Edna Ferber muistetaan jättiläisromaanistaan Jättiläinen, josta tuli samanniminen legendaarinen elokuva.

Edna Ferberin kirjoittajan ura lähti liikkelle perhetragediasta: Ferberin isä sokeutui ja Ednan oli pakko ottaa vastaan toimittajan työ paikallisesta sanomalehdestä. Hän sai palkkaa kolme dollaria viikossa. Aiemmin hän ei ollut ollut kiinnostunutkaan kirjoittamisesta, vaan olisi halunnut ryhtyä näyttelijäksi. Appleton Daily Crescentistä Ferber hoksattiin isompaan lehteen. Kirjoja hän alkoi julkaista samaan aikaan, ja vuonna 1911 ilmestyi hänen esikoisteoksensa Dawn O'Hara, The Girl Who Laughed. Samaan aikaan Ferber alkoi tehdä myös näytelmiä ja novelleja.
Ensimmäisen romaaninsa Ferber heitti pois, mutta hänen äitinsä pelasti sen ja lähetti kustantajalle. Kyse oli juuri mainitusta kirjasta Dawn O'Hara.
Ferberin ensimmäinen kirjallinen menestys oli sarja novelleja nuoresta eronneesta äidistä Emma McChesneystä, joka asuu Keskilännessä ja joutuu tekemisiin monenlaisten erikoisten ihmisten kanssa. McChesney-tarinat ilmestyivät American Magazine –lehdessä 1910-luvun alussa ja niitä on sittemmin julkaistu omina kokoelminaan. Emma McChesney oli ensimmäisiä Ferberin sittemmin lukuisasti kuvaamia vahvoja ja itsenäisiä naisia.
Ferber teki viitisentoista romaania ja yli kymmenen novellikokoelmaa, joista viimeiset ilmestyivät toisen maailmansodan päätyttyä. Jättiläinen (1952, suom. 1955) ja Jääpalatsi (1958, suom. 1960) ovat viimeiset ja niidenkin ilmestymisten välillä kului kuusi vuotta. Ferber näyttää vetäytyneen eläkkeelle elämänsä kahden viimeisen vuosikymmenen ajaksi. Omaelämäkertansa jälkimmäisen osan, A Kind of Magicin, hän teki 1963.
Ferberin romaaneissa keskeinen hahmo on usein nuori nainen, joka joutuu kamppailemaan yksin saadakseen yhteiskunnan tai yhteisön hyväksyntää. Ferberin ensimmäisessä lännenaiheisessa romaanissa Noin suuri (1924, suom. 1926) päähenkilö on Selina Peake Dejong, jonka isä kuolee ja jättää tyttären pennittä. Cimarronissa (1930), jota pidetään yhtenä Ferberin parhaista kirjoista, sankarina on Sabra Cravat, joka yhdessä aviomiehensä kanssa seikkailee keskellä Oklahoman maanvaltauksia. Romaani päättyy öljykuumeen aikaan ja se on ensimmäisiä kirjoja, joissa on kuvattu öljyrahojen vaikutusta Osage-intiaanien perinnäisiin tapoihin.
Jättiläisen päähenkilö on jälleen kerran nuori nainen, Leslie Lynnton, joka menee naimisiin texasilaisen suurtilanomistajan Mick Benedictin kanssa. Maatila on suunnattoman kokoinen, niin kuin kaikki muukin Texasissa. Jättiläinen kuvaa samanlaista kulttuurishokkia kuin Noin suurikin – kummassakin nuori, päättäväinen ja kultivoitunut nainen joutuu itselleen outoon elinpiiriin, jonka tavat ovat hänelle täysin vieraita. Jättiläisessä Leslie Lynnton ei totu Texasin aurinkoon ja varjottomuuteen eikä tapoihin, joista ärsyttävin lienee se, että naiset eivät saa keskeyttää, kun miehet puhuvat politiikasta ja karjasta. Kaikkein tärkein asia on kuitenkin nimenomaan karjatila ja parisuhde ja muut senkaltaiset asiat ovat sivuseikkoja. Vaimon tehtävä on olla kaunis ja pehmentää miehen kotiintuloa.
Jättiläinen on varmasti melodramaattista mainettaan parempi kirja. Siinä Ferber käsittelee isoja ja tärkeitä asioita: 1920-luvulta 1950-luvulle ulottuva kirja kuvaa hyvin yhteiskunnan ja yhteisön muutosta, jonka sysäävät alkuun taloudessa tapahtuneet muutokset. Lama ja toinen maailmansota ovat jossain taustalla ja vaikka texasilaiset isännät luulevat, ettei maailma liikuta heitä ja heidän toimiaan, he eivät voisi olla enemmän väärässä.
Ferberillä näkyy myös 1800-luvun eurooppalaisesta ja englantilaisesta kirjallisuudesta tuttu teema, jossa ns. vanha raha jää nuorten tulokkaiden jalkoihin. Jett Rink – jota elokuvassa esittää James Dean, viimeiseksi jäänessä roolissaan – löytää vaatimattomalta maatilkultaan öljyä ja kirjan lopussa hän ostaa suuren osan Bick Benedictin karjatilan osakkeista. Jett Rink on typerä ja melkein psykoottinen ihminen, joka huvittelee kaappaamalla eräässä kohtauksessa Leslie Benedictin ja tämän Luz-tyttären autoonsa ja esittelee näille taloaan ja omaisuuttaan. Hän pystyy haaskaamaan rahaa turhuuksiin, päinvastoin kuin käteisvaran puutteessa riutuva karjatilallinen.
