Muistaako joku punatukkaisen Lulun, joka on päähenkilönä kuudessa Anni Polvan aikuisten romaanissa? Lulu esiintyy Polvan esikoisromaanissa Rakasta minua hiukan (1945) sekä teoksissa Anna suukko, kultaseni (1946), Minäkö muka mustasukkainen (1953), Mieheni on uskoton (1956), Vanha suola janottaa (1970) ja Isoa miestä lapsettaa (1971).

Olen tänä kesänä hieman verrytellyt muistiani lukemalla koko sarjan uudestaan. Muistan Lulun olleen pirteä ja kommelluksille altis punapää, joka rakasti kiihkeästi Anttiaan ja jonka avioelämää Antin entinen morsian Katri hankaloitti. Uusintalukemisen jälkeen voin todeta, että noinhan se meni, mutta jokin alkoi nyt kaikertaa mieltäni.

833242.jpgEnsimmäinen osa Rakasta minua hiukan, alaotsikoltaan kertomus työpalvelulomasta, on reipas ja viihdyttävä teos. Itsenäisestä virkanaisen urasta haaveillut Lulu rakastuu päätä pahkaa sattumalta työpaikallaan näkemäänsä luutnantti Anttiin. On sota-aika ja Lulu matkustaa työtoverinsa Kertun kanssa erääseen maataloon työpalvelulomalle. Kuinka ollakaan, tilaa emännöi Antin sisar ja pian herra luutnantti ilmestyy kyläilemään Lulun suureksi iloksi. Samalla paikalle pyrähtää myös Antin kopea kihlattu, rikas ja ylväs Katri, mikä ei tietenkään Lulua miellytä. Alkaa taistelu miehestä, jossa Lulu vaikuttaa olevan alakynnessä jatkuvien kommellustensa vuoksi, mutta vähitellen punainen pörrö ja pirteys ottavat voiton mustista kutreista ja ylpeästä luonnosta. Lulu voittaa Antin, mutta saa Katrista ainaisen harmin ja mustasukkaisuuden lähteen.

Jatko-osat kuvaavat Lulun ja Antin avioliittoa vajaan parinkymmenen vuoden ajalta. Kirjat itsessään muodostavat kolme paria, joissa aina kaksi osaa ovat ajallisesti peräkkäisiä, seuraavat parit kertovat taas jostain tietystä ajanjaksosta vuosia myöhemmin. Aika siis kuluu, lapsia syntyy ja lapset muuttuvat omatoimisiksi teineiksi, mutta Kosken pariskunnan avioliitossa mikään ei tunnu muuttuvan. Ei sellaista kai hömpältä voi odottaakaan, mutta kyllä viisi kirjaa aviovaimo-Lulun mustasukkaisuudesta on hivenen liikaa.

Sillä mustasukkaisuus on kirjojen keskeisin teema. 833240.jpgLulu on syvästi mustasukkainen Antistaan, joka osaa ja haluaa vilkuttaa silmäänsä sieville naisille konttorissa ja pihapiirissä. Antti lepyttää vaimonsa hurjilla, jalat alta vievillä suukoilla ja on itsekin Lulustaan hyvin mustasukkainen. Suurin mustankipeyden aiheuttaja on tietysti Katri, joka ei ole unohtanut entistä sulhastaan ja joka säännöllisesti saapuu kilpailemaan miehen suosiosta, myöhemmin etsimään hieman kompensaatiota Antin pojastakin. Uskottomuusepäilyn, todisteiden etsimisen ja välienselvittämisen kaava toistuu puuduttavasti kirjasta toiseen. Vähemmälläkin toistolla aviopuolisoiden tuntema mustasukkaisuus selviäisi lukijoille.

Mutta ei mustasukkaisuus ole teosten ainoa väsyttävä asia. Antti on aikamoinen hirmu, joka haluaa perheen toimivan kaikessa oman tahtonsa mukaan. Hän viettää liki kaikki iltansa kokouksissa ja ilmestyy kotiin vain vaatimaan puhtaita sukkia ja silitettyä paitaa. Antissa on myös piirteitä, jotka jossain toisen genren kirjassa tekisivät hänestä väkivaltaisen perheterroristin. Polvan kiltissä hömpässä Antin tönimiset ovat kuitenkin vain osoitus rakastamisesta. Tässä kohtaa lienee selkeä ero nykyhömppään. Nykyisessä romanttisessa romaanissa miehen potentiaalinen väkivaltaisuus on syy hankkiutua eroon suhteesta eikä suinkaan rakkauden osoitus.

Väsyttävää on myös itsepäisen ja kyvykkään Lulun alistuminen kotipiiaksi, jolla mies ja lapset passuuttavat itseään. Lulu on ahkera ja toimelias, liikkeessä kaiken aikaa. Hän raataa muiden eteen, unohtaa itsensä monin tavoin eikä useinkaan saa työstään kiitosta eikä hän useinkaan edes kapinoi perhettään vastaan. Tuntuukin, että Polvan raikkaan reippaat sankarittaret taantuvat ja menettävät osan pirteyttään avioitumisen jälkeen. Mikähän siinä on, että avioliitto on hömpässä niin vaikea aihe?

Lulu-romaanit ovat nykykirjallisuuteen verrattuna kilttejä, uskottomuusepäilyistä huolimatta puolisoiden – Lulukin osaa olla aika flirtti – vierailut vihreämmän ruohon puolella sisältävät vain suukkoja, jotka tietenkään eivät ole aivan niin intohimoisia kuin Lulun ja Antin väliset. Romaanit ovat kyllä hömppää, mutta eivät lopultakaan niin kauhean viihdyttäviä. Tai ehkä vain minulle vääriä kirjoja.

- Tuima