1077430.jpg

Grand Hotel on toinen Laila Hirvisaarelta lukemani kirja. Ensimmäinen oli Kruunupuisto, jonka luin kesällä. Kummankin kirjan luin Etelä-Saimaan juttua varten kulttuuritoimituksen aloitteesta. Ei ole muuten tullut Hirvisaaren (ent. Hietamies) kirjoihin tartuttua, ja voipi olla etten ihan äkkiä tartukaan.

Olen näitä "työn puolesta" lukemiani kirjoja kommentoinut blogiini vaihtelevassa määrin, mutta tämän jälkilämpönä mielessä pyöri kumminkin sen verran paljon erilaisia ajatuksia, että pitää ne tänne vuodattaa. Olen historiallisista romaaneista tykännyt ala-asteikäisestä asti, olenpa sitä mieltä että historiallinen romaani on yksi itseäni eniten viehättävistä kirjallisuuden lajeista. Samassa paketissa saa viihdyttävän lukukokemuksen ja tietoa historiasta, joka minua on aina kiinnostunut. Siksi onkin suorastaan erikoista, etten ole ikinä ennen Hirvisaarta lukenut, vaikka niin ikään historiallisia romaaneja kirjoittavan Kaari Utrion kirjoja olen lukenut jo sieltä 12-vuotiaasta asti. Periytyyköhän tämäkin perheittäin? Jakautuvatkohan suomalaiset historiallisten romaanien lukijat Kaari Utrion puoluelaisiin ja Laila Hirvisaaren puoluelaisiin?

Sekä Kruunupuisto että Grand Hotel sijoittuvat varsin kiehtovaan ympäristöön, autonomian ajan lopulle. Grand Hotel tapahtuu pääosin Imatralla, kirjan alkupuoli sijoittuu Raja-Karjalan köyhiin kyliin ja Laatokalla kimaltavaan Valamon luostariin. Onkin oikeastaan tosi harmi, että Hirvisaaren kerronta on melko pitkäpiimäistä. Autonomian ajan loppu kun on ihan järjettömän kiehtovaa aikaa. Suomi Pietarin kyljessä, Pietarin suuri suomalaisvähemmistö, vanhan ajan elävä, värikäs Karjala, Venäjän suuriruhtinaat ja tsaariperhe, kytkökset Inkerinmaalle, Viroon ja muualle... Kyllä tämmöisestä lähtökohdasta saisi leivottua kasaan ihan mahtavia seikkailuja. Ihmeen vähän näitä mahdollisuuksia on suomalaisessa kaunokirjallisuudessa hyödynnetty. Hirvisaarella lienee paljonkin kirjoja, käsittääkseni ainakin Sonja-sarja, joka tähän aikaan sijoittu. Keitä muita on? Ei tule mieleen. Asuin itse yhden kesän Pietarissa ollessani siellä kesätöissä, ja varsinkin siitä asti - toki sitä ennenkin - tsaarillinen Pietari ja suomalaiskytkökset sinne ovat kiehtoneet mieltä. Ja entäs Venäjän vallankumous, kun loistelias tsaarin hovi murtui ja katosi bolsevismin hyökyaaltoon. Samassa rytäkässä Suomi sai itsenäisyyden. Mitä mahtavia taustoja kirjallisuudelle! Ostin pari vuotta sitten Max Engmanin kehutun tietoteoksen Pietarinsuomalaisia, mutta koska olen laiska lukemaan tietokirjoja, taisin päästä sivulle 5 ja siitä asti kirja on odottanut "sopivaa hetkeä" jatkamiseen.

Näitä aineksia Hirvisaari hyödyntää, mutta voi että kun teksti ei oikein meinaa saada lukijaansa, eli minua, vakuuttumaan. Kerronta on kovin ulkokohtaista. Tyyli on sellainen "hiljaa virtaa Don", eli asiat vain menevät eteenpäin ilman kovin ihmeellisiä juonen kehittelyjä. Kerrotaan vain ensin että tälle ihmiselle tapahtuu tätä ja tälle toiselle sitä. Edes kirjan lopussa oleva attentaattiyritys, kun terroristit yrittävät hyökätä Imatran Valtionhotellissa venäläisruhtinaita vastaan, ei saa kunnon jännityskipinää aikaiseksi, vaan sekin kerrotaan läpijuoksuna.

Lisäksi vähän ärsytti henkilöiden ulkokohtainen kuvailu sen sijaan, että henkilöistä olisi syntynyt eläviä ja uskottavia persoonia, joiden tunnetilat olisivat välittyneet lukijalle suoraan. Hirvisaari on kumminkin kirjoittanut kirjoja kymmeniä vuosia, voiko tämmöinen asia jäädä oppimatta? Tai ehkä olen nyt epäreilu, koska en tosiaan muita kirjoja häneltä ole lukenut paitsi nämä kaksi. Eli esimerkiksi päähenkilö Juliaa kuvaillaan tyyliin "hänen luonteensa oli napakka ja hän oli tosi äkäinen" ja sitten henkilö kumminkin käyttäytyy lauhkeasti kuin lammas eikä vihaisuus tule millään tavalla hänen käytöksestään ilmi. Kaari Utrion kirjoista pidän mm. siksi, että hänen kirjoissaan draama taatusti hyrskyää. Välillä kaikki on hyvin, sitten kohtaa pudotus ja henkilöhahmot joutuvat pahaan liemeen. Hirvisaari on melkoinen tasamaan tallaaja häneen verrattuna, asiat vain mennä jollottelevat eteenpäin.

