Eräässä elämäni vaiheessa luin paljon amerikkalaisia viihdekirjoja. En Steelia, Plainia ja vastaavia, vaan pienimuotoisempia rakkaudesta kertovia teoksia. Sitten en enää jaksanut. Syynä ei ollut näiden kirjojen huonous, vaan niitä yhdistävä teema. Sitä voisi kuvata juoniselostuksella: "Päähenkilö kohtasi kerran ihmisen, johon suuresti rakastui. Kohtalo erotti heidät ja siitä lähtien päähenkilö on kaivannut vain tuota ainoaa eikä ole koskaan rakastunut uudestaan." Aika monta tällaista luettuani tajusin, että kyse on jonkinlaisesta viihdekirjallisuuden suuntauksesta. Nimitän sitä tässä kaipuuviihteeksi. Jostain syystä näitä kirjoja on suomennettu paljon. Toisilta kirjailijoilta luin tematiikaltaan muunkinlaisia kirjoja, mutta jotkut tuntuivat hyödyntävän lajia liiankin kanssa. Nicholas Sparks sai erään kirjansa myötä minut hikeentymään niin pahasti että hän vieroitti minut tästä suuntauksesta. Hänen kirjoihinsa en olekaan sittemmin palannut. Sparks on kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta epäilen hänen uudemmissakin kirjoissaan yhä käyttävän samaa tematiikkaa.

Seuraavaksi aion ruotia muutamia kaipuuviihteen edustajia vanhasta muistista. Yritän käsitellä niitä siten, etten paljastaisi liikaa. Jotkin asiat saatan muistaa väärin. Valitsemani teokset ovat minusta erinomaisia esimerkkejä hyvästä viihdekirjallisuudesta tai lukuromaaneista. Kaipuuviihdettä ovat esimerkiksi:
Emily Grayson: Huvimaja
K. C. McKinnon: Täysikuun kahvila
Anita Shreve: Vaaralliset kirjeet
Nicholas Sparks: Muistojen polku; Viesti mereltä
Robert James Waller: Hiljaiset sillat

Yhteistä näille kirjoille on se, että päähenkilö rakastuu ihmiseen, jota hän ei voi unohtaa. Rakkaus on niin suurta, ettei hän ole kykenevä tai halukas uuteen suhteeseen. Jos uusi suhde on olemassa, se on tunnetasoltaan yleensä vajaa. Käsittelemäni kirjat ovat kaikki sivumäärältään vähäisiä, tunneilmastoltaan vankkoja ja kyyneliä heruttavia. Rakkaus on niissä ihanaa, suurta ja kestävää, mutta rakkaudentäyttymys ei ole pitkäaikaista. Ajallinen kaari on useimmissa teoksissa pitkä. Keski-ikäinen tai melko iäkäs päähenkilö tarkastelee takaumina vuosien takaista rakkauden aikaa ja tämän unohtumattoman tunteen merkitystä elämälleen. Keskeisesti kaipaava henkilö on joko mies tai nainen. On makuasia ovatko kirjojen loput onnellisia. Monet päähenkilöt ovat sopeutuneet tilanteeseensa ja eläneet rakkauden antamalla voimalla omaa elämäänsä. Menneisyys elää heissä ja jotkut odottavat kuolemanjälkeistä rakastavaisten yhdistymistä.

Vähiten kyynelkanavia rassaa McKinnonin Täysikuun kahvila, jossa on muistaakseni onnellinen loppu. Keski-ikäinen aviomiehensä pettämä Maggie palaa nuoruutensa kesämaisemaan etsiäkseen entisen rakastettunsa käsiinsä. Mies on kuitenkin kuollut jo aikaa sitten. Nainen löytää uuden onnen mahdollisuuden yllättävältä taholta. Kirja sisältää realistinen kommentin kaipuurakkauteen. Maggien haikaillessa elämänsä miehen Robin perään ja hehkuttaessa heidän kaukaista kesärakkauttaan, toteaa hänen ystävänsä, ettei Maggie suinkaan ollut Robin elämän nainen, vaan sitä oli Robin vaimo. Lausahdus asettaa rakkauksia realistisesti järjestykseen ja muistuttaa samalla mieleen, että elämän todellinen rakkaus saattaakin olla se henkilö, jonka kanssa jakaa arjen.

Anita Shreven Vaaralliset kirjeet nostaa unohtumattoman rakkauden takaisin keski-ikäistyneiden päähenkilöiden elämään. 14-vuotiaina koettu rakkaus, muistaakseni hyvin aistilliseksi kuvattu ja tavanomaisen teini-iän ihastuksen ylittävä, alkaa elää uudestaan Charlesin ja runoilijaksi kasvaneen Sianin välillä. Charles on minusta kirjan keskeisin henkilö, jonka ratkaisut asettavat myös suurelle rakkaudelle uusia paineita. Muistan itkeneeni vuolaasti kirjan lopussa.

Itkettävä on myös Graysonin Huvimaja, mutta sen ratkaisu suuren rakkauden suhteen on erilainen. Tärkeäksi valinnanaiheeksi muodostuu perhe. Tapa viedä tarinaa ja rakkautta eteenpäin on kiinnostava ja uskottava. Wallerin Hiljaisissa silloissa naispäähenkilö Francesca tekee myös valinnan perheen hyväksi. Tässä kirjassa minua itketti eniten se, että sitten kun yhteiselo olisi ollut mahdollista, Francesca ja Robert eivät enää löytäneet toisiaan. Eikö se mies nyt olisi voinut edes kerran vuodessa soittaa Francescalle kysyäkseen mitä kuuluu?

Nicholas Sparks siis vieroitti minut lajista. Muistojen polku kertoo kauniin tarinan kahden erilaisen nuoren rakkaudesta. Yllätys kirjan lopussa oli katkera, kun tajusin, ettei tarinan sympaattinen miespäähenkilö koskaan avioitunut ja hankkinut perhettä nuoruudenrakkautensa vuoksi. Mutta vasta Viesti mereltä sai minut suuttumaan ja pettymään kaipuuviihteeseen. Tai jos aivan tarkkoja ollaan, niin Sparksin kirjoihin. Teoksessa Theresa löytää pullopostista koskettavan kirjeen ja lähtee jäljittämään kirjoittajaa. Viestin lähettänyt Garrett löytyy ja jonkinlainen rakkaussuhde syntyy päähenkilöiden välille. Kuollutta vaimoaan kaipaava mies ei kuitenkaan pysty irrottautumaan surustaan ja loppu on onneton. Minulle se oli liikaa. Kirjailija tuntui takertuneen itkettävään ja myyvään kaipuugenreen, lopun ratkaisu vaikutti pakotetulta. Pitkin kirjaa miehen eheytymistä uuden rakkauden mahdollisuuden myötä kuvattiin aika uskottavasti ja vihdoin kun onnellinen loppu häämötti, kirjailija tempaisi maton tyytyväisen lukijan alta. Päätin, että nyt riittävät onnettomat loput. Haluan lukea rakkaudesta, joka on alku päähenkilöiden yhteiselle elämälle. Reaktioni oli tietysti hieman typerä, mutta monen monta kaipuukirjaa luettuani alkoi mitta olla täynnä. Ehkä nyt jo pystyisin taas jonkun lukemaan, onhan unohtumattomissa ja surumielisissä rakkaustarinoissa oma liikuttava viehätyksensä mutta liika on sentään aina liikaa.

- Tuima (julkaistu alun perin Tuumailua-blogissa 15.1.2006)