa jotain.
   Niin?
   - Ikään kuin vuokraksi, mies jatkoi. Sopiiko?
   Kysymykseen ei ollut muuta vastausta kuin nyökkääminen, sillä puhuminen olisi vaatinut liian suuria ponnistuksia.
   - Mitä sinä haluaisit? mies kysyi. Siis syödä?
   Jostain syystä miehen lisäkysymys antoi minun ymmärtää, että näytin siltä, että ehkä halusin jotain muutakin kuin syödä. Totuuden nimessä oli sanottava, ettei minulla todellakaan ollut nälkä, ja että ainoa mitä halusin, oli saada olla yksin. Näytinkö minä siis sellaiselta? Lukiko mies minun kasvoiltani painavat sanat ULOS, HÄIVY JA HUS?
    Ilmeisesti kasvoni eivät kertoneet minkäänlaisia poistumiskäskyjä tai sitten miehen kyvyssä tulkita äänettömiä lauseita oli puutteita, sillä samassa hän liukui luokseni, nosti minut pystyyn ja suuteli minua.
   - Sori, ihan pakko tehdä näin, mies hengitti sanat hiuksiini.
   Miehen huulet siirtyivät korviltani niskakuoppaan ja hänen kätensä tarttuivat lanteisiini. Tunsin sylissäni, että hän oli kyllä valmis viivyttämään kauppaan menoa vielä jonkin aikaa.
   - Ruokaa, sain vihdoin ja viimein suuni auki ja henkäistyä päivän ensimmäiset sanat.
   Mies naurahti, vetäytyi kauemmaksi ja katsoi minua hymyillen.
   - Hyvä, minä käyn ensin suihkussa, jos sopii? Onko sinulla lainata pyyheliinaa?
   Mies painoi kevyen suudelman poskelleni ja katsoi minua kysyvästi. Kävelin jäykin askelin makuuhuoneen kaapille ja otin sieltä puhtaan pyyhkeen. Ojensin sen miehelle. Istuin sängylle ja katsoin miehen poistumista kylpyhuoneeseen.
   Mitä minä nyt tekisin? Se ei tuntunutkaan enää hankalalta kysymykseltä, sillä minulla oli vastaus: en päästäisi miestä enää sisään, kun hän tulisi kaupasta. Yhtäkkiä elämä alkoi tuntua jälleen elämisen arvoiselta.

***

   Ulko-ovi kolahti ja mies oli lähtenyt. Kiirehdin suihkuun, sillä halusin olla puhdas ja tarmokas sillä hetkellä, jolloin en avaisi ovea. Pesin hiukset nopeasti, enkä jaksanut laittaa hoitoainetta. Mies saattaisi palata koska tahansa, sillä lähin Valintatalo oli alakerrassa.
   Kietaisin hameen takaisin ylleni, puin puseron ja pyyhin hiukset pyyhkeeseen. Samaan aikaan yritin epätoivoisesti palauttaa mieleeni viimeiltaiset tapahtumat. Sen muistin, että olin lähtenyt töitten jälkeen parille oluelle, mutta todennäköisesti nautitun nesteen määrä oli kasvanut illan mittaan. Aija oli ollut mukana, samoin Tiia, mutta missä vaiheessa he olivat häipyneet ja missä vaiheessa tämä lauantaiostoksia tekevä mies oli tullut kuvioihin? Olimme kiertäneet Aijan ja Tiian kanssa keskustan kuppiloita ja terasseja. Terassikausi alkoi olla lopuillaan. Elokuun pimeät illat olivat ihania, mutta vilu alkoi hiipiä iholle, jos istui liian kauan ulkona.
   Jossain vaiheessa olimme päätyneet Zetoriin. Muistin istuneeni puupenkillä ja nauraneeni jonkun jutuille. Musiikki oli vienyt kaikki sanat mennessään, mutta se ei ollut haitannut, sillä minulla oli ollut hauskaa. Kenen kanssa?  Jostain syystä muistin, etten ollut nauranut Tiian tai Aijan jutuille. Hyvin, hyvin hämärästi sain aivoistani poimittua muiston silmäparista, hymystä ja yhtäkkiä kasvot muistuivat mieleeni täysin. Olin istunut Zetorissa Harald Hirmuisen kanssa. Muutakaan nimeä minulla ei hänelle ollut.
   Siihen asti kaikki alkoi palautua mieleen. Tiia oli siinä vaiheessa istunut jonkun tapaamansa exän kanssa toisella puolella kapakkaa, eikä Aijasta ollut tietoa. Minä olin jutellut Harald Hirmuisen kanssa ja sitten tuli taas tyhjä kohta muistoihin. Tyhjää, mustaa, pimeää, kunnesja samassa muistin sen tanssin.
   Lysähdin sängylle märkä pyyhe kädessäni ja aloin vapista. Se Tanssi! Sitä tanssia ei oltu tanssittu Zetorissa vaan täällä. Ja sen tanssin olin tanssinut minä.
