Olen syntynyt Tampereella vuonna 1950 ja muuttanut sieltä Turkuun opiskelemaan 19 vuotta myöhemmin. Itkeskelin tätä kaupunkia ensimmäisen vuoden aina iltaisin, mutta vähitellen totuin ja lopulta tunsin itseni umpiturkulaiseksi. Ainakaan Tampereelle en muuttaisi enää koskaan.

Sitten ostin äidilleni joululahjaksi Sinikka Nopolan "Ei tehrä tästä ny numeroo" -kirjan. Luin sen tietenkin ensin itse. "Me ny jo sinne saunaan, että toisekkip pääsee. Tu ny jo siältä saunasta että toisekkip pääsee. Me ny uimaan, tää voi olla kesän ainoo lämpönen päivä."

Mitä, ihan kuin olisin kuullut nämä lauseet ennenkin. Niin olenkin, Kangasalan mökillä. Itse asiassa olen kuunnellut näitä lauseita yli 50 vuoden ajan, ja kuuntelen edelleen, aina kun tapaan vanhempani. Olen elänyt Rampen huussintyhjennykset vierestä seuraten ja pannut visusti korvan taakse siihen liittyvän filosofian. Vastaisen varalle, vaikka en siihen hommaan naisihmisenä ole juurikaan joutunut.

 

Joskus viime vuonna (vai oliko se jo edellisenä) menin äidin kanssa Tampereen työväen teatteriin katsomaan tämän ja erään Nopolan toisen kirjan pohjalta tehtyä näytelmää. Ensi repliikistä viimeiseen asti nauroimme läkähtyäksemme ja  tönimme toisiamme kyyneleet silmissä. Miten joku voi päästä niin syvälle tamperelaiseen sieluun. Sen totisuudesta saattaa Alarannasta ostettu mustamakkara tai Pyynikin näkötornin munkkikahvi joskus kirvoittaa ilon pilkahduksen, tai Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -trilogia pistää oppimaan ulkoa päähenkilöitten repliikkejä. "Se on semmoista meidän tämmöisten miesten…"

Tähän ei pysty kukaan muu kuin tamperelainen. Se osaa nauraa sille mille toisetkin, tamperelaisuudelle.

 

Tämä kirja on joka tapauksessa helmi, mutta lieneekö hömppää.

 Nina