Eivät miehet rakkausromaaneja pelkää. Moni meistä on lukenut Anna Kareninansa ja Rouva Bovarynsa. Nauramme Nick Hornbyn kanssa ja huokaillen eläydymme Mika Waltarin romaanien traagisiin rakkauksiin. Edes kirjoittajan sukupuoli ei ole lopullisen rajoittava tekijä: jos meille suositellaan Pirkko Saision Voimattomuutta, ei se herätä meissä puistatuksia, ja Pauline Reagen O:n tarinaan tartumme aidosti uteliaina. Me emme karsasta rakkauslauluja, joita radiossa soitetaan.

Tämän maan miesten sydämissä elää kipeä kaiho. Joku tutki hiljattain suomalaisten miesten omaelämäkertoja, ja eräs useimmin toistuvista kertomuksista noudatti seuraavaa kaavaa: Mies rakastuu nuoruudessaan unelmiensa naiseen, intohimoisesti, mutta jotain menee pieleen. Loppuelämä vietetään sitten jonkun toisen kanssa, ei-niin-intohimoisen mutta turvallisehkon ja mukavan avioliiton kahleissa. Eikö näiden miesten luulisi mielellään unohtuvan hetkiseksi romanttisen viihteen pyörteisiin, semminkin kun tämä elämäkertakuvio muistuttaa paljonkin erästä Harlekiini-viihteen tyypillisimmistä juonikaavoista?

Ei! Älkää ymmärtäkö minua väärin! En ole lukenut yhtään Harlekiinia tai vastaavaa tuotetta! Noista juonikaavoista vain esitettiin jotain yhteenvetoja viitisentoista vuotta sitten, ja sieltä jäi mieleen.

Mielikuvani romanttisesta naistenviihteestä lienee siis rakentunut lähinnä kansikuvien vakaalle perustalle. Nehän näyttävät suunnilleen tältä (klikkaamalla kuvaa pääset lähteille):

835813.jpg

On itsestäänselvää, että kuvankin esittämä kirja sisältää todellisuuspakoista haihattelua ja yököttävää unelmointia. Naisen unelmia sadunomaisesta rakkaudesta. Ja juuri sitä me emme halua!

Lukiessaan ihminen joutuu nimittäin väkisinkin vähän reflektoimaan. Ja naisen unelmat eivät välttämättä ole juuri se peili, johon katsoessamme näyttäisimme kovin hyviltä. Kärjistetysti: noissa kirjoissa esiintyy se pitkä, komeapiirteinen kaveri, jolla on tukka hyvin ja asu moitteeton. Timmit vatsalihakset, määrätietoinen leuka. Ei ikinä piere. Käyttäytyy hienostuneesti ja muistaa tuoda kukkia. Emme me halua lukea kirjaa joka muistuttaa meitä siitä, että tästä naiset haaveilevat.

Me olemme jo muutenkin riittävän tietoisia siitä, etteivät naiset katso meitä niin kuin sankarittaret elokuvissa sankareita katsovat.

En halua lukea edes sellaista kirjaa, jossa mies muistaa hääpäivänsä. Enkä toivoisi kenenkään naisenkaan lukevan. Haihattelua, sellainen!

- Jukka

(Julkaistu alun perin 19.8.2007 blogissa Privaattidosentti, jossa on myös aiheen tiimoilta keskustelua, hieman eri suuntaista kuin täällä Hömpän helmissä.)