   Vapisin entistä enemmän ja paha olo, jonka olin jo luullut huuhdelleeni alas viemäriin suihkun alla, palasi entistä voimakkaampana. Ei helkkari, olin esittänyt eroottisen tanssin. Juuri sen pahimman, jonka saatoin esittää, kun olin juonut liikaa.
   Hautauduin peiton alle ja valitin ääneen. Krapula itsessään oli riittävän kamala rangaistus hauskasta illasta, morkkis kruunasi sen potenssiin tuhat. Se, että en koskaan enää tulisi näkemään miestä, joka oli istunut yleisönäni, ei auttanut surkeaa oloani lainkaan. Halusin kuolla.
   Eroottinen tanssi oli joskus alkanut vitsinä. Olimme tyttöjen kanssa joskus pohjia ottaessa miettineet haareminaisia ja heidän tansseja ja olimme pohtineet, miten sellainen tanssi vetoaisi nykymieheen. Muilla se fantasia oli jäänyt idean asteelle, mutta minä olin valitettavasti erehtynyt toteuttamaan seitsemän hunnun tanssin ilman huntuja pari kertaa. Ja ilmeisesti eilen illalla oli ollut se "ei kahta ilman kolmatta" -kerta.
   Eroottinen tanssi johti yleensä erotiikkaan. Erotiikka johti rakasteluun. Ei siinä mitään, sen saatoin vielä hyväksyä, mutta miksi me olimme minun luonani? Mitä mies olikaan sanonut? Kiittänyt siitä, että sai olla minun luonani viikonlopun? Miksi hän ei mennyt kotiinsa? Eikö hänellä ollut asuntoa? Olinko minä ottanut seinieni sisälle jonkun asunnottoman? Eihän sellainen lähtisi koskaan! Vai eikö hän voinut mennä kotiin, koska siellä oli vaimo? Miksi vaimo ei päästänyt häntä kotiin?
   Hirvittäviä kysymyksiä ja kaikki turhia, sillä yhtäkään niistä en aikonut kysyä, sillä en todellakaan aikonut avata hänelle ovea enää koskaan.

***
   
Syy, miksi en koskaan, en koskaan, en koskaan todellakaan paitsi eilen illalla päästänyt ketään miestä luokseni yöksi, oli se, etten kestänyt miehiä selvin päin. Tai siis kestin, jos vain puhuimme tai sellaista, mutta ei mitään sen enempää. Suoraan sanoen: en pystynyt rakastelemaan miehen kanssa selvin päin. Siksi oli parempi, että menin itse miehen luo yöksi, sillä se mahdollisti aikaisen paon seuraavana aamuna. En todellakaan halunnut jäädä kenenkään vuoteeseen aamulla makaamaan, sillä se johti yleensä yhdyntään ja siinä vaiheessa vereni alkoholipitoisuus oli laskenut liian alas. Minä en osannut, en halunnut, en uskaltanut rakastella ilman viinaa. Niin oli aina ollut ja niin oli varmaan aina oleva. Ainakaan en ollut nähnyt minkäänlaisia merkkejä muutoksesta. Sanomattakin oli selvää, etten ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa sen pidempään, sillä eihän kukaan voinut olla humalassa kaiken aikaa? Jos seurusteli pidempään, eteen tuli väistämättä kuitenkin hetki, jolloin olisi pitänyt mennä sänkyyn ilman muutamaa rentouttavaa siideriä, eikä minusta ollut siihen.
   Miksi olin sellainen kuin olin? Sitä en tiennyt, enkä jaksanut ajatella sitä enää. Olin jo kahdenkymmenenkahden, enkä vielä kertaakaan ollut maannut miehen kanssa selvin päin. Tiesin kyllä, että muut tekivät niin, ja että minä olin erilainen, mutta en voinut itselleni mitään. Olin tällainen. Pakokauhu iski minuun heti, kun tunsin miehen koskettavan ihoani, jos minulla ei ollut veressäni riittävästi alkoholia. En tuntenut vastenmielisyyttä, vaan silkkaa pakokauhua.
   Joskus nuorempana, muutama vuosi sitten, olin miettinyt, olinko mahdollisesti lesbo, mutta koska juovuksissa en lähtenyt yhdenkään naisen kämpille yöksi, hylkäsin sen ajatuksen pian. Miehet eivät olleet mielestäni vastenmielisiä, osa heistä oli itse asiassa hyvinkin seksikkäitä ja haluttavia, mutta selvin päin en pystynyt olemaan heidän kanssaan. Kapakkailtaa seuraava yö meni hyvin ja tunsin itseni normaaliksi halusin ja rakastelin mutta seuraava aamu oli aina karu paluu todellisuuteen. En kestänyt, että minuun koskettiin, ja siksi pakenin.
   Nyt en voinut paeta, olinhan omassa kodissani, mutta saatoin olla avaamatta ovea. Se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia, eikä minulla tälläkään kertaa ollut voimia miettiä, miksi olin tällainen. Minä vain olin minä.
   Kännykän pirinä katkaisi itsetutkiskeluni. Se oli Tiia.
