1247657508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

   – Tässä. Ole hyvä.

   – Mikä tämä on?

   – Avaa se, Pietari sanoi innokkaasti. – Avaa jo!

   Repäisin punaisen lahjapaperin auki ja sain käsiini mytyn pehmeää kangasta. Tummanvihreää kuin pehmein sammal. Se oli samettinen mekko.

   – Minulleko? Miksi?

   – Se on yhdenkoon. Mikä sinun kokosi muuten on?

   – Kolmeneljä, kolmekuusi, jotain sinne päin. Miksi sinä toit tämän minulle?

   – Sinä olet keijujen kokoa, Pietari sanoi vastaamatta kysymykseeni. – Pue se yllesi.

   Hän istahti nojatuoliin odottamaan muotinäytöstä. Katsoin häntä epäröiden, mutta vaate tuntui liian houkuttelevalta. Pakko sitä oli ainakin sovittaa.

   Menin makuuhuoneeseen ja kuulin Pietarin äänen huutavan perässäni.

   – Äiti hankkii aina jotain uutta päälle pantavaa, kun sillä on ollut migreeni tai se on muuten vaan down. Hankkii se kyllä jotain uutta vaatetta, kun se on iloinen, ei sen puoleen.

   Pietarin itsepintainen höpötys, hänen taukoamaton puheensa, oli saanut minut antamaan hänelle osoitteeni ja puhelinnumeroni, kun me olimme eilen ajaneet Pitäjänmäelle. Pääni oli helissyt kivusta ja hänen sanoistaan, ja olin ollut valmis myöntämään vaikka upottaneeni Titanicin saadakseni säryn ja puheen loppumaan. Pietari oli kärttänyt tietojani, ja ennen kuin pudotin hänet kyydistä, olin jo niin väsynyt taistelussani, että olin antautunut.

   Ja tässä tulos. Hän istui olohuoneessani odottaen muotinäytöstä.

   – Great! Pietari totesi. – Väri sopii sinulle täydellisesti. Miten sinun pääsi voi?

   – Ihan kunnossa. Kai.

   En ollut aivan varma, sillä mietin, mitä hän teki luonani. Tai oikeastaan en miettinyt sitä, sillä tiesin kyllä sen. Ennemminkin mietin, miksi olin päästänyt hänet ovesta sisään.

   Hän oli vain jotenkin niin vyöryvää tyyppiä. Hän jyräsi esteet tieltään. Hän oli päättänyt valloittaa minut, enkä minä tiennyt, halusinko sitä. Hän oli todella hyvännäköinen, eikä hänen puheissaan ollut mitään vikaa. Taukopaikoista pidin varsinkin.

   En seurustellut. Olin kaikin tavoin vapaa. Jokin kuitenkin mätti vastaan. Ehkä se oli hänen nuoruutensa? Hän oli sentään muutaman vuoden minua nuorempi.

   Tai sitten se oli hänen itsevarmuutensa, joka sai minut empimään.

   – En minä voi ottaa tätä.

   – Miksi et?

   – Tämä on varmaan maksanut aika paljon?

   Sametti tuntui pehmeältä ihollani. Mekon väri sopi minulle täydellisesti, niin kuin Pietari oli sanonut. Sävy korosti hiusteni punaisuutta, eikä vihreä saanut kalpeaa ihoani näyttämään kuolleelta.

   – Minulla on rahaa, Pietari sanoi. – Mutta jos sinä et pidä siitä, niin sitten…

   – Pidän! Ei siitä ole kysymys.

   – Vaan mistä? Me emme tunne toisiamme vielä riittävän hyvin, vai?

   – Jotain sinne päin.

   – Ei haittaa, Pietari sanoi iloisesti. – Sinä autoit minua eilen, ja minä tahdon vain osoittaa kiitollisuuteni.

   Katsoin hänen nauravia, ruskeita silmiään. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa olivat pörrössä, ja näin muutaman sadepisaran kimmeltävän hänen kiharoidensa latvoissa. Hän näytti pieneltä pojalta. Peter Panilta.

