1247657508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Pietari puuskutti raahatessaan tummansinistä laiskalinnaa asuntooni. Tuolin päällä oli samasta kankaasta tehty rahi, ja pieni eteiseni näytti entistä pienemmältä.

   – Tarvitsenko minä tätä? Mahtuuko se edes tänne?

   – Kyllä mahtuu, Pietari sanoi. – Roudataan jotain ylimääräistä pois. Eikö tämä olekin upea? Sopii noihin verhoihin.

   Hän oli saanut kuljetettua tuolin huoneen nurkkaan. Katsoin ympärilleni. Asunto näytti harkitummalta kuin ennen, täydellisemmältä. Täydemmältä. Kattokruunu, laiskanlinna, keittiön pöytä, stereot, televisio, verhot, olohuoneen matto. Kaikki sopivat toisiinsa täydellisesti, Pietarilla oli silmää sisustukselle. Aloin kyllä epäillä, että Pietari toi vain omia tavaroitaan asuntooni, ja oli tekemässä pysyvää muuttoa luokseni.

   Se ei haitannut minua.

   – Tule tänne, niin katsotaan, mahtuuko tähän kahta, Pietari pyysi.

   Istahdin tuoliin ja Pietari valtasi rahin. Hän painoi päänsä polvilleni, silitin hänen hiuksiaan. Hän näytti väsyneeltä.

   – Mitä äidillesi kuuluu? kysyin.

   – Ei paljon mitään.

   Hän vaikutti haluttomalta puhumaan äidistään, enkä ihmetellyt. Tiesin sen tunteen, joten en kysynyt sen enempää.

   – Tiedätkö mitä? Pietari kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

   – Mitä?

   – Minä en välittäisi lähteä tänään minnekään.

   – Ei meidän tarvitse lähteä mihinkään.

   – Se huolestuttaa minua, Pietari huokaisi. – Ei minulla yleensä ole tällaista oloa.

   – Eipä niin.

   – Minä luulen, että minä olen rakastunut sinuun.

   – Sekö sitten on vienyt sinun menohalusi? kysyin ja huomasin ääneni tärisevän jonkin verran.

   – Ilmeisesti. On tämä outoa.

   – Sitähän se on. Outoa. Rakkaus.

   Istuimme hiljaa pitkän aikaa. Pietari puristi jalkojani lujasti, minun sormeni olivat piiloutuneet hänen hiuksiinsa. Ikkunan takana illan harmaus oli muuttumassa mustaksi yöksi.

   – Minun täytyy tehdä jotain äidin suhteen, kuulin Pietarin sanovan. – Nyt kun minä rakastan sinua.

   – Kerro minulle äidistäsi.

   – Hän on kaunis, Pietari alkoi jälleen kerran puhua äidistään, mutta nyt hänen äänensä ei ollut lempeän huvittunut niin kuin yleensä, vaan hän kuulosti alakuloiselta. – Hän on aina antanut minulle kaiken mitä tahdon. Minä sain lapsena valvoa niin myöhään kuin halusin. Ja kun minä menin nukkumaan, sain pitää valoja koko yön, ettei minun tarvinnut pelätä pimeää. Sain syödä karkkeja aina kun halusin, eikä minun tarvinnut pestä hampaita, jos en halunnut.

   Saatoin nähdä viisivuotiaan pikku-Pietarin, enkelinkiharoissaan, karkkia mutustellen. Näin pienen hahmon sängyssä, peiton alla nukkumassa, himmeänä hohtavan yölampun sängyn vieressä.

   – Me teimme kaikkea kivaa. Äiti vei minut Lintsille joka päivä kesällä…

   – Joka päivä? en voinut olla keskeyttämättä.

   – No, melkein joka päivä, Pietari sanoi vaivaantumatta. – Ainakin se tuntui joka päivältä. Ja sitten me matkustimme ulkomaille, jos täällä oli sateista. Äiti rakastaa aurinkoa.

   – Niin kuin sinä.

   – Niin kuin minä. Äiti pukeutuu aina tyylikkäästi ja hän tuoksuu hyvältä. Kaikki miehet rakastuvat häneen heti, kun hän astuu huoneeseen.

   – Miksi hän ei ole mennyt uudestaan naimisiin isäsi kuoleman jälkeen?

   – Ei äiti ole halunnut. Hänellä on minut. Ja sitä paitsi, hän rakasti isää niin paljon, ettei sellaista rakkautta voi olla kuin kerran.

   – Voihan se olla niin.

   – On se, Pietari vakuutti. – Hänellä on ollut minut, mutta nyt…

   – Asiat ovat muuttuneet?

   – Asiat ovat todella muuttuneet, Pietari sanoi nostaen päänsä polviltani. – Nyt minä rakastan sinua.

   En voinut olla hymyilemättä. Pietari näytti niin totiselta, ikään kuin olisimme langettaneet yllemme kirouksen rakastumalla toisiimme. Pörrötin hänen hiuksiaan.

   – Kai sinun äitisi ymmärtää, etten minä ota sinua kokonaan häneltä. Sehän kuulostaa kamalan vanhanaikaiselta ja älyttömältä. Sinun äitisihän on vasta kolmenkymmenenseitsemän!

   – Ei se ole iästä kiinni. Minä en vain enää tarvitse häntä, eikä hän varmaan ymmärrä sitä.

   – Mutta…tavallaanhan sinä kuitenkin tarvitset äitiäsi, hänhän elättää sinut, en voinut olla muistuttamatta. – Ei minun opintolainallani pysty kaksi ihmistä elämään.

   – Ei tarvitsekaan. Minä keksin jotain.

   – Menisitkö sinä töihin? Sinä, jonka kaikki tähänastiset työnantajat ovat heittäneet pellolle?

   – Jos on pakko, Pietari sanoi. – Minä keksin jotain. Minun on vain ensin mietittävä.

SusuPetal

 ...jatkuu...