   - No, vieläkö se on siellä? kuulin Tiian kysyvän.
   - Kuka?
   - Elämäsi mies, Tiia nauroi. Se eilisiltainen.
   - Ei ole, vastasin ja tunsin nihkeän hien nousevan iholleni. Ei ole täällä.
   - Ihan totta, Tiia ihmetteli. Eilen sinä olit kyllä ihan varma siitä, että se oli se oikea.
   - Se oikea?
   Paha olo ei ollut enää kuvittelua. Sain vain vaivoin pidäteltyä oksennusta, joka väkisin nousi vatsasta suuhun.
   - Niin, tai jotain sinne päin, Tiia sanoi. Ainakaan sinä et voinut pitää näppejäsi irti siitä. Onko se kiva?
   - Kiva? toistin apinan lailla ja se kelpasi näköjään vastaukseksi Tiialle.
   - Hyvännäköinen, Tiia sanoi, vaikka ei ihan minun makuuni. Lauriko sen nimi oli?
   - Mmmm.
   - Mihin se meni? Tiia kysyi.
   - Kauppaan, vastasin ennen kuin ehdin sen kummemmin asiaa pohtimaan.
   - Aaah, Tiia henkäisi paljon puhuvasti. Romanttinen illallinen kahdelle. I see.
   Nyt minulla oli todella huono olo. Estääkseni Tiiaa kehittelemästä ajatuskuvioitaan sen pidemmälle kysyin häneltä nopeasti hänen iltansa jatkosta.
   - Joo, nyt muistan, miksi me erosimme tai siis minä jätin Mikan, Tiia sanoi. Se häipyi aamulla pelileirille. Oli päässyt unohtumaan kesän aikana koko lätkä, mutta nyt on kausi taas alussa, joten palautui mieleen viime talvi.
   - Enemmänkin niin kuin kesäkissaMika, vai?
   - Niinpä. Ei lätkän pelaajan kanssa voi seurustella. Olisi se pitänyt muistaa.
   Olimme hetken hiljaa, minä kuulostellen mahdollista ovikellon soittoa, Tiia miettien exäänsä.
   - Mitä te aiotte syödä? Tiia kysyi lopulta katkaisten pohdintamme.
   - Syödä? En minä tiedä.
   - Rakkauden hedelmää, Tiia nauroi. Selvä. Mukavaa viikonloppua. Soittele ja kerro kuulumisia. Moi!
   Puhelu katkesi ja minä heitin kännykän tympääntyneenä sängylle. Rakkauden hedelmää. Joopajoo. Niin varmaan.

***

   Kippasin juuri  viimeiset kahvit kuppiini, kun kuulin ulko-oven avautuvan. Jähmetyin paikoilleni. En yksinkertaisesti ymmärtänyt kuulemaani ääntä. Kenelläkään ei ollut kämppäni avainta, ei edes vanhemmillani.
   - Moi! Joko on nälkä? kuulin selkäni takaa.
   Käännyin, hyvin, hyvin hitaasti ja näin Laurin (jos se nyt hänen nimensä oli) seisovan ovensuussa Valintatalon muovikassi kädessään. Toisessa kädessään hän heilutteli avaimia, jotka ilmiselvästi näyttivät omilta avaimiltani.
   - Miten sinulla on minun avaimeni? sain änkytettyä hetken kuluttua.
   - Ne oli tuossa eteisen pöydällä. Otin ne siitä, kun lähdin kauppaan, Lauri selitti hymyillen. Ajattelin, ettei sinun tarvitse tulla avaamaan, jos olet vaikka suihkussa tai nukkumassa tai jotain.
   Selitys oli yksinkertainen ja toden tuntuinen ja se teki tyhjäksi minun suunnitelmani olla avaamatta Laurille ovea. Tunsin itseni voitetuksi ja se vähäinenkin tarmo, jota olin yrittänyt kehittää suojakseni, tuntui häviävän avonaisesta ikkunasta Kallion kujille.
   Lauri harppoi kahdella askeleella keittiöni läpi ja avasi jääkaapin, puhuen samaan aikaan taukoamatta.
   - Ostin vähän lohta, ajattelin, että sen voisi paistaa, ja sitten perunoita. Vähän salaattia ja sipulia ja tomaattia ja kurkkua, niistä voisi tehdä salaatin. Kahvia minä ostin myös, se loppui, kun keitin tuon pannullisen.
   Lauri purki kauppakassin sisältöä ja hymyili tyytyväisen näköisenä. Näköjään hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, olisihan hänelle tiedossa kahvia seuraavaksikin aamuksi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että hän todennäköisesti aikoi olla luonani koko viikonlopun. Olinhan niin luvannut hänelle. Vai olinko?
   - Miten sen nyt olikaan, kysyin vähän voipuneella äänellä, sillä en oikein tiennyt, miten asettaa kysymykseni paljastamatta Laurille, etten muistanut ihan kaikkea viime illasta, lähinnä vain joitain kiusallisia yksityiskohtia. Se, että muistin eroottisen tanssini ja että äsken olin kuullut Tiialta määritelmän "Elämäni Mies" eivät auttaneet minua lainkaan sanojen valitsemisessa.
