1247657508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

En kysynyt Pietarilta, oliko hän kertonut äidilleen pysyvästä muutosta luokseni. Ehkä hän tapasi äitiään päivisin, kun olin luennoilla. Iltaisin hän oli luonani. Hän istui odottamassa sinisessä laiskanlinnassa. Hän oli laittanut ruokaa, yleensä joitain hyvin erikoislaatuisia keitoksia, joiden nimiä en käynyt arvailemaan. Toiset olivat hyviä, toiset eivät.

   – Tulisikohan minusta kokki Pietari kysyi miettiessään tulevaisuuttaan. – Mitäs luulet?

   – En ota kantaa, vastasin nostaen haarukallani epämääräisen näköistä möykkyä, jonka olin kalastanut lautaseltani. – Ehkä olisi parempi miettiä jotain muuta alaa?

   Pietari nyökkäsi vakavana ja vaipui ajatuksiinsa. Hän oli nykyään hyvin mietteliäs, ja alkuaikojen levottomuus oli kadonnut. Vietimme lähes kaikki illat kotona, sillä Pietari ei halunnut lähteä minnekään.

   – Täällä on jotenkin mukavampaa, Pietari selitti. – Sellainen kotifiilis. Lämmintä ja pehmoista. Suloista.

   – Eikö sinun kotonasi sitten ollut sellaista?

   – Välillä oli, mutta äiti on kuitenkin niin paljon vanhempi minua, ettei se ollut samanlaista. Tämä on rakkautta, ja se antaa hyvän olon. Minä en kaipaa enää muuta.

   Hänen sanansa lämmittivät minua. Rakkaus. Se oli tunne, jota en muistanut koskaan aikaisemmin kokeneeni.

   – Joko sinä olet kertonut äidillesi meistä? Pietari kysyi minulta.

   – En. Ei kannata. Äiti haluaisi kuitenkin tentata sinulta kaikkea ja kertoa kaiken minusta, sanoin värähtäen pelkkää ajatustakin. – Parempi, ettei hän tiedä sinusta mitään.

   – Mutta onhan se kuitenkin sinun äitisi. Sehän kuuluu tavallaan perheeseen.

   – Niin kuin sinun äitisi, muistutin Pietaria. – Me olemme kaikki yhtä suurta, onnellista perhettä.

   – Minun äitini on asia erikseen. Se ei ole terve.

   – Kukapa meistä olisi?

   – Sinä olet ihanan kyyninen, Pietari nauroi. – Sinua ei liikuta mikään.

   – Eipä juuri.

   – Juuri sen takia minä rakastan sinua. Sinä olet niin ehdoton. Sinä et häily. Sinä olet luotettava. Minä tiedän sinusta aina tasan tarkkaan mitä sinä ajattelet ja haluat.

   – Tiedätkö?

   – Kyllä, Pietari nauroi. – Juuri tällä hetkellä sinä haluat kuollaksesi tekemiäni sämpylöitä ja päälle paljon voita.

   Hän oli oikeassa. Menimme keittiöön, ja Pietari halkaisi sämpylät ja levitti niille voita. Hän teki kaiken suurella hartaudella ja kaikesta näki, että hän nautti tekemästään. Hän oli isokokoinen poika leikkimässä kotia.

   Sämpylät olivat onnistuneita, Ehkä Pietarin tulevaisuus oli jauhojen peittämä. Yritin kuvitella häntä valkoisessa leipurin hatussa kuumassa leipomossa, mutta en pystynyt. En osannut nähdä häntä minkäänlaisessa työssä. Hän oli liian levoton.

   – Äidistä muuten, Pietari sanoi palatessamme olohuoneeseen. – Minä kävin sen luona tänään.

Pietari katsoi minua kavennein silmin. Hänen katseensa oli uusi, en ollut nähnyt sitä aikaisemmin.

   – Se on tavannut jonkun kihon!

   Pietarin ääni oli jännityksestä käheä.

   – Jonkun miehen?

   – Tosi ison pampun jollain cocktail-kutsuilla, Pietari selitti.

   Hänen sanansa pulppusivat ulos nopeasti, ikään kuin hän olisi pelännyt uutisen vanhenevan liian pian.

   – Se boss on joku isän vanha kaveri, koulukaveri tai inttikaveri tai jotain sinne päin. Tiedätkö, veriveljiä, inkkarivaloja ja sellaista?

