1247657508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Seuraava viikko kului hitaasti. Pietari oli hermostunut, sen näki kaikesta. Hänen jalkansa eivät pysyneet paikoillaan. Hänen puheensa rönsyili ja katkeili sitten yllättäen hänen jäädessään tuijottamaan minua outo ilme kasvoillaan.

   – Voi olla, ettet sinä tapaa äitiä koskaan, jos hän muuttaa Singaporeen, Pietari sanoi eräänä iltana.

   – Kyllä minä kestän elämän ilman anoppia.

   Olimme puhuneet avioliitosta alustavasti ja tunnustellen. Enimmäkseen Pietari oli puhunut naimisiin menosta, se tuntui hänelle tärkeämmältä asialta kuin minulle. Joskus hänen olemisensa sai minut ajattelemaan, että hän leikki kotia hyvin vakavasti. Kotityöt olivat siirtyneet hänelle, mutta se ei haitannut minua. Hän piti selvästikin siivoamisesta, ruuanlaitosta ja kaupassa käynnistä.

   – Joku saisi sinusta hyvän vaimon, olin kertonut hänelle.

   – Sinä?

   En ollut vastannut hänelle, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta aiheesta.

   – Minä haluan kodin, Keiju. Vaimon. Lapsia. Perheen.

   – Sekö sitten antaa sinulle mielenrauhan?

   – Se.

   Pietari oli varma asiasta. Minä, joka olin elänyt ydinperheessä, en ollut niinkään varma. Ulkoiset asiat eivät antaneet mielenrauhaa, tiesin sen, mutta jos Pietari halusi uskoa asiaan, hän sai minun puolestani uskoa siihen. Avioliitto oli minulle yhdentekevä asia, mutta jos se tekisi Pietarin onnelliseksi, olin valmis lähtemään maistraattiin.

   – Minä näin äidin tänään, Pietarin ääni kiskaisi minut vihkikaavan ääreltä arkeen. – Se matkustaa.

   Pietarin äänessä ei kuulunut minkäänlaista tunnetta. Hän vain totesi asian. Hänen äitinsä matkustaisi ja jättäisi hänet.

   – Koska?

   – Huomenna.

   – Jo huomenna? en voinut olla ihmettelemättä. – Pitäisikö meidän käydä hänen luonaan tänään?

   – Ei, se pakkaa koko illan. Minä sanoin jo hyvästit. Hassua, tuntuu jotenkin oudolta. Äiti on kuitenkin ollut aina läsnä. Koko minun elämäni ajan. Ja kohta se on poissa. Minä en tarvitse sitä enää.

   – Kuulostaa hassulta. Äidin tarvitseminen.

   – En minä osaa selittää mitä se on, Pietari sanoi. – Jotenkin äiti on aina suojellut minua, jos on sattunut jotain. Se on aina antanut minulle kaiken ja se on ainoa, joka on koskaan ymmärtänyt minua. Mutta nyt sinä olet siinä, enkä minä en tarvitse äitiä. Se on outoa.

   Minustakin se oli outoa, olla niin kiinni vanhemmissaan, mutta asia ei kuulunut minulle. Pietarin äiti oli lähdössä pois, eikä meidän – eikä varsinkaan Pietarin- tarvinnut ajatella häntä enää koko ajan. Voisimme keskittyä toisiimme ja unohtaa vanhempamme.

   – Menetkö sinä saattamaan häntä huomenna?

   – En, Pietari vastasi. – Lupasin mennä vaan laittamaan huonekaluja ja sen sellaisia kasaan, kun se on lähtenyt. Se aikoo myydä meidän talon. Minä menen sinne huomenna. Siellä voi kulua aikaa.

   – Tulenko minä mukaan auttamaan?

   – Ei, minä haluan tehdä sen yksin.

   Pietari suuteli minua. Hänen huulensa olivat kylmät. Kaikki lämpö, koko elämä tuntui valuneen pois hänestä. Hän oli jäätä.

SusuPetal

 ...jatkuu...