   - Mikä oli miten? Lauri kysyi ja alkoi pestä perunoita.
   - Miksi sinä et voi mennä omaan kotiisi? sanoin töksäyttäen, sillä minulla ei todellakaan ollut kykyä valita sanojani sen hienotunteisemmin.
   Lauri sulki hanan ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti hämmästyneeltä.
   - Minähän kerroin sinulle eilen, Lauri sanoi. Ja sinä itse ehdotit, että voin tulla tänne. Minusta se oli mukavasti tehty, kun ottaa huomioon, ettet sinä tunne minua.
   Se oli totta. Minä en tuntenut häntä, enkä todellakaan tiennyt, halusinko tunteakaan sen paremmin. Huokaisin ja tajusin, että oli parempi puhua suoraan.
   - Minä en muista, mitä sinä kerroit, sanoin lyhyesti.
   - Ahaa, Lauri sanoi ja alkoi uudestaan perunoiden pesun. Nyt minä ymmärrän. No, minä ajattelinkin, että sinä olit aika juovuksissa. Meneekö sinulta yleensä muisti helposti?
   Kohautin hartioitani. Kaikki oli niin suhteellista.
   - Minun piti olla kaverini luona yötä, Lauri alkoi selittää. Mutta hän joutui lähtemään Hämeenlinnaan, koska hänen äitinsä oli sairastunut tai jotain.
   Asia ei tullut sen selvemmäksi, ja aloin epäillä ymmärryksessäni olevan jotain perustavanlaatuista olevaa vikaa. Näköjään tyhjä kohta päässäni näkyi selvästi, koska Lauri, vilkaistuaan minuun, jatkoi selitystään.
   - Minä siis tulin eilen illalla Helsinkiin, koska minun piti olla viikonloppu pois omasta kämpästäni, koska kämppikseni tyttöystävä oli tulossa viikonlopuksi Jyväskylään ja he halusivat olla kahdestaan.
   Lauri hymyili ja minun olisi siis pitänyt näköjään tajuta jotain. Olo alkoi olla kuin koulun maantiedon tunneilla, jolloin oli pitänyt laittaa tyhjälle kartalle Suomen kaupunkeja.
   - Minä olisin tietysti voinut mennä jonkun kaverin luo Jyväskylässäkin, mutta ajattelin, että olisi kiva tavata Nikoa, koska hän on muuttanut tänne, emmekä me ole tavanneet vähään aikaan, joten soitin Nikolle ja sovimme, että tulen tänne, mutta kun tulin Helsingin asemalle, Nikolta tuli tekstiviesti, että hänen äitinsä on saanut jonkun sydänkohtauksen tai jotain ja hän on lähtenyt kotiin, siis vanhempiensa kotiin Hämeenlinnaan. Niinpä minä sitten ajattelin ottaa vain pari olutta siinä Zetorissa ja sitten hypätä takaisin Jyväskylän junaan ja mennä siellä yöksi jollekin kaverille, mutta sitten sinä tulit istumaan samaan pöytään ja
   Lauri vaikeni ja katsoi minua. Se katse oli hyvin pistävä ja yhtäkkiä tunsin itseni alastomaksi.
   - Niin, sitten sinä tulit samaan pöytään, Lauri jatkoi hyvin hitaalla äänellä, ja suunnitelmat muuttuivat. Sinä pyysit minut tänne ja sanoit, että voin olla täällä koko viikonlopun.
   Viimeinen lause jäi kysymyksen tavoin leijumaan ilmaan, ja jos minulla olisi ollut puhtia edes puolikkaan naisen verran, olisin siinä tapauksessa sanonut Laurille, että kaikki oli erehdystä, että olin muuttanut mieleni, että Jyväskylään (vai Hämeenlinnaan vai minne?) kulki junia kaiken aikaa, että kutsuni ei ollut enää voimassa.
   No, minulla ei ollut puhtia, eikä suoraan sanoen kanttia katsoessani Lauria silmiin. Huomasin nimittäin, että hänen katseensa oli kaunis ja ystävällinen. Itse asiassa hän oli kokonaisuudessaan kauniin ja ystävällisen näköinen. Hänen hiuksensa olivat aika pitkät, ulottuen melkein olkapäille. ne olivat vaaleat ja ne muodostivat hassun vastakohdan hänen ruskeille silmilleen.
   - Ky-ky-kyllä sinä voit olla täällä, änkytin.
   - Kiva. Haluatko sinä tehdä salaatin vai paistaa kalan?

