995014.jpg


Isäni lakimies löysi nopeasti käteisostajan asunnolle. Sovin huutokauppakamarin kanssa astioiden, huonekalujen ja muun irtaimiston arvioinnista ja palasin viimeisen kerran kotiini. Olin asunut näissä huoneissa isäni kanssa yli kaksikymmentä vuotta ja tiesin, että minun oli aika lähteä pois. Mikään ei palaisi enää ennalleen ja minun oli aloitettava elämäni alusta. Mikään ei sitonut minua enää tähän paikkaan. Kotini ja turvapaikkani ei ollut enää näiden kattojen alla, ei näiden seinien sisällä. En halunnut täältä mitään muuta mukaani kuin muistoni.

Minulla oli tapaaminen isän lakimiehen kanssa iltapäivällä, joten katsoin viimeisen kerran vanhaa kotiani ja lähdin. Hyppäsin taksiin ja ajoin Kaivopuistoon. Lakimies odotti minua, ojensi minulle salkun ja katsoi minua vakavasti.

– Toivottavasti sinä tiedät mitä teet.
– Tiedän.
– Minä en ymmärrä, miksi sinä et sijoita rahoja tai edes talleta niitä tilillesi.
– Minä matkustan ulkomaille, sanoin hymyillen. – Minulla ei ole Visaa, eikä muitakaan kortteja, pakko olla käteistä. Roomassa.
– Miksi sinne? Lomalleko?
– Rooma on rakkauden kaupunki. Roma… toisinpäin luettuna se on sama kuin Amor. Rakkaus.

Lakimiehen kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sanani.

– Aah, sinä olet siis rakastunut! Se on hyvä, siis se, että olet pääsemässä surusi yli. Uusi rakkaus auttaa sinua unohtamaan… isäsi.
– En minä unohda häntä. En koskaan.
– Kuka tämä nuori mies on? Tunnenko minä hänet?
– Tuskinpa, vastasin hymyillen. – Minäkään en tiedä hänen nimeään.


M
ies seisoi ikkunan ääressä, eikä kääntynyt puoleeni tullessani hotellihuoneeseen. Laskin salkun peilipöydälle ja menin hänen luokseen. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänen tuoksuaan ahnaasti sisääni. Hän kääntyi ja katsoi minua. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät, pupillit olivat pienet ja iirikset lähes läpikuultavat.

– Sinä teit sen? Myit asunnon ja sait rahat?

Katsoin olkani yli ja hänen katseensa seurasi liikettä. Hän rypisti otsaansa kevyesti.

– Etkö sinä tallettanut rahoja? Ovatko ne kaikki tuossa salkussa?
– Ovat. Puoli miljoonaa mahdollisuutta aloittaa uudestaan.

Hän tarttui käsiini ja lukitsi ne selkäni taakse. Selkäni kaareutui, kun hän työntyi minua vasten.

– Miksi sinä teet tämän? hän kysyi suljettujen huulten takaa.
– Minä haluan tehdä sen.

Hän painoi huulensa kaulalleni ja tunsin kaulavaltimoni sykkivän hänen hampaitaan vasten. Olisin halunnut kertoa hänelle, että tein sen rakkaudesta häneen, mutta en halunnut pelästyttää häntä. En halunnut tunteitteni työntävän häntä luotani. Tiesin, että hän pelkäsi myös omia tunteitaan, halusi kieltää ja peittää ne. Minun oli annettava hänelle aikaa. Hän ei ollut tottunut rakkauteen.


Tiesin jo ennen heräämistä, että hän oli poissa. Tunsin huoneen tyhjyyden alastomalla vartalollani. Minun oli kylmä. Huuleni tärisivät ja yritin hillitä vapinaa. Sormenpääni hohtivat jäätä ja piilotin ne reisieni väliin löytäen vain yksinäisen kosteuden.
Käännyin vatsalleni ja hautasin pääni tyynyyn. Kuuntelin hiljaisuutta, joka lepäsi rikkumattomana ympärilläni. Vaivuin horrokseen, mutta edes unessani en nähnyt miestä, joka oli jättänyt tuoksunsa ja vartalonsa painon lakanoihin. Hänen sijastaan näin isän sellaisena kuin olisin halunnut hänet unohtaa: väsyneenä, lakastuneena. Laihtuneena ja kahlehdittuna sairaaseen ruumiiseensa. Lannistettuna ja voitettuna.
Näin isän harmaat, periksi antaneet silmät. Voimattoman suun, joka ei ollut enää noussut hymyyn, vaan vääntynyt kivusta ja tuskasta, avautunut äänettömään huutoon.
Näin sen kaiken unessani ja vasta avatessani kyyneleiset silmäni, isäni kasvot hävisivät näkyvistä. Makasin monta tuntia, enkä voinut lakata itkemästä.

Iltapäivällä nousin sängystä, menin ikkunan luo, vedin verhot auki ja päästin auringon huoneeseen. Tiesin, että mies tulisi ottamaan rahat, hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Olin tarjonnut hänelle rakkauttani ja rahoja, mutta hän valitsi helpomman tien.

Nostin käsilaukkuni maasta. Olin heittänyt sen lattialle edellisiltana palatessani takaisin hotelliin. Avasin laukun ja katsoin seteleitä, jotka olin sullonut sinne. Kaksi ja puoli sataa tuhatta. Saman verran kuin oli salkussa, jonka mies oli vienyt mukanaan.

Käänsin katseeni rahoista ja näin punaisen ruusun yöpöydällä. Se oli hänen tapansa jättää jäähyväiset. Sanoa näkemiin. Nostin ruusun huulilleni ja hymyilin. Minulla oli riittävästi rahaa: uuteen alkuun, hotellilaskuihin, uusiin vaatteisiin, kaikkeen, mitä tarvittiin, aina siihen saakka, kunnes asettamani syötti nielaistaisiin.
Ja kenties joskus, ajattelin tuntiessani hänen partavetensä tuoksun ruusun terälehdillä, ehkä jonain päivänä, kun kaikkein vähiten odotti, kun kaikkein vähiten toivoi, kun vähiten kaipasi rakkautta…

Nostin puhelimen korvalleni pitäen yhtä ruusua kädessäni ja tilasin menolipun Roomaan.

Loppu

- SusuPetal