2052787.jpg

Timoteo on kirurgi, jolla on kulissit kunnossa: kaunis ja älykäs vaimo ja myöhemmin vielä lapsi – joskaan Timoteo ei oikeasti ole aluksi iloinen kuullessaan vaimonsa raskaudesta. Se johtuu siitä, että Timoteon oli tarkoitus jättää vaimonsa, mutta raskaus pilasi suunnitelmat.

<?XML:NAMESPACE PREFIX = O />

Pohtia tosin sopii olisiko Timoteo kyennyt päättämään avioliittoaan, vaikkei mitään raskautta olisi ollutkaan. Kirurgimme näet ramppasi vieraissa, minkä ehti raiskaamansa naisen luona, jonka kanssa hänelle syntyi erikoinen suhde. Kyse ei ollut pelkästä seksistä muuta kuin alussa, suhde syveni rakkaudeksi ajan saatossa.

Kirjassa on kaksi tasoa ja se on kirjoitettu Timoteon näkökulmasta – se on ikään kuin kirje hänen liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle tyttärelleen, joka taistelee elämästään leikkauspöydällä.

Odottaessaan uutisia tyttärensä voinnista, Timoteo käy läpi elämänsä suuren ja ainoan rakkauden, jonka siis koki raiskaamansa naisen, Italian, kanssa. Kirja on kuitenkin muutakin kuin tätä suhdetta – minusta se on kertomus keski-ikäisen miehen unelmien (joista hän ei ehkä ollut edes tietoinen) murskautumisesta sekä itsensä ja oman paikkansa etsimisestä.

Kysymys ei lopultakaan ole siitä saavuttaako hän unelmat, vaan siitä että hän tulee tietoiseksi, että olisi ollut olemassa toisenlainen elämä kuin valitsemansa. Oikeastaan tämä huomio on aika julma, mutta toisaalta kun sen tiedostaa, sen kanssa voi kai oppia elämään. Sillä minusta Timoteo on pelkuri – sen sijaan, että olisi yrittänyt muuttaa elämäänsä, hän takertui turvalliseen muuttumattomuuteen.

Mutta ajatelkaas: Vaikka Timoteo on raiskaaja, pettäjä, valehtelija ja jonkun mielestä ehkä jopa sovinisti, niin silti minä pidin hänestä. Näiden lisäksi hän oli myös hyvin yksinäinen, ulkopuolinen. Noh, eihän se tietenkään oikeuta ketään raiskamaan edes huoraa ja pettämään vaimoaan, mutta…

Täytyy sanoa, että Mazzantini on loistava kirjoittaja. Hänen tekstinsä soljuu kuin verkkainen talvipuro, joka ei ihan vielä ole jäätynyt, mutta on jo hieman jähmeä. Kirjan vauhti ei siis päätä huimaa, mutta toisaalta sen tempo ei ole liian hidaskaan – se on viipyilevä. Jokin, mitä en osaa eritellä, piti kirjan otteessaan alusta loppuun, suorastaan pakotti ahmimaan sen.

Ihmettelen muuten suuresti omaa reaktiotani. Tätä kirjaa voisi pitää kaiketi ns. kaipuuviihteenä. Ja minähän en ole romanttisten kirjojen ystävä. Mutta tämä kirja ei ole romanttinen millään muotoa, vaikka se onkin täynnä kaipuuta.


- Elegia (Julkaistu Mainoskatko-blogissa 10.11.2008.)