***

   Ruoka oli hyvää ja se jopa maistui kohtalaisesti, vaikka päätäni särki edelleenkin. Lauri oli paistanut kalan ja minä olin riipinyt salaatin kokoon. Olimme tehneet ruokaa vieretysten pienessä keittiössäni, enkä ollut koskaan kaivannut yhtä kipeästi yhtä pullollista kylmää olutta. Se olisi saanut oloni tuntumaan vähän turvallisemmalta. Olin vaivihkaa katsonut jääkaappiin, mutta Lauri ei ollut ostanut yhtään olutta, muusta alkoholista puhumattakaan. Hetken leikittelin ajatuksella juosta Valintataloon ja hakea sixpäkin, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. En halunnut jättää Lauria yksin asuntooni. Enhän todellakaan tuntenut häntä, vaikka hän nyt Elämäni Mies sattuikin olemaan. Niinpä tyydyimme veteen ruokajuomana, ja se oli laiha lohtu.
   Yritin syödä hitaasti, koska en halunnut tietää, mitä ohjelmassa olisi syömisen jälkeen? Halusiko Lauri lähteä johonkin kapakkaan? Halusiko hän istua täällä kotona? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä vähän houkuttelevilta. En halunnut kapakkaan juomaan, sillä pelkäsin, että ilta voisi päättyä Dirty Dancingin jatko-osaan. En halunnut jäädä kotiinkaan, sillä mistä me puhuisimme? Koko illan? Selvin päin?
   Ruoka kuitenkin loppui ja nostimme astiat tiskialtaaseen. Lauri alkoi tiskata ja minä menin pienen olohuoneeni puolelle ja istahdin sohvaan. Lauantai alkoi kääntyä illaksi, kello oli jo jotain kuusi. Telkkaria minulla ei ollut, en ollut koskaan tiennyt tarvitsevani sellaista, mutta nyt se olisi ollut aika kätevä. Olisimme voineet tuijottaa toinen toistaan seuraavia tv-ohjelmia koko illan ja mennä sitten nukkumaan. Nukkumaan? NUKKUMAAN? Missä Lauri nukkuisi? Toista yötä en ottaisi häntä viereeni 120 cm leveään sänkyyni, se oli päätös, josta aioin pitää kiinni. Sohvani oli pieni, vain nippa nappa kahden istuttava, ei siinä mahtunut nukkumaan. Varapatjaa minulla ei ollut.
   Singahdin pystyyn. TÄTÄ en ollut tullut ajatelleeksi antaessani Laurille luvan jäädä luokseni vielä toiseksi yöksi. Totta kai hän olettaisi, että hän nukkuisi minun kanssani. Tai ehkä siihen olettamukseen ei sisältynyt nukkumista lainkaan, vaan toisinto eroottisesta tanssista siihen liittyvine jatkoineen.
   Kylläinen ja kohtuullisen turvallinen olo, johon olin tuudittautunut syömisen jälkeen, katosi nopeasti. Minun oli pakko päästä eroon Laurista. Mitä kello oli? Kuusi. Jyväskylään (tai jonnekin) meni varmaan vielä junia. Laurin oli pakko lähteä.
   Vajosin takaisin sohvalle ja samassa Lauri istahti viereeni. Hän kuivasi käsiään farkkuihinsa ja hymyili.
   - Tiskattu.
   - Kiva, sain sanottua ja sitten me istuimme hiljaa.
   Mutta emme kauan. Lauri nosti kätensä ja pyyhki silmiltäni hiussuortuvan. Hän oli hyvin, hyvin lähellä. Hän kiersi suortuvan korvani taakse ja kumartui suutelemaan poskeani. Vetäydyin kauemmaksi, mutta kovin kauas en päässyt, sillä sohvani käsinoja iski selkääni vasten.
   - Minä olen miettinyt sitä, Lauri sanoi hiljaisella äänellä.
   - Mitä? vastasin yhtä hiljaa.
   - Sitä kun sinä kerroit, ettet pysty olemaan kenenkään kanssa, jos et ole juonut.
   Odotin maailman päättyvän siihen paikkaan, odotin taivaan repeävän ja maankuoren halkeavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ei tietenkään. Se olisi ollut liian helppoa.
   - Jospa se ei olekaan totta, Lauri jatkoi. Jospa sinä vain luulet niin? Koska sinä olet viimeksi ollut jonkun miehen kanssa selvin päin?
   - Minä en halua puhuatästä, sain sanottua.
   - Anteeksi, Lauri sanoi nopeasti. Minä luulin.Kun kerran viime yönäkin sinä puhuit. Sori.
   Lauri vetäytyi kauemmaksi. En katsonut häntä, en yksinkertaisesti kyennyt.
   - Mitä sinä muistat viime yöstä? Lauri kysyi yhtäkkiä. Tuli vaan mieleen
   - Minäen paljon mitään, vastasin totuudenmukaisesti. En oikeastaan yhtään mitään. Paitsi
   Muisto itsestäni tanssimassa makuuhuoneen lattialla sai minut vinkaisemaan sisäänpäin. Siitä en ainakaan halunnut puhua!
   - Voinko minä kertoa? kuulin Laurin kysyvän.
   Hänen äänensä oli yllättävän pehmeä ja hellä. Nyökkäsin, sillä hiljaisuus olisi saanut minut tuntemaan itseni vieläkin haavoittuvammaksi.
