698989.jpg

Syy, miksi en koskaan, en koskaan, en koskaan todellakaan –paitsi eilen illalla – päästänyt ketään miestä luokseni yöksi, oli se, etten kestänyt miehiä selvin päin. Tai siis kestin, jos vain puhuimme tai sellaista, mutta ei mitään sen enempää. Suoraan sanoen: en pystynyt rakastelemaan miehen kanssa selvin päin. Siksi oli parempi, että menin itse miehen luo yöksi, sillä se mahdollisti aikaisen paon seuraavana aamuna. En todellakaan halunnut jäädä kenenkään vuoteeseen aamulla makaamaan, sillä se johti yleensä yhdyntään ja siinä vaiheessa vereni alkoholipitoisuus oli laskenut liian alas. Minä en osannut, en halunnut, en uskaltanut rakastella ilman viinaa. Niin oli aina ollut ja niin oli varmaan aina oleva. Ainakaan en ollut nähnyt minkäänlaisia merkkejä muutoksesta. Sanomattakin oli selvää, etten ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa sen pidempään, sillä eihän kukaan voinut olla humalassa kaiken aikaa? Jos seurusteli pidempään, eteen tuli väistämättä kuitenkin hetki, jolloin olisi pitänyt mennä sänkyyn ilman muutamaa rentouttavaa siideriä, eikä minusta ollut siihen.
   Miksi olin sellainen kuin olin? Sitä en tiennyt, enkä jaksanut ajatella sitä enää. Olin jo kahdenkymmenenkahden, enkä vielä kertaakaan ollut maannut miehen kanssa selvin päin. Tiesin kyllä, että muut tekivät niin, ja että minä olin erilainen, mutta en voinut itselleni mitään. Olin tällainen. Pakokauhu iski minuun heti, kun tunsin miehen koskettavan ihoani, jos minulla ei ollut veressäni riittävästi alkoholia. En tuntenut vastenmielisyyttä, vaan silkkaa pakokauhua.
   Joskus nuorempana, muutama vuosi sitten, olin miettinyt, olinko mahdollisesti lesbo, mutta koska juovuksissa en lähtenyt yhdenkään naisen kämpille yöksi, hylkäsin sen ajatuksen pian. Miehet eivät olleet mielestäni vastenmielisiä, osa heistä oli itse asiassa hyvinkin seksikkäitä ja haluttavia, mutta selvin päin en pystynyt olemaan heidän kanssaan. Kapakkailtaa seuraava yö meni hyvin ja tunsin itseni normaaliksi –halusin ja rakastelin – mutta seuraava aamu oli aina karu paluu todellisuuteen. En kestänyt, että minuun koskettiin, ja siksi pakenin.
   Nyt en voinut paeta, olinhan omassa kodissani, mutta saatoin olla avaamatta ovea. Se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia, eikä minulla tälläkään kertaa ollut voimia miettiä, miksi olin tällainen. Minä vain olin minä.
   Kännykän pirinä katkaisi itsetutkiskeluni. Se oli Tiia.
   - No, vieläkö se on siellä? kuulin Tiian kysyvän.
   - Kuka?
   - Elämäsi mies, Tiia nauroi. – Se eilisiltainen.
   - Ei ole, vastasin ja tunsin nihkeän hien nousevan iholleni. – Ei ole täällä.
   - Ihan totta, Tiia ihmetteli. – Eilen sinä olit kyllä ihan varma siitä, että se oli se oikea.
   - Se oikea?
   Paha olo ei ollut enää kuvittelua. Sain vain vaivoin pidäteltyä oksennusta, joka väkisin nousi vatsasta suuhun.
   - Niin, tai jotain sinne päin, Tiia sanoi. – Ainakaan sinä et voinut pitää näppejäsi irti siitä. Onko se kiva?
   - Kiva? toistin apinan lailla ja se kelpasi näköjään vastaukseksi Tiialle.
   - Hyvännäköinen, Tiia sanoi, vaikka ei ihan minun makuuni. – Lauriko sen nimi oli?
   - Mmmm.
   - Mihin se meni? Tiia kysyi.
   - Kauppaan, vastasin ennen kuin ehdin sen kummemmin asiaa pohtimaan.
   - Aaah, Tiia henkäisi paljon puhuvasti. – Romanttinen illallinen kahdelle. I see.
   Nyt minulla oli todella huono olo. Estääkseni Tiiaa kehittelemästä ajatuskuvioitaan sen pidemmälle kysyin häneltä nopeasti hänen iltansa jatkosta.
   - Joo, nyt muistan, miksi me erosimme tai siis minä jätin Mikan, Tiia sanoi. – Se häipyi aamulla pelileirille. Oli päässyt unohtumaan kesän aikana koko lätkä, mutta nyt on kausi taas alussa, joten palautui mieleen viime talvi.
   - Enemmänkin niin kuin kesäkissaMika, vai?
   - Niinpä. Ei lätkän pelaajan kanssa voi seurustella. Olisi se pitänyt muistaa.
   Olimme hetken hiljaa, minä kuulostellen mahdollista ovikellon soittoa, Tiia miettien exäänsä.
   - Mitä te aiotte syödä? Tiia kysyi lopulta katkaisten pohdintamme.
   - Syödä? En minä tiedä.
   - Rakkauden hedelmää, Tiia nauroi. – Selvä. Mukavaa viikonloppua. Soittele ja kerro kuulumisia. Moi!
   Puhelu katkesi ja minä heitin kännykän tympääntyneenä sängylle. Rakkauden hedelmää. Joopajoo. Niin varmaan.

