Täällä Hömpän helmissä on käsitelty romanttisen viihteen lukemiseen liittyvää häpeää. Hävettääkö minua tarttua hömppään, lainaanko kirjoja salaa kirjastosta, peitänkö niiden kannet ruskealla paperilla vai piilotanko rakkausromaanit toisten kirjojen sisään niin kuin eräskin Ellilän sankaritar? En tietenkään ja silti. Minulla on näet katu-uskottavampi, vai sanoisinko ammattiuskottavampi, selitys. Minähän luen hömppää työni vuoksi. Se pitää paikkansa ja silti taas ei.

Oikeasti minun ei ole pakko lukea työni puolesta viihdekirjallisuutta, työnantajani ei sitä edellytä eikä hömppätavoitteita ole kirjattu työsopimukseeni. Useimmiten luen naisviihdettä omaksi ilokseni, mutta olen kääntänyt sen ammatilliseksi vahvuudeksi: on hyvä tietää tästäkin lajista jotain. Tosin tämä vahvuus on hyvin valikoivaa, osa tuntemuksestani jää takakansitekstien varaan, koska suuri osa hömpästä on sellaista, jota en pitkästymättä tai ärtymättä voi lukea. Mikä herättääkin kysymyksen miksi ihmeessä toimitan Kirstin kanssa tätä blogia.

Vaikka luenkin varsinaista hömppää valikoidusti ja harvakseltaan, arvostan lajia paljon. Olen seurannut sivusta miten suurta iloa se lukijoilleen tuottaa, nähnyt ahnaita ilmeitä suosikkikirjailijansa uusimpaan teokseen tarttuneiden naisten kasvoilla, kuunnellut vanhempien naisten referaatteja lukemistaan kirjoista, kuvauksia, joissa hömpän henkilöt ovat heille liki todellisia hahmoja. Arvostan lajia, koska parhaimmillaan viihde käsittelee vakavia ja kipeitä asioita käsitettävällä tavalla, antaa samastumisen mahdollisuuksia tai odotetun pakohetken arjen mahdollisesta pitkäpiimäisyydestä tai stressin kurimuksesta. Viihde on hyödyllistä kirjallisuutta.

En minä tosin viihdelukemisiani mainosta suuresti. Jotain ehkä pohjimmaisesta asenteestani kertoo se, että olisin mieluummin lastenkirjallisuuden asiantuntija kuin viihteen. Hömppään tarttuessani ajatusteni reunoilla häilähtelee miete (myönnetään, ei ihan joka kerta), että tämänkin lukuajan voisin omistaa maailmankirjallisuuden klassikoille tai kiinnostaville nykyromaaneille, Keltaiselle kirjastolle ja pienkustantamoiden kulttuuriteoille. Jokin lapsuudesta kantautuva "tekisit jotain hyödyllistä (lukemisen sijasta)" – lausahdusko asenteen taustalla piilottelee? Eli jos lukee, niin pitäisi lukea jotain vakavasti otettavaa, kuten läksyjä, tenttiin, ammattikirjallisuutta. Mutta – haa! – hömppäkirjallisuus on osa ammattikirjallisuuttani, joten lukiessani viihdekirjallisuutta teenkin oikeastaan töitä ja sehän on vakava ja hyödyllinen asia.

Joten ei, ei minua hävetä. Ei enää, ei enää pitkään aikaan. Ei edes silloin, kun luen hömppää ilman ammattiajatuksia, koska lopultakin kaikki lukemani muuttuu ammattikirjallisuudeksi ja työssä hyödynnettäväksi tieto- ja voimavaraksi. Miten sellaista voisi hävetä?

- Tuima