   - Minä kerron

***

- Minun piti siis juoda vain pari kaljaa ja odottaa junaa, kun sinä tulit Zetoriin kahden ystäväsi kanssa. Näin sinut jo ennen kuin tulit samaan pöytään ja jos sinä et olisi tullut siihen istumaan, minä olisin tullut sinuun pöytääsi.
   Katsoin Lauria, mutta hän ei vastannut katseeseeni.
   - Sinä tulit istumaan viereeni ja juttelit kavereittesi kanssa, mutta yhtäkkiä he lähtivät jonnekin ja me jäimme kahden. Minä kysyin sinulta jotain, ja me aloimme puhua. Sinä olit hauska. Ja humalassa. Sinä puhuit ja puhuit ja minä puhuin ja meillä oli hauskaa. Tai ainakin minulla oli. Kun sitten kerroin, että olin lähdössä, sinä sanoit, etten saa lähteä, vaan että minun on tultava sinun luoksesi yöksi. Ja koko viikonlopuksi. Sanoit, etten saa lähteä.
   Kiemurtelin kiusaantuneena Laurin vieressä. Hänen sanavalintansa tekivät häijyä. Niin, tai minun sanavalintani, jos hän nyt kerran kertoi minun sanoneen niin.
   - Niinpä me lähdimme yhdessä, Lauri jatkoi. Kävelimme Kallioon ja tulimme tänne.
   Lauri vaikeni ja minusta alkoi tuntua, etten halunnut kuulla sen enempää.
   - Sitten sinäsinä halusit tanssia, Lauri sanoi. Ja niin sinä tanssit.
   Suljin silmäni häpeästä. Minun ei tarvinnut muistaa, minkälainen tanssini oli ollut, sillä tunsin sen muiston joka jäsenessäni.
   - Ja sitten sinä aloit itkeä.
   Pidätin hengitystäni. Tämä ei mennyt nyt niin kuin olin ajatellut. Olin luullut, että eroottinen tanssini olisi johtanut rakasteluun, ei kyyneliin.
   - Itkeä? kysyin Laurilta. Minä en muista.
   - Minä yllätyin. Ensin sinä olit naurua ja iloa täynnä ja sitten yhtäkkiä Kysyin, mikä sinulla on, ja sinä kerroit, että kohta olisi aamu, ja minä lähtisin pois. Sanoin sinulle, etten lähtisi minnekään, olithan sinä pyytänyt minut luoksesi koko viikonlopuksi, mutta sinä et uskonut, vaan itkit entistä enemmän. Sinä itkit ja sanoit, ettei kukaan halua sinua, kun olet selvin päin. Että olet tylsä ja tyhmä ja ruma ja läski ja kaikkea, kun olet selvin päin. Ettei kukaan halua kuin yhtä yötä.
   - Ei se niin ole, keskeytin Laurin. Ei se ole ollenkaan niin! MINÄ en kestä ketään selvin päin. Niin se on.
   - Niin sinä sanoit.
   Katsoin Lauria. Hän saattoi valehdella. Mistä minä tiesin? Enhän minä tuntenut häntä lainkaan. Mutta miksi hän valehtelisi?
   - Sitten sinä lopetit itkun ja halusit rakastella, Lauri sanoi hetken kuluttua. Minä minä en halunnut ja sinä aloit itkeä uudestaan.
   - Miksi sinä et halunnut?
   - Minusta sinä olit liian surullinen ja liian humalassa, Lauri sanoi. Sinä väitit kuitenkin muuta, sanoit, että meidän on pakko rakastella, koska kohta olisi aamu, eikä aamulla mikään ole samoin kuin yöllä. Aamu tulisi, enkä minä haluaisi sinua, etkä sinä pystyisi rakastelemaan minun kanssani selvin päin. Meidän olisi tehtävä se nyt.. Sinä itkit, mutta minä peittelin sinut sänkyyn ja kömmin itse viereesi ja kohta sinä nukahdit.
   Olin hiljaa. Laurin sanat olivat tyrmänneet minut täysin, enkä tiennyt mitään, mitä olisin voinut tai osannut sanoa. Vaikka miten olisin halunnut kaiken hänen sanomansa olevan valhetta, tiesin kuitenkin, ettei niin ollut. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella.
   - Miksi sinä luulet olevasi ruma? Lauri kysyi. Tai tyhmä? Tylsä? Sinä et ole mitään niistä. Et mitään.
   Lauri tarttui leukaani, nosti pääni ylös ja pakotti minut katsomaan itseään.
   - Minusta sinä olet kaunis. Sinä olet hauska, etkä ainakaan ole tylsä. Se tanssi
   Lauri hymyili ja minä kutistuin häpeästä.
   - Minulla on paksut reidet, sanoin ennen kuin ehdin ajatella, miten älyttömältä se kuulosti ääneen lausuttuna.
   - Ei ole.