Ferberiä pidettiinkin tuoreeltaan Charles Dickensin perinteenjatkajana laajojen historiaa ja yhteiskuntaa kuvaavien romaanien tekijänä. Aivan romaanin lopussa Leslie Benedict muistuttaa Margaret Mitchellin Tuulen viemän Scarlett O'Haraa: vaikka kaikki ei menekään niin kuin alun perin piti, nainen on se, joka kestää myllerrykset ja pitää elämää pystyssä. Ferberin kirjasta puuttuu kuitenkin Mitchellin romaanin vaivoin pidätelty rasismi, vaikka Ferber kuvaakin joitain meksikolaisia romanttisesti ja holhoavasti. Mustia ei kirjassa juuri esiinny, mikä ei tunnu kovin uskottavalta. Loppupuolen kohtauksissa nykypäivän rasismi kohdataan silmästä silmään.
Ferberin arvostus ei kuitenkaan nykypäivänä ole kovin suurta. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että hänen pitkiä romaanejaan rasittavat sentimentaalisuus ja paikoitellen myös pinnallisuus. Ferberin hyvänä puolena on usein pidetty säkenöivää ja tarkkanäköistä dialogia. Ferber kuvaa hyvin isojen juhlien ilmapiiriä ja juorujen ja juonittelujen kuvioita.
Noin suuri on intiimimpi ja pienimuotoisempi kuin Jättiläinen tai Cimarron, sillä siinä naispäähenkilö, jo mainittu Selina DeJong, päättää itse viljellä pientä maapalstaa sen jälkeen kun hänen yksinkertainen ja juro hollantilaissyntyinen miehensä on kuollut. Selina saa pienen ja huonosti hoidetun palstan menestymään ja hän saa maksettua pojalleen – jonka lempinimi on "Noin Suuri" – hyvän koulutuksen ja tästä tulee menestyvä arkkitehti. Kirjan intensiivisuus haihtuu tosin melkein saman tien, kun Ferber siirtyy kuvaamaan arkkitehtipojan amoröösejä seikkailuja suurten kaupunkien nuorten menestyjien seurapiireissä. Ferber on tässäkin kirjassa parhaimmillaan, kun hän kuvaa naisen kamppailua saadakseen ahdasmielisen hollantilaisten uudisraivaajien hyväksynnän. Samanlainen juonikuvio on Cimarronissakin; on outoa, ettei kaksi suurta ja suosittua lännenelokuvaa poikinutta romaania ole suomennettu.
Jääpalatsi sivuaa lännenteemoja: se sijoittuu nykypäivän Alaskaan ja sen päähenkilönä on Jättiläisen Bick Benedictiä muistuttava porho Tsaari Kennedy, joka on rakennuttanut Alaskan pikkukaupunkiin ison palatsin. Romaani on varmasti vaikuttanut tapoihin, joilla Alaskaa ja sen ihmisiä on sittemmin kuvattu. Sen henkilöhahmojen kaarti elää mm. tv-sarja Villissä pohjolassa.
Myös Teatterilaivaa (1926, suom. 1929 ja 1959) voi halutessaan pitää lännenkirjana, koska se sijoittuu Mississippiä seilaavalle höyrylaivalle. Kirjasta valmistui tuoreeltaan suosittu ja edelleen esitetty musikaali, jonka musiikin tekivät Jerome Kern ja Oscar Hammerstein. Elokuvaversioita ovat ohjanneet Harry Pollard (1929), James Whale (1936) ja George Sidney (1951). Ensimmäinen versio oli vielä osaksi mykkä.
Samoihin maisemiin sijoittuu myös Uhkapeliä Saratogassa (1941, suom. 1947). Siinä nuori nainen Clio Dulaine, jonka äiti on kuollut, saapuu New Orleansiin ottamaan yhteen isänsä uuden perheen kanssa. Tarinaan sekaantuu myös texasilainen uhkapeluri Clint Maroon. Uhkapeliä Saratogassa oli myös Sam Woodin ohjaaman suuren Hollywood-filmin (1945) suomenkielinen nimi; kovin muistettavana ei elokuvaa enää pidetä, vaikka sen pääosissa olivatkin ajan suuret tähdet, Gary Cooper ja Ingrid Bergman.
Lukuisia muitakin Ferberin teoksia on filmattu. Noin suuresta tuli tuoreeltaan mykkäelokuva Charles Brabinin ohjaamana 1924 ja uudestaan äänten kanssa 1932, William Wellmanin ohjaamana. Wellmanin versiossa Selina DeJongia esittää Barbara Stanwyck. Vuonna 1953 Robert Wise ohjasi tarinan vielä kerran, Jane Wyman pääosassa; Suomessa elokuva on nähty nimellä Vilja kypsyy.
Jääpalatsista tehtiin nykyään aika lailla unohdettu elokuva 1960, ohjaajana Vincent Sherman. Tsaari Kennedyä esitti elokuvassa tuolloin ison tähden asemassa ollut Richard Burton ja päätoimittaja Thor Stormia Robert Ryan. Howard Hawks oli ohjaamassa Tukkikuningasta (1936), joka perustuu suomentamattomaan Come and Get It –romaaniin (1935).
Wesley Ruggles filmasi Cimarronin 1931, Richard Dix ja Irene Dunne pääosissa. Elokuva sai tuoreeltaan kolme Oscar-palkintoa, joista yksi oli parhaan elokuvan palkinto. Cimarronista valmistui suuren skaalan länneneepos vielä 1961, nyt Anthony Mannin ohjaamana. Mannin ura oli tällöin jo liukumassa pois neuroottisista psykologisista länkkäreistä ulkokohtaisten spektaakkelien suuntaan, mutta Cimarronissa on vielä vahvaa tuntua. Elokuva ilmeisesti otettiin pois Mannin käsistä ja se jää hiukan oudosti kesken.
Edna Ferber on harvoja lännenkirjailijoita, joka on saanut oman postimerkin.