**

   Kippasin juuri  viimeiset kahvit kuppiini, kun kuulin ulko-oven avautuvan. Jähmetyin paikoilleni. En yksinkertaisesti ymmärtänyt kuulemaani ääntä. Kenelläkään ei ollut kämppäni avainta, ei edes vanhemmillani.
   - Moi! Joko on nälkä? kuulin selkäni takaa.
   Käännyin, hyvin, hyvin hitaasti ja näin Laurin (jos se nyt hänen nimensä oli) seisovan ovensuussa Valintatalon muovikassi kädessään. Toisessa kädessään hän heilutteli avaimia, jotka ilmiselvästi näyttivät omilta avaimiltani.
   - Miten sinulla on minun avaimeni? sain änkytettyä hetken kuluttua.
   - Ne oli tuossa eteisen pöydällä. Otin ne siitä, kun lähdin kauppaan, Lauri selitti hymyillen. – Ajattelin, ettei sinun tarvitse tulla avaamaan, jos olet vaikka suihkussa tai nukkumassa tai jotain.
   Selitys oli yksinkertainen ja toden tuntuinen ja se teki tyhjäksi minun suunnitelmani olla avaamatta Laurille ovea. Tunsin itseni voitetuksi ja se vähäinenkin tarmo, jota olin yrittänyt kehittää suojakseni, tuntui häviävän avonaisesta ikkunasta Kallion kujille.
   Lauri harppoi kahdella askeleella keittiöni läpi ja avasi jääkaapin, puhuen samaan aikaan taukoamatta.
   - Ostin vähän lohta, ajattelin, että sen voisi paistaa, ja sitten perunoita. Vähän salaattia ja sipulia ja tomaattia ja kurkkua, niistä voisi tehdä salaatin. Kahvia minä ostin myös, se loppui, kun keitin tuon pannullisen.
   Lauri purki kauppakassin sisältöä ja hymyili tyytyväisen näköisenä. Näköjään hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, olisihan hänelle tiedossa kahvia seuraavaksikin aamuksi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että hän todennäköisesti aikoi olla luonani koko viikonlopun. Olinhan niin luvannut hänelle. Vai olinko?
   - Miten sen nyt olikaan, kysyin vähän voipuneella äänellä, sillä en oikein tiennyt, miten asettaa kysymykseni paljastamatta Laurille, etten muistanut ihan kaikkea viime illasta, lähinnä vain joitain kiusallisia yksityiskohtia. Se, että muistin eroottisen tanssini ja että äsken olin kuullut Tiialta määritelmän ”Elämäni Mies” eivät auttaneet minua lainkaan sanojen valitsemisessa.
   - Mikä oli miten? Lauri kysyi ja alkoi pestä perunoita.
   - Miksi sinä et voi mennä omaan kotiisi? sanoin töksäyttäen, sillä minulla ei todellakaan ollut kykyä valita sanojani sen hienotunteisemmin.
   Lauri sulki hanan ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti hämmästyneeltä.
   - Minähän kerroin sinulle eilen, Lauri sanoi. – Ja sinä itse ehdotit, että voin tulla tänne. Minusta se oli mukavasti tehty, kun ottaa huomioon, ettet sinä tunne minua.
   Se oli totta. Minä en tuntenut häntä, enkä todellakaan tiennyt, halusinko tunteakaan sen paremmin. Huokaisin ja tajusin, että oli parempi puhua suoraan.
   - Minä en muista, mitä sinä kerroit, sanoin lyhyesti.
