1009290.jpg

Muotovalioksi on kehuttu Anneli Kivelän edellistä viihderomaania Kotiin Katajamäelle ja miksipä sama luonnehdinta ei kävisi tähänkin teokseen.

Kivelän kirjasta tulee mieleen toinen Kariston kirjailija, nimittäin Johanna Marttila,  joka itsestään melua pitämättä on tehnyt huomattavan tuotannon. Marttilan kirjoissa näyttäytyy samantyyppinen Suomi kuin Kivelänkin kirjassa.  Sen maailma tuntuu jollakin tavalla olevan enemmän vanhoista Suomi-filmeistä kuin tästä meidän ympärillämme olevasta varsinaisesta maailmasta kotoisin. Kaikki vaikuttaa jollakin tavalla tutulta ja eittämättä kotimaiselta, mutta samalla unenomaiselta, koska eihän tällaista maailmaa ole koskaan ollut olemassa. Tämän tyyppiset kirjat rinnastuvat  mielessäni Aki Kaurismäen elokuviin. Hänhän on elokuviinsa rakentanut nostalgisen Suomen, jollaista ei oikeasti ole koskaan ollut. Mutta ihmiset eivät piittaa siitä, vaan rakastavat hänen elokuviaan.  Ei elokuvan tarvitsekaan kuvata todellista Suomea, vaan Kaurismäen mielikuvaa Suomesta, joten miksipä viihderomaanienkaan pitäisi kuvata todellista maailmaa. Mietin viihderomaanin suhdetta todelliseen elämään lähinnä sen vuoksi, että olen juuri jokin aika sitten erään toimittajan kanssa keskustellut siitä, voiko  ja saako viihderomaanilla olla yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja mikä on todellisuuden ja unelmien välinen suhde nykyaikaisissa naistenromaaneissa. Väitin, että todellisuuden ja unelmien välinen jaakobinpaini on modernin naisromaanin keskeinen juttu ja että itseäni kiinnostavimmat romaanit kuuluvat juuri tähän kategoriaan. Tätä todellisuuden ja unelmien välistä vääntöä en Kivelän romaanista kovin paljon löytänyt, niin kuin sitä ei kyllä löydy Marttilankaan kirjoista. Vilkaisin Turun kirjaston aineistohausta ja totesin, että kummankin kirjat, sekä Kivelän, että Marttilan ovat innokkaasti liikkeellä, niitä ei juuri hyllyissä näy, tarvetta siis löytyy tällaiselle kirjallisuudelle, joten lukijat ehkä ajattelevat todellisuuden ja unelmien välisestä väännöstä ja sen kiinnostavuudesta eri tavalla kuin minä.

Onnenkauppaa Katajamäellä kirjassa pääosassa on nelikymppinen Satu, joka haluaa elämäänsä muutosta ja hakeutuu uuteen korpihotelliin tiedottajaksi. Kotipaikkakunnalle jää dementiaan sairastunut äiti, isä ja kaksi sisarta. Siihen nähden, että Satu on ilmeisesti nelikymppiseksi asti asunut sisarensa kanssa ja ollut tiiviisti kotipiirissä muutenkin, muutto uudelle paikkakunnalle käy kivuttomasti. Psykologisesti ajatellen kirjassa ei paneuduta nelikymppisen naisen sielunelämään mitenkään erityisesti vaan Satu on joustava ja spontaani kuin nuori tyttö. Jotenkin olisi ajatellut, että nelikymppisen naisen sopeutuminen uudelle paikkakunnalle olisi edes hiukan monimutkaisempi juttu, mutta kaikki järjestyy sujuvasti ja useampi kuin yksi mieshenkilö ilmestyy heti Satua vokottelemaan. En oikeastaan tajunnutkaan Sadun ikää ennen kuin hämmästyin hänen kommenttiaan, jossa hän mainitsi ettei voisi suhtautua vakavasti itseään kymmenen vuotta nuorempaan 31 vuotiaaseen mieheen, joka oli ilmaissut kiinnostuksensa. Silloin tutkin takakansitekstiä vähän tarkemmin ja siellähän se ikä sitten sanottiinkin. 

Kirjan tunnelma on auvoinen ja kaikilla asioilla on tapana järjestyä. Äidin dementia tietenkin surettaa, mutta lukijaa säästetään aiheen enemmältä käsittelyltä. Muitakin ongelmia tietysti on, kuten ikävä esimies, ja mikä vaivaa esimiehen hiljaista ja arkaa vaimoa? Muuten Satu onnistuu sujuvasti ystävystymään kaikkien eteensä tulevien ihmisten kanssa, mutta pomon vaimo juoksee pakoon. Ja mikä on seurustelusuhteessa sopiva ikäero miehen ja naisen välillä. Saako nainen olla miestä vanhempi?  Sadun on vaikea sopeutua ajatukseen, että nelikymppinen nainen voisi seurustella itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa ja tätä ikäerojuttua kirjassa työstetään kevyellä kädellä.

Minun käsittääkseni Onnenkauppaa Katajamäellä edustaa perinteistä kevyttä naisproosaa. Saman tyylilajin edustajina pidän Elsa Anttilaa, vaikka hän onkin mies, Liisa Tammiota, joka ei kai ole enää viime vuosina julkaissut, Anneli Salosta ja Enni Mustosen joitakin romaaneja. Ja on heitä tietenkin muitakin. Aion viedä tämän äidilleni ja tiedän jo etukäteen, että äiti tulee pitämään tästä. Minun kirjastani hän ei oikein pitänytkään, varsinkin alku oli pitkäveteinen.

-Kirsti