Juri Nummelin

Suomennetut lännenteokset

Jääpalatsi (Ice Palace, 1958). Suom. Irja Ratia. Otava: Helsinki 1960.
Jättiläinen (Giant, 1952). Suom. Irma Andersin. Otava: Helsinki 1955.
Noin suuri (So Big, 1924). Suom. Elsa Soini. Holger Schildt: Helsinki 1926.

Suomennetut muut teokset

Teatterilaiva (Show Boat, 1926). Suom. Elsa Soini. Minerva: Helsinki 1929. 2. laitos: Teatterilaiva. Suom. Martta Eskelinen. Otava: Helsinki 1959.
Uhkapeliä Saratogassa (Saratoga Trunk, 1941). Suom. Annaliisa Loukola. Tammi: Helsinki 1947.

Suomentamattomat lännenteokset

Cimarron, 1930.

Suomentamattomat muut teokset (valikoima)

Dawn O'Hara, The Girl Who Laughed, 1911.
Fanny Herself, 1917.
American Beauty, 1931.
Come and Get It, 1935.
Nobody's in Town, 1938.
Great Son, 1945.
A Peculiar Treasure (omaelämäkerta), 1939.
A Kind of Magic (omaelämäkerta), 1963.

Artikkeli julkaistu kirjassa Pohjoisamerikkalaisia
lännenkirjailijoita (BTJ 2005)