   Olisi tuntunut typerältä alkaa inttää asiasta, mutta en sittenkään uskonut Lauria. Minulla OLI paksut reidet. En ollut koskaan halunnut käyttää shortseja tai hyvin lyhyitä hameita, enkä viihtynyt bikineissä tai uimapuvussa. Minulla oli paksut reidet ja leveä takapuoli. Se minulle oli kerrottu jo aikoja sitten yläasteella luokan poikien taholta, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä heitä. Riitti kun katsoin muiden tyttöjen gasellinsääriä ja tiukkojen farkkujen alla pingottuvia täydellisiä takapuolia. Minä olin läskiperse, niin kuin minulle oli kerrottu, enkä halunnut, että kukaan näki minut ilman vaatteita.
   - Sinulla on ihanat reidet, Lauri sanoi hiljaisella äänellä. Katso.
   Hän kosketti kietaisuhamettani ja se avautui sylissäni paljastaen jalkani. Olisin halunnut kiskaista hameen kiinni, nousta seisomaan ja paeta, mutta hänen sormiensa paino piti minut paikoillani.
   - Katso, miten kauniit, Lauri kuiskasi ja siveli sormillaan reisieni ihoa..
   Ihoni nousi kananlihalle, tunne hiipi reisistä alas nilkkoihin ja tunsin selkäni kostuvan hiestä. Oli kuuma. Lauri pudottautui lattialle eteeni, asetti kätensä reisilleni ja katsoi minua silmiin.
   - Sinä olet kaunis, Lauri sanoi. Sinulla on kauniit varpaat.
   Hän nosti toisen jalkani käsiensä varaan, otti pikkuvarpaan suuhunsa ja imi sitä. Hän liu'utti kieltään pitkin jalkapöytää, kutitti huulillaan nilkkojani, enkä minä voinut paeta. Hän oli lukinnut minut paikoilleni.
   - Sinulla on kauniit pohkeet.
   Hän suuteli polviani, kurotti näykkäisemään hampaillaan polvitaipeen herkkää ihoa, ja kaikki voima oli paennut minusta. Minulla ei ollut enää tahtokaan paeta.
   - Sinulla on kauniit reidet.
   Hänen hengityksensä oli kuuma ja kuiva reisieni iholla. Hänen huulensa pehmeät, hänen sormensa viipyilevät. Olisin halunnut upottaa sormeni hänen vaaleisiin hiuksiinsa, mutta en jaksanut. En uskaltanut.
   - Sinulla on kaunis lantio.
   Hän pujotti kietaisuhameen nyörin irti, veti kankaan ympäriltäni ja hautasi kasvonsa syliini. En tajunnut itseäni. Miksi en tehnyt jotain? Miksi en tehnyt mitään? Minun olisi pitänyt lopettaa tämä. Minä en pitänyt tästä. Minun oli jano. Halusin pois. Halusin olla tässä. En tiennyt, mitä halusin.
   - Sinulla on kauniit rinnat.
   Lauri sukelsi puseroni alle, otti toisen nännini huuliensa väliin, pyöritteli kieltään herkällä iholla ja käteni nousi hänen hiuksiinsa. Hänen hiuksensa olivat pehmeät ja silkkiset.
   - Sinulla on kauniit silmät, kaunis suu, kaunis nenä, kaunis leuka, kauniit korvat. Erityisesti minä pidän sinun korvistasi.
   Lauri ilmestyi puseron alta, istahti syliini ja otti korvansa hampaittensa väliin. Hän näykki hellästi, antoi kielen pyörähtää korvan sisäpuolella ennen kuin se lähti vaellukselle niskaan. Joka ihokarvani oli pystyssä, joka soluni ja huokoseni oli hereillä, joka kohta minussa oli avoin ja vastaanottava.
   En tuntenut itseäni. Tämä en ollut minä, joka istuin tässä, täysin selvänä, täysin täynnä himoa ja halua, täysin valoisassa asunnossa, täysin vailla omaa tahtoa. Vai oliko tämä oma tahtoni? Halusinko todellakin näin paljon? Halusinko todellakin Lauria? Olinko minä ylipäänsä minä?
   - Kaiken kaikkiaan, sinä olet kaunis, joka puolelta, kaikkialta, Lauri sanoi.
   Hän istui sylissäni, katsoi minua, eikä hän hymyillyt kuin vähän kysyessään minulta:
   - Mitä sinä pelkäät, Kati?
   Huomasin itkeväni vasta, kun hän suuteli kyyneleet kasvoiltani.
   - Minä pelkään minä pelkään, ettei minussa ole mitään, mitä rakastaa, sanoin hiljaa. Että minä olen
   - Tylsä ja tyhmä ja ruma? Lauri sanoi yhtä hiljaa.
   - Niin.
   - Siksikö sinä juot? Siksikö sinä tarvitset viinaa niin paljon? Siksikö sinä pelkäät seuraavia aamuja?
