Kaupungin kaunein neito ja komein nuorukainen kohtaavat sattumalta ja rakastuvat ensisilmäyksellä palavasti. He saavat toisensa, mutta kohtalon höykytyksissä rakastavaiset ajautuvat erilleen. Romaani on pullollaan rakkautta, kateutta, mustasukkaisuutta, juonitteluja, väärinkäsityksiä, ryöstäjiä, pakomatkoja, orjaksi myyntiä, kaksinnaimisia, vääriä isiä, kilpakosijoita, himoa, moraalia, uskoa kohtalon voimien johdatukseen, kaipausta, uskollista kestävää rakkautta ja lopulta rakastavaisten paluu yhteen. Kuulostaa hömpän rakenteelta, mutta romaani ei ole hömppäkirjallisuuden helmi vaan maailman vanhimmaksi rakkausromaaniksi mainittu Kallirhoe. Kirjailija on Khariton ja teos on mahdollisesti kirjoitettu ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla tai jo sitä edellisellä.

Miksi suosittelen Kallirhoeta Hömpän helmissä? Se on vanhin säilynyt rakkausromaani ja muun muassa rakkaudestahan tässä blogissa on kyse – ja lisäksi Kallirhoessa näkyvät liki kaikki nykyviihderomaanien kliseet. Luin kirjan ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten ja ihastuin siihen suuresti. Nyt uusintalukukerralla teos vakuuttaa edelleen. Romaani on helppolukuinen, Maarit Kaimion suomennos on kaunista ja selkeää kieltä. Juoni on simppeli kaikista mutkistaan huolimatta: kahden nuoren rakkauden esteeksi nousee liki ylikäymättömiä kohtalon oikkuja, jotka rakastavaiset vähitellen ajan myötä voittavat ja saavat lopulta toisensa. Romaanin henkilöhahmot ovat aika uskottavia, vaikka miesten jatkuva pyörtyily tunnekuohuissa alkaakin hieman huvittaa.

Jotain hienoa Kallirhoessa on. Sitä lukee innoissaan ja kiinnostuneena, mitähän kirjailija seuraavaksi keksii. Rakenne pysyy koossa, tarinaa on helppo seurata. Maarit Kaimio on kiinnostavassa johdannossaan kiteyttänyt teoksen hienouden seuraavasti:
Ja itse Kallirhoe – ihana mutta vaatimaton, puhdas, naiivi, ylpeä mutta samalla joustava, ovela ja kyllin pippurinen selviytyäkseen kaikkien ihailijoidensa keskellä. Henkilöjensä kohtaloiden nyörejä Khariton pitelee taitavasti käsissään, mutta tapahtumain jäntevän juoksun tekee vielä mielenkiintoisemmaksi tekijän pyrkimys motivoida kaikki käänteet henkilöiden luonteen ja mielentilan perusteella. Ja kaiken yllä teoksesta säteilee kertomisen ilo, kirjailijan vilpitön ylpeys jännittävästä ja moraalisesti ylentävästä tarinastaan. (s. 13.)
Aika paljon hyvän romaanin piirteitä siis.

Rakkausromaaneista kiinnostuneiden soisin tarttuvan Kallirhoeen. On jotenkin hilpeää huomata, miten rakkauden kuvaamisen kaavat ovat olleet olemassa jo vuosituhansia.

Luokaa siis katseenne kohti Sisiliaa ja kuulkaa:
Syrakusan sotapäälliköllä Hermokrateella – hänellä joka voitti ateenalaiset – oli tytär nimeltä Kallirhoe, aivan ihmeen kaunis neitonen, koko Sisilian ihastus. Hänen kauneutensa oli suorastaan yli-inhimillinen, kerrassaan jumalainen – eikä siitä tullut mieleen vain merenneito tai vuorten nymfi, vaan neitseellinen Afrodite itse. Tämän ihmeteltävän ihanuuden maine kiiri kaikkeen maailmaan, ja kosijoita virtasi Syrakusaan – ruhtinaita ja tyrannien poikia, ei vain Sisiliasta, vaan myös Italian eteläosista ja itse niemimaalta, vieläpä niiltäkin seuduilta joilla asuu muita heimoja kuin kreikkalaisia. Mutta Rakkauden jumala halusi liittää yhteen oman mielensä mukaisen parin. Kaupungissa oli nimittäin komea nuorukainen nimeltä Khaireas, kauniimpi kuin kaikki ikätoverinsa – juuri sellainen jollaiseksi Akhilleus, Nireus, Hippolytos tai Alkibiades kuvataan maalauksissa ja kuvapatsaissa. Hänen isänsä Ariston oli Hermokrateen jälkeen Syrakusan toiseksi mahtavin mies. Nämä  miehet olivat poliittisia kiistakumppaneita, ja he olisivat ennemmin antaneet lapsensa avioon kelle tahansa muulle kuin toistensa sukuun. Mutta Rakkauden jumala nauttii vastarinnasta ja iloitsee odottamattomista voitoista. Ja hän keksikin tilaisuuden. (S. 17.)

Khariton, Kallirhoe. WSOY 1983. Suomentanut Maarit Kaimio.

                                              656537.jpg

- Tuima