Edellinen kirjoitus keräsi monia kommentteja, jotka liittyivät romanttisiin lukemistoihin ja etenkin Kolmiokirjoihin. Koska aihe on kiinnostava, nostan kirjailijan luvalla kommenteista uudeksi kirjoitukseksi Tuija Lehtisen kuvauksen Kolmiokirja-ajastaan. Kappale suomalaisen naisviihteen historiaa, olkaa hyvät!

                 *****************************************************************

Nyyrikistä minäkin aloitin. Osallistuin novellikisaan lehden muistaakseni 75-vuotisjuhlan kunniaksi ja sijoituin sijoille 4-10. Siitä se kirjoittaminen alkoi ja tein Kolmiokirjalle päätoimisesti kaikenlaista novelleista sarjoihin ja jatkokertomuksiin useamman vuoden. Nimimerkillä tietysti, sillä se oli ja on edelleen tapa, vaikka se joskus ihmetyttääkin. Nuortenlehtiin olen tehnyt omalla nimelläni   myöhemmin, mutta jossain vaiheessa lehtityö jäi, kun tuli muita töitä. Vaan kirjoittamisen korkeakoulu Kolmiokirja oli minullekin, toista tuhatta juttua tein sinne ja olen niistä ylpeä edelleen. Kaikki ovat tallessa mapeissa ja laatikoissa. Eniten Kolmiokirjalle lienee varmaan tehnyt nimimerkki (yksi hänen käyttämistään) Susanna Pajunen eli Anni Hintsanen, joka ei taida enää olla elossa. Lehtitalon historia on komeaa, on Kalle Päätaloa ja Jorma Kurvista ja vielä konetta hakkaaviakin kirjailijoita vaikka kuinka monta Hassisesta Kirstiin ja minuun. En usko, että kukaan meistä on hävennyt työtään sinne, vaikka nimimerkillä onkin kirjoittanut.
        Niitä sarjoja oli silloin aloittaessani useita. Kulta eli arkipäivään perustuva. Linna eli historialliset. Lääkäri eli Suomeen sijoittuvia tarinoita. Stefan Frank, suomalaisjuurinen tohtori San Franciscossa. Aloitin tietenkin Kullalla, koska se oli helppo aiheiltaan. Sitten tuli Lääkäri, johon toimittaja usein antoi jonkin sairauden, hän selasi alan lehtiä tarmokkaasti. Vähän myöhemmin Linna, joka oli ehkä hankalin, koska sitä varten piti tarkistaa historiallisia tosiasioita. Minä en ole mikään taustatutkija, yhä edelleen yritän päästä työssäni vähällä siinä mielessä. Linnaa varten kuitenkin perehdyin aina ajankohtaan, muotiin ja muuhun, mitä tarvitsin. Jotkut Linnat panin tapahtumaan kokonaan ulkomailla, ja niissä mielikuvitus lensi kyllä paremmin kuin kotoisissa kartanoissa, joissa säädyllisyys oli aina valttia. Näitä kolmea sarjaa toimitti sama nainen, ja kun hän oli katsonut minut luotettavaksi, homma toimi niin, että kävin Kolmiokirjalla - asuin Oulussa silloin - valitsemassa dioista kansikuvat, keksin nimen ja takakansitekstin, ja kirjoitin työt lehtien ilmestymisjärjestyksessä. Mainostaahan piti edellisessä numerossa, joten oli pakko tehdä tällainen etukäteistyö, vaikka kokonaisuudesta ei ollut minkäänlaista hajua vielä siinä vaiheessa. (Tänä päivänä kustantamot käyttävät samaa systeemiä!)
        Nyt kun rupesin miettimään tätä systeemiä, alan tajuta ainakin omalla kohdallani sen nimimerkkijutun. Minulla oli niitä useita, eri sarjoissa omansa, ja jos niitä ei olisi ollut, olisi joka toinen sarja ollut saman ihmisen kirjoittama ja se olisi voinut herättää lukijoissa negatiivisia tunteita. Eli tein siis urakalla niitä sarjoja, usein neljä per kuukausi. Kova työrytmi sopi minulle hyvin ja se seurasi, kun aloin kirjoittaa kirjoja. Mihin sitä tavoistaan pääsisi.
