Tämä Suomessa vuonna 1914 julkaistu kirja oli kesämökkimme kirjahyllyssä silloin kun olin lapsi. Se oli päätynyt sinne Olga iso-isotätini jäämistöistä. Olga oli toiminut diakonissana Tammisaaren vankileirillä ja sen jälkeen Oriveden leprasairaalan johtajattarena siihen asti kunnes sairaala 50-luvun lopulla lakkautettiin. En tiedä lukikohan Olga koskaan tätä kirjaa, ja mitä hän mahtoi siitä ajatella, jos luki. Olga joutui työssään läheisesti tekemisiin ihmiselämän raadollisimpien puolien kanssa. Tammisaaressa ihmiset kuolivat nälkään kirjaimellisesti hänen syliinsä. Leprasairaalassa hän joutui kohtaamaan silmästä silmään leprasairaiden vihan ja tuskat, siihen aikaan kun lepraan ei vielä ollut pätevää hoitoa. Florence L. Barclayn päämääränä sen sijaan oli kirjoittaa täydellisen kaunis romaani, jossa ei olisi mitään alhaista, ei mitään likaista, eikä mitään kyseenalaista. Hänen romaaninsa henkilöt ovat jaloja ja pyrkiessään yleviin päämääriin he kilvoittelevat itseään säästämättä. Kukaan ei juonittele, kaikki pyrkivät lisäämään toistensa hyvää ja onnea. Ainoastaan kohtalon iskut ja toisaalta ihmisten oma inhimillinen pelkuruus aiheuttavat mutkia päähenkilöiden matkaan.


Ehdin lapsena muutaman kerran tavata tuon lysolilta tuoksuvan diakonissa Olgan, ja jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ehkä koskaan nähnyt tämän kirjan lukemisen vaivaa. Hän karttoi kaikkea sentimentaalista kuohuntaa, jota tämä romaani on täynnä. Vaikka toisaalta voisi tietysti ajatella, että jos omassa elämässään joutuu jatkuvasti silmäkkäin elämän raadollisuuden kanssa, sitä haluaa välillä tuudittaa itsensä ajattelemaan kaikkea kaunista, hyvää ja totuudellista.


Minä joka tapauksessa luin Rukousnauhan ensimmäisen kerran joskus 70-luvun alussa ja silloin kirjan tarina, ruman naisen vaikeus uskoa, että joku mies voisi häntä rakastaa niin kuin naista rakastetaan, ja tästä epäuskosta seuraava kahden jalon sielun monivuotinen kärsimystie vaikutti nuoreen naiseen voimakkaasti ja ristiriitaisesti. En varsinaisesti pitänyt kirjasta, mutta sen tarina oli unohtumaton. Se kiehtoi ja raivostutti.

Minä en suinkaan ollut ainoa vaikuttunut, sillä kirjasta tuli ilmestyttyään vuonna 1910 välitön myyntimenestys, se käännettiin kahdeksalle kielelle ja se oli Yhdysvaltojen bestsellerlistalla ykkösenä. Kirjasta on myös tehty viidesti elokuva, joista en ole yhtäkään nähnyt, lieneekö tuttu Hömpän helmien lukijoille?  

Mikä tekee Rukousnauhasta kiinnostavan, ja kauhistuttavan, on sen tapa kursailematta, joskin kaunokielisesti helkytellen, kuvata naisten ulkonäköpaineita ja ulkonäön vaikutusta naisen kykyyn saavuttaa todellinen rakkaus ja pitää se itsellään. Päähenkilöä Janea Barclay kuvaa näin: Hän olisi maan taivaaksi muuttanut sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta hänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt ja tajunnut, mikä naisellisuuden ihme hän oli, kokenut mihin hellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli hänen rakkautensa toimissa, miten laaja ja täydellinen hänen ymmärryksenä ja ihmeellinen ilo hänen voittamisestansa ja puolisoksiottamisestansa. "


Kirjan nimi Rukousnauha viittaa lauluun, jonka Jane eräässä tilanteessa laulaa ja saa laulullaan suomut tipahtamaan komean ja salskean, kaikin puolin täydellisen rakastajan Garthin silmistä. Garth, joka on ollut Janen ystävä, tajuaa rakastavansa tätä naista joka niin ihanasti laulaa. Hän kosii Janea, mutta Jane kieltäytyy vedoten heidän ikäeroonsa, Garth on kolme vuotta Janea nuorempi. Mutta kieltäytymisen todellinen syy on Janen kyvyttömyys luottaa siihen, että Garthin rakkaus kestäisi. Jane nimittäin tietää, ettei hän ole mikään miesten unelmien nainen, ulkomuodoltaan. Barclay tekee kaikin tavoin selväksi, ettei Jane ulkoisesti ole lainkaan sopiva komealle Garthille, useampaan otteeseen arkipäiväisten kasvojen kuvailun lisäksi mainitaan Janen paino, kahdeksankymmentä ja puoli kiloa. Lopussa esteet tietysti murretaan, rakastavaiset saavat toisensa, mutta se vaatii niin mielikuvitusrikkaita ja uskomattomia käänteitä, että enää nykyään olisi tällaista romaania vaikea kirjoittaa. Mutta se on tavallaan harmi, sillä kaikessa pönttöydessään kirjassa on jotain tavattoman kiehtovaa. Siitä on otettu uusintapainoksia aivan hiljattain, eräs tuttavapiiriin kuuluva iäkäs rouva mainitsi ostaneensa kirjan alennusmyynnistä ja lukeneensa sen kyynel silmässä.

 
On kehuttava Hilja Tiililän käännöstä, sillä hän todella saa suomen kielen soimaan. Tämä kirja on paiti erittäin tyylipuhdasta hömppää, myös runoutta. Florence L. Barclay on selvästikin taitava kirjoittaja, hän osaa kuvata luontoa ja ihmismielen liikahduksia kadehdittavan hienovireisesti ja yksityiskohtaisesti. Jotkin juonenkäänteet tuovat mieleen Shakespearen draamat ja ovathan ne tuttuja tietenkin myös television saippuaoopperoista. En oikein osaa tiivistää lukukokemustani, muuten kuin kertomalla, että tämän kirjan parissa minulla oli aivan vilpittömän hauskaa. Välillä ihailin kirjoitustyyliä, välillä tirskuin uskomattomien juonenkäänteiden vuoksi. Mutta lisäksi tämä sai myös ajattelemaan. Miten tärkeä asia kauniit kasvot ja mieltä kiehtova vartalo meille meille naisille onkaan. Ilman niitäkin voi pärjätä ja saada jopa rakkautta osakseen, mutta ah miten vaikeaa se voikaan olla!

Lisätietoja kirjailijattaresta

-Kirsti