Elokuvaa on helpompi katsoa kuin lukea romaania, väittävät. Olemisen kannalta ajatellen näin voi olla, sillä elokuvan "edessä" pelkkä istuminen on mahdollista, mutta kirjaa ei voi lukea samaan tapaan: kirjan eteen ei voi vain istua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elokuvaa olisi helpompi katsoa kuin lukea kirjaa. Elokuvan katsominen vie tavallisesti vähemmän aikaa kuin romaanin lukeminen. Mutta miksi ihmeessä populaarikulttuurin nautinnoista pitäisi päästä nopeasti eroon? Emmekö ala lukea kirjaa tai katsoa elokuvaa juuri siksi, että toivomme sen tuottavan nautintoa?

Kirjaa lukiessa rakennamme assosiaatioita, linkkejä omaan arkeemme, menneisyyteemme, tuntemaamme todellisuuteen. Kun katsomme elokuvaa, päässämme pyörii enemmän sellaista, josta emme ole tietoisia: elokuva aktivoi tiedostamatonta toisin kuin kirja. Ehkä syynä on kokemuksen ero: kirjaa luettaessa valo valaisee kohteen, jota katsomme, mutta elokuvaa katsottaessa katsomme juuri valoa. Valkokankaalla on vain valoa. Ja joku vielä kehtaa väittää, että elokuvan katsominen ei olisi yhtä kehittävää kuin kirjan lukeminen. Molemmissa tilanteissa vastaanottaja joutuu rakentamaan kohteensa itse. Ja nyt emme edes puhu siitä, mitä elokuvat voivat opettaa maailmasta.

Johdannon jälkeen yritän vielä vastata kysymykseen, jonka Hömpän helmet minulle esitti: miksi miehet eivät lue romanttista kirjallisuutta, mutta voivat kuitenkin katsoa romanttisia elokuvia?

Aloitan lainauksella. Ari Hiltunen kirjoittaa teoksessaan Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia (1999, 121): "Yleistäen voidaan sanoa, että naiset nauttivat jännityksestä ihmissuhdekertomuksissa, miehet haluavat enemmän toimintaa ja selkeitä suorituksia". Jos tämän voi sanoa yleistäen, niin missä ovat perustelut? Kuinka monelta naiselta ja mieheltä asiaa on tiedusteltu.

Luettuani Hiltusen teoksen, kysyin asiaa usealta tuntemaltani naiselta. Vastauksena oli aina ihmetys. Ehkä odotukset kuitenkin ohjaavat minua, sillä miehiltä en asiasta kysellyt. Pointti on kuitenkin se, että tällaista yleistystä ei voi tehdä. Ja koska näin ei voi eikä kannata sanoa, myös miehet voivat ajatella asiasta toisin. En tosiaankaan osaa sanoa, haluanko jännitystä ennemmin suorituksina vai tunteina. Epäilen myös sitä, voiko näitä erottaa toisistaan näin kategorisesti. Rakkaus ja kuolema, eros ja thanatos kamppailevat niin kukkapuskan kuin revolverinkin kanssa. Romanttista kirjallisuutta olen kuitenkin lukenut vähänlaisesti.

Sen sijaan romanttisia elokuvia olen katsonut muitakin kuin pakolliset casablancat ja tuulen viemät. Ehkä syytä tähän pitää hakea tekstin alusta: elokuvan eteen on helpompi istahtaa, koska voi periaatteessa "olla tekemättä mitään". Elokuvan edessä voi kuluttaa aikaa eri tavalla kuin kirjan edessä, mutta olemisen/toiminnan muoto ei tee elokuvan edessä olemisesta kuitenkaan passiivista.

Romanttista elokuvaa katsoessa mieskatsoja voi kiinnittää huomionsa elokuvan kerronnan keinoihin ja estetiikkaan. Voipa halutessaan vaikka sulkea silmänsä ja kuunnella vain hienoa tehostemusiikkia. Romanttista elokuvaa katsoessa miehen ei tarvitse katsoa "elokuvaa", sillä hän voi kokea elokuvasta vain osia ja sulkea haluamansa tasot. Näin voi ainakin väittää, ja moni niin tekee, kun joku kysyy, että millainen Bridget Jonesin päiväkirja tai Viesti mereltä oli. Vastaus voi olla vaikka, että "keskityin enemmän musiikin ja leikkauksen yhteispelin tarkasteluun… itse asiassa siksi menin elokuvan katsomaan". Näin sanomalla mies säilyttää kasvonsa, jos "eksyy" katsomaan romanttista elokuvaa. Estetiikan taakse on hyvä kätkeytyä, koska estetiikka on teknologiajohdannainen ja teknologia on miehistä. Eikö olekin?


Näitä kuutta katsoisin, jos nyt haluaisin romantiikkaelokuvan:


Sullivanin retket/Sullivan's Travels (Preston Sturges, 1941)

Valkoiset ruusut (Hannu Leminen, 1943)

Skandaalihäät/High Society (Charles Walters, 1956)

Varjoja paratiisissa (Aki Kaurismäki, 1986)

Kolme väriä: valkoinen/Trzy kolory: Bialy (Krzysztof Kielsowski, 1994)

Rakkauden arpa/It Could Happen to You (Andrew Bergman, 1994)


-Tommi