        Tohtorin päiväkirjaa, Tohtori Frankia toimitti eri nainen. San Francisco oli minulle tuntematon paikka, en ole vieläkään käynyt siellä. Ostin aikoinani saksalaisen matkaoppaan kaupungista, nettiähän ei silloin ollut, ja sen avulla liikuin kaupungissa parinkymmenen sarjan verran. Vieläkin, kun näen televisiossa jotain San Franciscosta, tunnistan paikat heti... Tohtori Frank loppui muistaakseni ensimmäisenä. Ehkä se uupui siihen, että tohtori ei tietenkään voinut mennä naimisiin, vaan sen piti aina vetää puoleensa niin potilaita ja työkavereita kuin paria naista, joita se tapaili useimmin.
        Linna taisi olla seuraava putoaja. En tiedä, mutta arvelen, ettei siinä enää loppuaikoina ollut kiinnostavia tarinoita/kirjoittajia, historian kirjoittaminen on oma lajinsa. Linnahan oli vähän pidempi kuin nämä muut sarjat, olisiko ollut viitisentoista sivua, ja jossain vaiheessa Linnaa painettiin nidotulla selällä niin että se oli paremman näköinen. Mutta se loppui lyhyeen, kustannussyistä niin kuin moni muukin Kolmiokirjan julkaisu. Sarjoja painettiin joskus myös Reginan koossakin ja kesäisin varsinkin oli tällaisia ekstranumeroita, joissa oli kaksi tarinaa.
        Timantit tulivat sitten paljon myöhemmin, ja pari niitäkin olen tehnyt. Näissä sarjoissa tietenkin piti olla onnellinen loppu tavalla tai toisella. Juonittelua, varsinkin sairaalassa, piti löytyä niin että jännite kasvoi. Kullassa naisten ammattien täytyi olla kiinnostavia, ainakin itse koin niin, sillä kotikutoinen Polva-asettelu ei olisi toiminut. Linnoissa saattoi joskus olla emansipatsioonin kourissa olevia naisia, mutta kyllä se vähemmistöksi taisi jäädä. Suomalainen nainen alistui niin pitkään miesten vallan alle.
        Näistä sarjoista Kultaa ja Lääkäriä markkinointiin nuorille naisille, Frankia ehkä lähinnä keski-ikäisille siihen aikaan, ja Linna oli ilman muuta vanhempien naisten lehti, vaikka päähenkilöt olivat nuoria. Tavallisissa lehdissä Nyyrikki ja Perjantai tuskin kuluivat alle 40-vuotiaiden käsissä. Tietysti tyttäret olivat lukeneet niitä kotona asuessaan, jos äiti tilasi, mutta eivät enää itse tilanneet niitä. Regina oli siihen aikaan nuorten menevien naisten lehti eri tavalla kuin tänä päivänä. Siihen oli ihan kiva kirjoittaa silloin, samoin Sinäminään, mutta seksiregina nosti minulla karvat pystyyn ja avustaminen loppui.
        Kolmiokirjan lukemistojen suosio alkoi laskea Harlekiinien myötä, mutta pitkään moni lehti vielä sinnitteli myynnissä. Sitten kun alkoi tulla näitä komeita nuortenlehtiä ja lehtiä eri ikäisille naisille, tilanne on siellä vaikeutunut.
        Minä koin sen ajan mielekkääksi ja hauskaksi, kun kirjoitin sinne. Joskus työmäärä vähän stressasi, mutta kun lapsia ei silloin vielä ollut, en uupunut. Kolmiokirjalla löysin oman tapani sanoa asioita, tajusin ettei minusta ole melodramaattiseksi - joskus yritin oikein Suomifilmikamaa tummine taivaineen sun muuta, mutta aloin aina nauraa mielettömästi ja juttu lopahti siihen ja kääntyi ihan toisenlaiseksi. Löysin tyylin ja löysin tavan tehdä töitä.
        Kukaan toimittaja ei koskaan palauttanut mitään, ei käskenyt tehdä jotain eri lailla eikä muuttaa mitään. Jotenkin vain opin nopeasti tekemään "valmiit paketit". Pari saksalaista hevoslukemistoakin käänsin, ja jonkun romanttisen sarjankin, mutta täytyy tunnustaa, että ne muuttuivat aika lailla käsissäni. Olivat niin kökköjä alunperin. Sama kokemushan on kaikilla miehillä, jotka käänsivät Cottoneita.

Tässä nyt on jonkinlaisia muistoja. Jos joku haluaa kysyä jotain erityistä, niin siitä vaan. On aina vähän vaikea arvioida, mikä ketäkin kiinnostaa.

- Tuija Lehtinen


Lisätietoja kirjailijasta:

Sanojen aika