1354396.jpg


Olin tässä jokin aika sitten äitini luona yötä ja etsin hänen kirjahyllystään itselleni iltalukemista. Jostain syystä tartuin Danielle Steelin kirjaan Lahja. Ehkä siksi, että siinä on miellyttävä, hieman karhea kansipaperi, pehmeä kermankeltainen väri ja keskellä pieni tunnelmallinen iltakuva siististä talosta suurten puiden katveessa. Kirjailjan nimi ja kirjan nimi on painettu kultakirjaimin, mutta en antanut sen haitata, varsinkin kun takakansi julisti että kysymyksessä oli Danielle Steelen kaunein romaani.

Ehkä minä ajattelin, että kauneus on juuri se asia, jota kirjoista haen. Kauneus lohduttaa ja antaa voimaa. Elämässä eteen tulevat raskaatkin asiat voi kestää jos pystyy näkemään niissä jotain kauneutta. Oletin, että Steelen kirja olisi puhdistava melodraama, sen tarina jo takakannen perusteella lupasi suuria suruja. Niin suuria, ettei äitini ollut halunnut lukea kirjaa.

Tarinassa pääosassa on viehättävä Whittakerin perhe, joiden pieni suloinen tytär sairastuu ja kuolee aivokalvontulehdukseen. Jossain toisaalla älykäs ja fiksu Maribeth-tyttö tekee yhden ainoan kohtalokkaan virheen ja vanhemmat ajavat hänet pois kotoa. Kirja sijoittuu 50-luvun Amerikkaan, jossa avioton lapsi oli naiselle suuri häpeä. Maribeth menee ensin nunnien luo synnyttääkseen lapsensa siellä ja antaakseen sen adoptoitavaksi. Hän kuitenkin lähtee nunnien luota etsimään onneaan, hankkiutuu töihin ja kuinka ollakaan, tutustuu lapsensa menettäneen Whittakerin pariskunnan epäluonnollisen hyveelliseen poikaan Tommyyn.

Mistä pääsenkin kirjan ongelmaan minun kannaltani asiaa tarkastellen. Tässä kirjassa hyvät ihmiset ovat täydellisiä. He ovat kauniita, he ovat ystävällisiä, hyväsydämisiä, viisaita, auttavaisia, kerrassaan ihania. Heille on itsestään selvää toimia moraalisesti oikein eikä mikään harha-askel riko heidän täydellisyyttään. Toki Maribethilla on tuo tahra menneisyydessään, siis että erehtyi harrastamaan seksiä pojan kanssa, kun ei jotenkin tajunnut ajoissa kieltääkään ja pamahti tietenkin raskaaksi ensimmäisestä kerrasta. Mutta tämän erehdyksen tehtyään Maribeth kantaa taakkansa järkähtämättömän tyynesti ja päättää toimia kaikessa oikein ja lapsensa parhaaksi, olkoonkin että hänen hirviömäiset vanhempansa eivät halua häntä tässä lainkaan tukea. Syntyy suloinen rakkaustarina, jossa pikkusiskoaan surevat Tommy ja raskaana oleva Maribeth tutustuvat toisiinsa, löytävät toisistaan ystävän ja toistensa avulla pääsevät vapaiksi menneisyytensä taakoista. Kertakaikkiaan ihanaa.

Kirja ei tarjoa ensimmäistäkään yllätystä. Se on pituudeltaan vähän runsas 200 sivua ja siitäkin suurin osa on saman asian kertaamista ja alleviivaamista ja sitten vielä toistoa ja varmuuden vuoksi niin, että sama asia käydään vielä täsmälleen samalla tavalla läpi milloin kenenkin näkökulmasta. Kaikki  hyvät ihmiset ovat yksimielisiä siitä kuinka homma pitää hoitaa ja sitten se myös hoidetaan niin ja lopussa kaikki ovat onnellisia.

Sinänsä merkillistä, että minä luin tämän kirjan, kun niin moni kirja jää keskenkin, joten ehkä Steeleä ei turhaan kutsuta painosten kuningattareksi. Mutta jotenkin harmittaa, kun hyvä melodraama niin päättäväisesti vesitetään. Tosin mitään omaperäistähän tässä tarinarakennelmassa ei ole, joten siinä mielessä turha surra tämän melodraaman kohtaloa, vaikka kaikki tilanteet joissa olisi voinut suuria tunteita hersyttää on jätetty hyödyntämättä. Tämä on varmaan yksi niitä hetkiä jolloin haluaisin tietää, että miksi, oi miksi on Danielle Steele niin valtaisan suosittu. Minä en ymmärrä sitä, en.

-Kirsti