   – Okei. Kiitos. Tämä on ihana.

   – Niin kuin myös sinä.

   Hänen flirttinsä ei raastanut päätäni niin kuin eilen, joten tiesin olevani jälleen kunnossa. Itse asiassa päänsärkyni oli parantunut heti, kun olin saanut vietyä tavarat äidilleni. Olin nauttinut pakollisen päivällisen ja kuunnellut äidin ainaista valitusta elämästään, joka oli antanut hänelle ristiksi vuosikausia yläkerrassa maanneen Alzheimeria sairastavan aviomiehen. Isä oli kuollut kesällä, mutta edelleen äiti kantoi ristiään. Sen lisäksi hän tarrautui minuun ja heittäytyi täysin avuttomaksi. Hän ei pystynyt enää mihinkään. Ei käymään kaupassa. Ei pitämään taloa kunnossa. Ei elämään ilman tytärtään.

   Aloin olla kohtalaisen väsynyt ja kyllästynyt äitiin.

   – Mihin mennään? Pietari keskeytti ajatukseni.

   – Miten niin?

   – Sinulla on uusi mekko ja uusi poikaystävä, joten…

   – Poikaystävä?

   – Niin, Pietari sanoi. – Jollei uusi, niin sitten tuleva. Joten, minne mennään?

   – En minä tiedä. Minun pitää nousta huomenna aikaisin. Luennolle.

   – Mitä! Opiskeletko sinä? Great! Älykkö!

   Pietarin äänen sävy kuulosti tavalliselta, mutta hänen sanavalintansa ihmetytti minua. Älykkö?

   – Minulla ei ole päätä opiskeluun, Pietari sanoi ja synkistyi hetkeksi. – Mieli kyllä tekisi.

   – Ei päätä? Minusta tuntuu, ettei sinulla ole jalkoja opiskeluun. Sinä vaikutat aika levottomalta.

   – Totta, Pietari myönsi. – Siitä se varmaan johtuu. Minulla ei ole keskittymiskykyä. Sinä olet sitten viisas.

   – Kiitos.

   – Ja totinen.

   – Elämä on raastanut, sanoin hymyillen. – Minulla on takana aika rankka talvi ja kesä.

   – Miten niin?

   – Isä oli vuosikausia sairas. Minä ja äiti hoidimme häntä yhdessä. Olin ehtinyt aloittaa opiskelun, kun isä sairasti, mutta sitten…no, minä menin töihin kaupan kassalle. Aloitin opiskelun nyt uudestaan. Nyt syksyllä. Minä ajattelin, että nyt minulla on helpompaa.

   – Mutta ei ole?

   – Ei. Äiti soittaa jatkuvasti ja mankuu käymään ja muuttamaan takaisin kotiin. Jotenkin äiti on mennyt ihan lukkoon sen jälkeen, kun hän huomasi, ettei hänellä ole enää ketään, jota hoitaa. Tai josta valittaa. Nyt hän voisi tehdä mitä vaan, mutta hän ei tee mitään.

   – Ei ihme, ettet sinä ole valmis sitoutumaan, Pietari sanoi.

   – Mitä?

   – Sinä olet niin varuillasi koko ajan, ettei se voi johtua pelkästään minusta, Pietari selitti itsevarmana. – Sinä et vaan halua, että sinussa roikutaan. No, minä lupaan olla roikkumatta. Joko mennään?

   Annettuaan minulle luonteeni ja käytökseni pika-analyysin, Pietari nousi ja suunnisti ovelle. Hän veti takkinsa ylleen ja tarttui viittaani.

   – Mademoiselle?

   Sukelsin paksun kankaan suojiin, ja hän kietoi kätensä ympärilleni.

   – Ai niin, olin unohtaa.

   Pietari kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja ojensi se minulle.

   – Sopivat tuohon mekkoon, hän sanoi.

   Sitä mieltä minäkin olin kiinnittäessäni sirot smaragdikorvakorut korviini.

SusuPetal

 ...jatkuu...