Suorastaan sukupolvikysymykseksi nousee Hirvisaaren isänmaallisuus, siksi sitä kai pitää sanoa. Venäläiset ovat melkoisia pahiksia, ja päähenkilö Julia suhtautuu heihin jokseenkin nurjasti, vaikka hänen isänsä on venäläinen. Erityisesti venäläistäjäpapit Raja-Karjalassa ovat todella mustavalkoisia hahmoja. Yltiöinnokasta kotiseutuhenkeä lienee sekin, että Imatralle saapuvat ulkomaiset matkailijat ovat aivan häkellyksissään Imatran koskimaisemien vakuuttavuudesta, ihan kuin paljon matkailleet englantilaislordit tai venäläisruhtinaat eivät olisi nähneet mitään muita yhtä hienoja nähtävyyksiä ikinä. Samalla kertaa kirjassa on kumminkin mielenkiintoinen ilmiö, jonka nimeä en muista. Eli hierarkiassa seuraavaksi ylin on pahis, mutta sitä seuraava hyvis. Siis köyhä ja likainen venäläistämistä ajava ortodoksipappi on kamalan paha, mutta ylhäinen venäläisruhtinas Imatralla vieraillessaan jalo, ymmärtävä ja lempeä. Pahuus rajoittuu siis alempiin kansankerroksiin, vaikka samalla korostetaankin Imatran työväestön reippautta, topakkuutta ja hyvyyttä. Sama ilmiö löytyy vaikka Robin Hoodista: metsärosvona seikkaileva Robin Hood on hyvä, mutta himpun verran hierarkiassa häntä ylempänä olevan Nottinghamin sheriffi on paha. Nottinghamin sheriffin yläpuolella oleva kuningas Rikhard Leijonamieli on kuitenkin hyvä, vaikka periaatteessa hän on sheriffin puolella ja Robin Hoodia vastaan, mutta hyvyydessään ja jalomielisyydessään hän ymmärtää Robinin tarkoitusperät. Samalla lailla ylhäiset venäläiset Grand Hotelissa suhtautuvat kovin ymmärtäväisesti etnisiin suomalaisiin, mutta köyhemmät ja tavalliset venäläiset ovat kovin nurjamielisiä. Nuorempi polvi suhtautuu tämmöisiin asioihin mielestäni kansainvälisemmin ja avarammin, eikä suomalaisista ole pakko maalata urhoollista ja poikkeuksellisen jaloa sankarikansaa venäläisten puristuksessa, vaan pystytään hahmottamaan Suomen asema yleiseurooppalaista viitekehystä vasten.

Tässä lehteen kirjoittamani arvostelu. Aukeaa varmaan taas hieman omituisen kokoisena, nämä meikäläisen skannaukset tuppaavat olemaan aina vähän sinne päin. Taustoitanpa hieman, mikä oli lähtökohtani juttua kirjoittaessani:

1) Etelä-Saimaan lukualueella Hirvisaarella on taatusti paljon faneja ja innokkaita lukijoita. Mielestäni olisi lukijoiden vähättelyä tehdä klassinen temppu ja haukkua suosittu viihdekirjailija lyttyyn vain siksi, että "hän ei kirjoita taidetta". Näin luetun kirjailijan suosiolle on syynsä, ja ne ovat taatusti jossain muualla kuin siinä että "ei rahvas ymmärrä korkeakulttuuria". Halusin siis suhtautua arvostelussani lähtökohtaisesti kunnioittavasti ja ymmärtävästi Hirvisaaren kirjailijanuraan ja hänen suursuosioonsa lukijoiden keskuudessa.

2) Viihdekirjallisuutta, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, arvioidaan lehdissä kai edelleen suhteessa vähemmän kuin "korkeakirjallisuutta", ja olen sitä mieltä, että viihde ansaitsee lähtökohdiltaan yhtä asialliset arviot kuin muutkin. Tässä aiheessa spesialisti on kirjailija Kirsti Ellilä, joka käsittelee aihetta usein Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan. Kirsti suhtautuu asiaan tulisieluisesti ja joskus hieman herkkänahkaisestikin.

3) Syksymmällä uutisoitiin, että Hirvisaari olisi kopioinut kirjaansa pitkiä pätkiä imatralaismiehen muistelmista. Aiheesta ei sen kummemmin uutisoitu enää laajemmalti, mutta halusin kustannustoimittajalta kommentit ja lähetin hänelle sähköpostia. En kysellyt sen kummemmin, missä kopioidut sivut kirjassa olisivat, vaan ajattelin että tunnistan ne varmaan tyylillisestä eroavaisuudesta, jos kerran muuttelematta ovat kirjaan laitetut. Tiesin että jakso sijaitsee kirjan loppupuolella, ja arvasinkin oikeaan, siinä vaiheessa kun niin pitkälle pääsin. Kyseessä on parin kolmen sivun pätkä ympäristön kuvailua ja taustatietoa, joka sinänsä on juonen kannalta täysin irrallinen. En kyllä ihan täysin ymmärrä, miksi pätkä kirjassa edes on, koska se ei tosiaan juonen kannalta mitenkään oleellinen ole. Onko tämä sitten plagiointia vaiko vain laiskaa lähteiden käyttöä? Huonoa lähteiden käyttöä se ainakin on.

Että tämmöistä. Nyt ei kai auta kuin ihmetellä, rupeanko lukemaan vaikka Sonja-sarjaa joskus Pietari-nostalgian nälässäni ja siedän mahdolliset tönkkösuolatut henkilöhahmot historiallisen ajanjakson vuoksi? Aihepiiri tosiaan olisi kiintoisa, mutta kirjoitustyyli ei näiden perusteella niin hirveästi napeksi.

- Salla Brunou

Kirjoitus on julkaistu Sallan lukupäiväkirjassa 20.11.2007.

Tietoa kirjailijasta:

Eteläkarjalaisia kirjailijoita
Otava
Sanojen aika
Wikipedia