En löytänyt Viktoria Tokarevan kirjoittaman rakastamani hömppäkirjan suomennosta, joten ei auta muu kuin itse suomentaa. Tästä se alkaa. Hömpän helmet-blogin lukijat, olkaa hyvä.



Viktoria Tokareva

Minä olen, sinä olet, hän on.


Anna odotti kotiin aikuista poikaansa. Kello oli jo yli kaksi yöllä. Annan päässä kierteli kaikki mahdolli-set vaihtoehdot. Ensimmäiseksi se, että poika on asuntolassa värjätyn blondin, HIV-tartuntakantajan kanssa. Virus jo ruuvautuu kapillaariin. Vielä hetki – ja AIDS on verenkiertojärjestelmässä, uiskentelee siellä ja lepäilee. Nyt hänen poikansa kuolee AIDSiin. Ensin hän laihtuu, tulee läpinäkyväksi ja sitten sulaa kuin kynttilä. Ja hänen täytyy haudata poikansa ja salata kuolemansyy. Hyvä Jumala! Olisi kui-tenkin ollut parempi, että hän olisi mennyt naimisiin. Miksi, miksi minä silloin kaksi vuotta sitten estelin? Mutta miten muutakaan olisin voinut tehdä, tyttö oli Mariuupolista, kuusi vuotta vanhempi. Ei siinä vielä kaikki. Hänellä oli lapsi; mutta nyt sitä hänellä ei olekaan. Hän luovutti lapsen valtiolle kolmivuotiaaksi saakka. Luovutti vieraille ihmisille ja itse lähti etsimään miestä Moskovasta. Ja tämä hölmö poika tuli juosten auttamaan, eksyi omaan jalomielisyyteensä. Aikoi mennä naimisiin. Anna piilotti passin.
Mitä hän saikaan kuulla. Mitä hän itse oli sanonutkaan. Kävi kirkossakin. Rukoili Jumalaa polvillaan. Kuitenkin sai hänet takaisin, pojan.
Voitto silloin. Nyt vain istua tässä ja odottaa.
Hermot kiihtyivät. Pitää ryhdistäytyä. Pitää puhua itselleen.
"Lopeta", - sanoi Anna itselleen. – Tuollaisia kuvitelmia? Miksi asuntolassa? Miksi AIDS? Jos hän ei olekaan naisen vaan ystävien kanssa. Juovat jossain keittiössä. Myöhemmin eroavat."
Mutta jos tapahtuikin juoppotappelu? Hän lyö, häntä lyövät, ja pian hän on maassa, vuotaa verta. Jos hänet heitettiinkin ikkunasta ja hän makaa maassa poissaolevin katsein ja hakattuine sisälmyksineen. Herra Jeesus!  Jos hän olisi elossa, hän soittaisi.
Hän aina soittaa. Siis, hän ei ole elossa. Ei ole elossa tarkoittaa, että on kuollut.
Anna meni puhelimen luo, kiersi 09 – tiedonantotoimiston numeron, pyysi tapaturmakeskuksen nume-roon. Hänelle saneltiin.
-    Hallo…- kuului uninen ääni byroosta.
-    Anteeksi, tuotiinko teille nuori mies? – kysyi Anna.
-    Minkä ikäinen?
-    Kaksikymmentäseitsemän.
-    Miten hän on pukeutunut?
Anna alkoi muistella.
-    Valja, - sanoi tyytymätön ääni kuulokkeessa, - mitä sinä oikein keitit? Mielestäsi minun täytyy tuollaista juomaa juoda?"
-    "Ihmisillä on onnettomuus, mutta heille on tee tärkeämpi", - ajatteli Anna.
Ja sillä hetkellä ovikello soi.
Anna viskasi kuulokkeen. Juoksi ovelle. Avasi.
Toteutuivat molemmat aavistukset, ensimmäinen ja toinen. Nainen mukana, poika juovuksissa.
Tosi elävänä. Hymyilee. Vieressä – blondi. Kaunis. Anna ei oikein välittänyt hänestä, mutta syrjäsilmäl-lä huomasi – kaunotar.  Voisi osallistua missikilpailuihin.
-    Äiti, saanko esitellä, tämä on Irina.  – Oleg tuskin sai humalaisia huuliaan kokoon sanoakseen sanoja.
-    Hauskaa tutustua, - sanoi Anna.
Irinan läsnä ollessa oli noloa antaa pojalle korvapuusti, mutta oikein teki mieli. Suoraan sanoen käsiä syyhytti.
                    Jatkuu (ehkä)      


Käännös: Helmitcka