995014.jpg

Mies asui hotelli Grand Marinassa. Hän kertoi, että nainen Lehtisaaresta maksoi hänen hotellilaskunsa.

– Miksi sinä asut hotellissa?
– Koska minun omaa asuntoani remontoidaan.
– Onko se totta?
– Ei tietenkään. Minulla ei ole asuntoa, en tarvitse sellaista.

Huone oli suuri, eikä mikään siellä kertonut vakituisesta asumisesta. Minkäänlaisia henkilökohtaisia esineitä ei näkynyt, ei valokuvia yöpöydän päällä, ei kirjoja, ei vaatteita tuolilla. Kaikki oli kuin valmiina uutta hotellivierasta varten.
Tai valmista äkkilähtöön.

– Kuinka kauan sinä olet asunut täällä?
– Kuukauden.

Mies istuutui tuoliin ja katsoi minua. Istahdin sängyn laidalle.

– Huijarilla ei ole kotia. Hänen kotinsa on siellä missä on rahaa. Kun rahavirrat tyrehtyvät, hänellä on muutto edessä. Jos sinä haluat jotain pysyvää, jotain omaa… lähde.
– Minä jään.

Tumma varjo synkensi miehen kasvot.

– Minä lähden kohta, mies sanoi. – Minun aikani Suomessa alkaa olla lopussa. Piirit ovat täällä liian pienet, sana kiertää, ihmiset vertaavat kokemuksiaan, ihmiset eivät halua pysyä hiljaa.
– Minne sinä lähdet?
– Pois.
– Siihenkin tarvitaan rahaa, sanoin ja nousin. – Eikö niin?

Polvistuin hänen eteensä, avasin hänen vetoketjunsa ja otin hänen peniksensä suuhuni.

– Uusi alku maksaa paljon, kuulin hänen sanovan. – Paljon.


Heräsin ja tunsin hänen ihonsa viileyden selkääni vasten. Muistin nähneeni unta isästä, mutta uniriekaleet olivat liian heikkoja ja hajanaisia. Suljin silmäni uudestaan ja yritin palauttaa mieleeni isän piirteet, mutta en pystynyt siihen. Käännyin ja näin miehen selän edessäni. Hänen toinen kätensä suojasi hänen kasvojaan peittäen hänet näkyvistäni. Kosketin häntä ja hän liikahti unissaan poispäin.
Ajatus, joka ollut mielessäni juuri ennen nukahtamista, palasi mieleeni.

Tiesin hänen olevan hereillä jo ennen kuin hänen silmänsä avautuivat. Olin katsonut hänen luomiensa levotonta liikehdintää jo jonkin aikaa, nähnyt hänen vartalonsa jännittyneisyyden. Painoin suudelman hänen huulilleen.

– Sinä näytät pelästyneeltä, sanoin hiljaa. – Mitä sinä pelkäät?
– Minä en ole tottunut heräämään toisen ihmisen viereltä.

Käperryin hänen kainaloonsa ja painoin sormeni hänen huulilleen. En halunnut hänen puhuvan.

– Miten paljon rahaa sinä tarvitset?
– Uuteen alkuun? hän mumisi ja hänen kuuma hengityksensä kutitti sormiani.
– Niin… tai lopettaaksesi. Kokonaan. Kuinka paljon sinulla pitäisi olla, jotta voisit lopettaa huijaamisen? Ettei sinun tarvitsisi enää tehdä sitä?

Hän työnsi sormeni kasvoiltaan ja nousi istumaan.

– Mikä sinusta on riittävästi? hän kysyi kylmällä äänellä. – Miljoona? Kaksi? Minkä verran tarvitaan, jotta voi elää pitkän elämän yltäkylläisyydessä? Ei koskaan köyhänä. Ei koskaan.

Kuuntelin hänen sanojaan ja tiesin, etten saisi hänen päätään kääntymään. Huijaaminen oli hänen tapansa elää. Vaikka hänellä olisi riittävästi rahaa, hän ei lopettaisi. Ajatus, joka oli tullut mieleeni edellisiltana, ei toteutuisi. Hän ei pysähtyisi vaikka minä antaisin hänelle siihen mahdollisuuden. Hän ei halunnut pysähtyä.
Halusin kuitenkin hänet, joten minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin seurata häntä ja tarjota uutta alkua jossain muualla.

– Kuinka paljon rahaa sinä tarvitset, jotta voit asua riittävän kauan hotellissa ennen kuin joku tarttuu syöttiin?
– Mitä sinä tarkoitat?
– Minä voisin rahoittaa uuden alun meille. Jossakin muualla. Kunnes löydämme sopivan kohteen. Jonkun, joka haluaa tulla hetken ajan onnelliseksi. Jonkun, joka haluaa sokeutua sinun taikavoimiesi takia.
– Mistä sinulla on rahaa? mies kysyi hitaasti. – Sinä petät itseäsi.
– Minulla on asunto. Etu-Töölössä. Siitä saa vähintään puoli miljoonaa. Enemmänkin, jos meillä ei ole kiire. Onko meillä? Kiire?

Hän hymyili ja veti minut syliinsä.

...jatkuu...

- SusuPetal