Varsinaiseen viihdekirjallisuuteen verrattuna Kolmiokirjan pokkarit, saati lehdet kuten Regina, kuuluvat kirjoja kevyempään sarjaan. Siinä missä kirja saavuttaa joskus hyvinkin pitkän iän vähintään kirjaston hyllyssä ”kolmiokirjat” voidaan lukea enempi kertakäyttötuotteiksi. Niin arvostuksensa, hintansa, kuin ulkoasunsakin suhteen. Toki monet niistä silti ovat varsin hienoa, lukijalleen paljon antavaa tekstiä, jatkavat elämäänsä divareissa ja kirpputoreilla kiertämällä, mutta kuitenkin.

Tämän rajan hämärsi, ellei peräti rikkonut, mielenkiintoisella tavalla edellisessä kirjoituksessa arvosteltu SusuPetalin novelleista kirjaksi koottu Toinen painos.

 

Niinpä kun itse vasta blogissani pohdiskelin viihdekirjoittajan viitasta tapahtunutta vapautumistani, ja päälle kirpputorilla omaan, vanhaan ”tuotokseeni” törmäsin, jäin pohtimaan nimimerkillä kirjoittamisen tärkeyttä. Seikkaa, jonka on täällä joskus muistaakseni epäilty johtuvan jopa jonkin asteisesta häpeästä. Siitä, ettei kehtaa tunnustaa moista suoltaneensa.

No, minä en muistanut tätä pokkaria vuodelta 1993 edes kirjoittaneeni.

 

Kyllä nimimerkin käytössä on lopulta ehkä kuitenkin eniten kyse nimenomaan lukijan oikeudesta illuusioon. Ostaessaan viihdettä lukija haluaa hetken pakoa todellisuudesta: rakkautta, unelmia, suuria tunteita, jopa luksusta ja eksotiikkaa mielellään. Onnellisesti loppuvan sadun, jonka prinsessaan samaistua; uskoa siitä, kuinka joskus vielä minullekin voi tapahtua jotain yhtä uskomatonta sekä ihanaa.

 

Ajatelkaapa esimerkiksi amerikkalaisten ”hömppäromaanien” kansiliepukkeiden esittelytekstejä. On kirjailijattarella kartanoa, ulkomaan asuntoa, ties mitä luksusta. Ulkonäöstä puhumattakaan. Meiltä Suomesta näin hohdokkaita haastateltavia naistenlehtien sivuille löytyy vähemmän, vaikka kaikkien tyylilajien edustajat laskettaisiin. Epäilen löytyykö keneltäkään kartanoa portaiden edessä kiiltävällä Porschella, tai edes vähän vanhemmalla Jaguarilla.

Ja jos löytyisikin, tahtoisiko tässä vaatimattomien, mutta kateellisten kansakunnassa kukaan niillä ylpeillä?

Näin äkkiseltään en muista moisen tyylilajin artikkeleita lukeneeni vuosien mittaan kuin yhdestä plastiikkakirurgista, Haikon kartanon naisista, ja muutamasta bisnesyksilöstä.

Luovuuteen liitetään meillä edelleen yhä köyhyys sekä kurjuus, jotka vanhetessa muuttuvat usein tylsää hipovaksi keskiluokkaisuudeksi. Hyvin, hyvin harvoin minkään asteen äveriäisyydeksi.

 

Ei Kolmikirjan pokkarin ostajaa tai tilaajaa kiinnosta tietää, kuka tekstin on kirjoittanut. Korkeintaan jonkun nimimerkin tyyliin saattaa mieltyä muita enemmän. Kuka kassajonossa arjen ankeudesta pakoa hetkeksi hankkiessaan haluaa kuulla, että ihan samanlainen tavallinen ihminen se tuon pokkarin kirjoittakin on? Betoninharmaan kerrostalon vuokrakaksion katossa ei loista kristallit, lasissa kuohuu samppanjan sijasta korkeintaan vissy, ja Rivieran samettisen sininen yötaivas kuvaillaan matkaesitteiden kuvista, kun rahat riittää ennen seuraavia palkkioita tuskin bussin kuukausilippuun. Romantiikan huippu on naapuripariskunnan öiset riidat, lapsiin yhtä aikaa iskevä oksennustauti, tai sohvalla urheiluruutua verkkareissa tuijottava mies – sekin samana suunnilleen rippikoulusta saakka pysynyt.

 

Mirjam on Lähi-Idässä viettämiensä lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen opiskellut fysioterapeutiksi Suomessa ja töissä pienen suomalaisen rannikkokaupungin sairaalassa. Eräänä päivänä Mirjamin elämään astuu Luke, amerikkalainen nuorimies, joka tuo viestin Mirjamin isältä Nikolailta. Nikolai on Iranissa. Hänen passinsa on viety, hän on sairas ja pakoilee viranomaisia, koska on sekaantunut johonkin epäilyttävään. Luke tarvitsee Mirjamin apua, mutta kieltäytyy paljastamasta, mistä on kysymys. Mirjam tietää vain, että hänen isänsä on hengenvaarassa.

 

Jo vain, tavoittaakseen haastatteluuni tuon vanhan tekstini edellyttämän eksotiikan, ja vieläpä luksustakin, naistenlehden toimittajan täytyisi olla todella kovaksi paatunut pitkän linjan ammattilainen. Pieniä pikantteja sisustuksellisia yksityiskohtia kuviin kaiken roinan seasta poimimaan pystyvästä valokuvaajasta puhumattakaan.

Siihen ei taitaisi pari aitoa, Teheranista muuttokuormassa muinoin tuotua persialaismattoa piisata.

 

Antakaamme siis viihdekirjoittajien pitää nimimerkkinsä, ja halukkaampien hoitaa julkisuus blogimaailman ulkopuolella.

Että lukijat illuusionsa edelleenkin pitää saisivat.

 

Marja K.