   - Ahaa, Lauri sanoi ja alkoi uudestaan perunoiden pesun. – Nyt minä ymmärrän. No, minä ajattelinkin, että sinä olit aika juovuksissa. Meneekö sinulta yleensä muisti helposti?
   Kohautin hartioitani. Kaikki oli niin suhteellista.
   - Minun piti olla kaverini luona yötä, Lauri alkoi selittää. – Mutta hän joutui lähtemään Hämeenlinnaan, koska hänen äitinsä oli sairastunut tai jotain.
   Asia ei tullut sen selvemmäksi, ja aloin epäillä ymmärryksessäni olevan jotain perustavanlaatuista olevaa vikaa. Näköjään tyhjä kohta päässäni näkyi selvästi, koska Lauri, vilkaistuaan minuun, jatkoi selitystään.
   - Minä siis tulin eilen illalla Helsinkiin, koska minun piti olla viikonloppu pois omasta kämpästäni, koska kämppikseni tyttöystävä oli tulossa viikonlopuksi Jyväskylään ja he halusivat olla kahdestaan.
   Lauri hymyili ja minun olisi siis pitänyt näköjään tajuta jotain. Olo alkoi olla kuin koulun maantiedon tunneilla, jolloin oli pitänyt laittaa tyhjälle kartalle Suomen kaupunkeja.
   - Minä olisin tietysti voinut mennä jonkun kaverin luo Jyväskylässäkin, mutta ajattelin, että olisi kiva tavata Nikoa, koska hän on muuttanut tänne, emmekä me ole tavanneet vähään aikaan, joten soitin Nikolle ja sovimme, että tulen tänne, mutta kun tulin Helsingin asemalle, Nikolta tuli tekstiviesti, että hänen äitinsä on saanut jonkun sydänkohtauksen tai jotain ja hän on lähtenyt kotiin, siis vanhempiensa kotiin Hämeenlinnaan. Niinpä minä sitten ajattelin ottaa vain pari olutta siinä Zetorissa ja sitten hypätä takaisin Jyväskylän junaan ja mennä siellä yöksi jollekin kaverille, mutta sitten sinä tulit istumaan samaan pöytään ja …
   Lauri vaikeni ja katsoi minua. Se katse oli hyvin pistävä ja yhtäkkiä tunsin itseni alastomaksi.
   - Niin, sitten sinä tulit samaan pöytään, Lauri jatkoi hyvin hitaalla äänellä, ja suunnitelmat muuttuivat. Sinä pyysit minut tänne ja sanoit, että voin olla täällä koko viikonlopun.
   Viimeinen lause jäi kysymyksen tavoin leijumaan ilmaan, ja jos minulla olisi ollut puhtia edes puolikkaan naisen verran, olisin siinä tapauksessa sanonut Laurille, että kaikki oli erehdystä, että olin muuttanut mieleni, että Jyväskylään (vai Hämeenlinnaan vai minne?) kulki junia kaiken aikaa, että kutsuni ei ollut enää voimassa.
   No, minulla ei ollut puhtia, eikä suoraan sanoen kanttia katsoessani Lauria silmiin. Huomasin nimittäin, että hänen katseensa oli kaunis ja ystävällinen. Itse asiassa hän oli kokonaisuudessaan kauniin ja ystävällisen näköinen. Hänen hiuksensa olivat aika pitkät, ulottuen melkein olkapäille. ne olivat vaaleat ja ne muodostivat hassun vastakohdan hänen ruskeille silmilleen.
   - Ky-ky-kyllä sinä voit olla täällä, änkytin.
   - Kiva. Haluatko sinä tehdä salaatin vai paistaa kalan?

                                                 jatkuu...

- SusuPetal