   - Siksi. Kun minä juon, kaikki on toisin. Minusta tulee hauska, minulla on hauskaa. Ja kun on hauska, ei tarvitse olla niin kaunis, ei niin fiksu, ei niin täydellinen. Niin kuin muut. Kun minä juon, voin uskoa, että joku ehkä pitää minusta, edes yhden yön verran, mutta koskaan minä en unohda, että kaikki kestää vain sen yhden yön ja siksi minä lähden. Minun on pakko lähteä aina seuraavana aamuna.
   - Oletko sinä koskaan jäänyt? Odottamaan mitä seuraava aamu ja seuraava päivä tuovat tullessaan? Lauri kysyi.
   Pudistin päätäni, sillä en voinut enää puhua. Itkin hillittömästi.
   - Sinä et ole koskaan antanut itsellesi edes mahdollisuutta, Lauri sanoi. Jos olisit antanut mahdollisuuden, olisit huomannut, että olet väärässä, että olet myös seuraavan päivän arvoinen.
   - Minä en ole uskaltanut.
   Lauri ei enää kysynyt miksi, vaan hän suuteli minua. Hänen huulensa olivat pehmeät, eivätkä ne enää kysyneet mitään. Ne eivät puhuneet, eivät yrittäneet saada minua uskomaan mitään muuta kuin sen, että hänen mielestään minä olin ollut väärässä. Minä en ollut ruma, en tyhmä, en läski enkä tylsä. Hänen huulensa olisivat voineet valehdella, enhän tuntenut häntä, mutta mitä syytä hänellä olisi ollut valehdella?

***

   Heräsin ja huomasin illan muuttuneen yöksi. Lauri makasi vieressäni ja hän kuorsasi kevyesti. Katsoin kännykän kelloa, oli vasta aamuyö. Ruumiini oli väsynyt, mutta mieleni virkeä. Tunsin raajoissani rakastelun aiheuttaman väsymyksen, mutta en ollut enää uninen. Minulla oli kuuma, joten heitin peiton yltäni ja makasin alastomana sängyllä katsoen kohti kattoa. Käteni vaelsi vartalollani. Tunsin sormissani rintojeni täyteläisyyden, reisieni pehmeyden, huulieni kosteuden, enkä voinut olla ajattelematta, että ehkä Lauri ei sittenkään ollut valehdellut. Minä saatoin olla kaunis.
   Nousin hiljaa, jotta en herättäisi Lauria, ja menin kylpyhuoneeseen. Laitoin valot päälle ja katsoin itseäni peilistä. Sitä en juuri koskaan tehnyt. Minulle riitti, kun katsoin, että meikit olivat hyvin ja hiukset jonkinlaisessa kuosissa, mutta vartaloani en juurikaan välittänyt tutkia peilin avulla. Nyt seisoin peilin edessä ja katsoin. Käännyin hitaasti ympäri ja kurkistin selkäpuolelle. Lauri ei ollut valehdellut. Minä olin kaunis. Minulla oli kaikki mitä kauneuteen tarvittiin. Ihan kaikki. Rinnat, lantio, reidet, takapuoli, kasvot, sydän, aivot, ihan kaikki.
   Oli varmaan kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi katsonut itseäni niin tarkkaan. Oli kulunut vuosia ja niiden vuosien aikana olin unohtanut kuka ja minkälainen olin.
   Sammutin valon ja hiivin takaisin sänkyyn. Vedin peiton nukkuvan Laurin päältä ja katsoin häntä tarkemmin. Hänen pitkät hiuksensa olivat levittäytyneet tyynylle, hänen pitkät ripsensä piirtyivät tummina vasten yönkalpeita kasvoja. Hänen leuassaan sädehti alkava sänki, hieman tummempaa sävyä kuin karvat hänen rinnassaan ja jaloissaan. Hänen kehonsa ei ollut käynyt läpi kuntosalien rääkkiä, vaan se oli hoikka ja kiinteä. Suutelin varovasti hänen rintaansa. Maistoin huulillani hänen lantionsa pehmeämpää ihoa. Kieleni putosi hänen napakuoppaansa ja samassa tunsin hänen kätensä hiuksissani. Tartuin kädelläni hänen penikseensä, se alkoi herätä ja puskea kättäni vasten. Katsoin Lauria.
   - Sinä olet kaunis, sanoin hiljaa ja yhtäkkiä minua ujostutti.
   - Niin kuin sinäkin. Me sovimme hyvin yhteen. Kaksi kaunista. Sinä ja minä.
   - Minä haluan rakastella.
   Se kuulosti oudolta ääneen sanottuna. Selvin päin sanottuna. Oudolta, mutta todelta, ja ennen kaikkea oikealta.
   - Minäkin haluan rakastella, Lauri vastasi.
   Hän veti minut päälleen ja katsoi minua silmiin.
   - Kohta on seuraava aamu, Lauri sanoi. Pelottaako?
   Pudistin päätäni. Seuraava aamu saisi tulla, enkä minä lähtisi pakoon. Oikeastaan seuraavissa aamuissa oli se hyvä puoli, että ne tulivat aina uudestaan ja uudestaan. Se oli varmaa. Aina olisi seuraava aamu.

- SusuPetal