   Veriveljeys oli jäänyt minulle vieraaksi ilmiöksi, sillä en ollut koskaan tuntenut tarvetta liittoutua kenenkään kanssa.

   – Anyway, tämä tyyppi on ollut ulkomailla jotain parikymmentä vuotta. Tietysti se on aina välillä käynyt kotimaassa, mutta ei ole törmännyt äitiin. No, nyt ne tapasivat näissä juhlissa ja BÄNG! Siihen ukkoon iski!

   – Iski?

   Minun oli välillä vaikea seurata Pietarin ajatusten juoksua. Myös hänen puheensa seuraaminen oli kohtalaisen hankalaa, sillä hän puhui nopeasti, hänen äänensä kimpoili ylös ja alas. Oli kuin olisin ollut vuoristoradan kyydissä kuunnellessani häntä. Lapsuudenkodissani sanoja säästeltiin, ja kun niitä käytettiin, ne olivat juuri sitä mitä ne tarkoittivat. Ei enempää. Ei vähempää.

   – Iski, iski! Se ratkesi äitiin. Nyt se on soittanut äidille joka päivä. Ne ovat käyneet ulkona bailaamassa, ja se boss on ihan varma tapaus!

   – Millä tavalla varma?

   – Se on pyytänyt äitiä avikseen.

   Iloisen perhehelvetin lukkiutunut ovi oli saamassa avaimen. Kumarruin eteenpäin ja yritin keskittyä poimimaan olennaiset asiat Pietarin puhetulvasta.

   – Äiti ei tietenkään tiedä mitä tekisi. Sehän on ollut melkein fanaattisen sitoutunut isään ja niiden rakkauden vaalimiseen. Isän muisto on ollut sille kaikki kaikessa. Isä kun oli sille ihan kaikki. Nehän alkoivat seurustella jo ihan pentuina, joten ei ihme, että äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana. Ne oli vanha pari jo silloin. Paitsi tietysti niiden omien vanhempien mielestä. Ne ei kuitenkaan välittäneet, niillä oli toisensa, ja sitten kun isä kuoli siinä auto-onnettomuudessa….ei ihme, että äiti ripustautui minuun. Se oli vielä niin nuori, melkein lapsi itse. Onneksi sillä oli rahaa.

   – Niin, kaipa se auttoi häntä yksinhuoltajana…

   – Ei ole rikos syntyä rikkaaseen perheeseen. Ei äiti olisi muuten selviytynyt, jos sillä ei olisi ollut rahaa. Sehän olisi joutunut menemään töihin ja sitten minut olisi pitänyt viedä hoitoon, tarhaan tai sellaiseen.

   – Ankeaa. Kuulostaa kamalalta.

   – Älä pilkkaa, Pietari sanoi. – Ei äidillä sittenkään ollut helppoa.

   – Ei varmaan. Anteeksi. No, aikooko hän mennä naimisiin tämän miehen kanssa?

   Pietarin ilme synkkeni, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä se ei ollutkaan Pietarin äiti, joka oli takertunut Pietariin. Ehkä Pietari ei halunnut päästää irti äidistään.

   – Äiti ei vielä osaa päättää, Pietari sanoi ja huokaisi. – Asiassa on yksi iso mutta. Se tyyppi asuu Singaporessa. Sen bisnekset on siellä, eikä se aio muuttaa tänne, joten äidin pitäisi pakata chanelinsa ja muuttaa Kauko-Itään.

   Pietari katsoi minua, mutta en osannut tulkita hänen katsettaan. Oliko siinä toivoa? Epätoivoa? Pelkoa?

   – Haluaako hän sinut mukanaan? kysyin kääntäen katseeni pois Pietarista. – Sinun äitisi, haluaako hän sinut myös Singaporeen?

   – Ei…mutta se ei tiedä, voiko se jättää minut ihan noin vain.

   – Voimmehan me vierailla siellä aina silloin tällöin, ehdotin laimeasti.

   – Niin, Pietari sanoi hiljaisella äänellä. – Kai me voimme.

   – Koska se mies lähtee takaisin?

   – Joskus ensi viikon lopussa.

   – No, me näemme sitten ensi viikon lopussa mitä tapahtuu. Joko äitisi lähtee tai ei.

Menin keittiöön tekemään uutta sämpylää. Pietari jäi istumaan olohuoneeseen. Emme enää puhuneet asiasta sinä iltana.

SusuPetal

   ...jatkuu...