Ensin

Naisviihteen pariin minua ei vienyt kirja vaan lehti, jokin kesälomalla mummolassa luettu Nyyrikki, Perjantai tai Regina. Tai kenties jokin Kulta-, Lääkäri- tai Linnasarjan vihkonen. Nyyrikki ja Perjantai olivat minusta kirjallisista ihmeistä suurimpia, romantiikkaa vanhanaikaisessa sanomalehtimuodossa. Luin lehtiä ja vihkosia hyvin innokkaasti, olen muistavinani hatarasti jopa joidenkin tarinoiden juonia. Kertomukset olivat hurjista käänteistään huolimatta siistejä, Reginakaan ei ollut vielä sitä, miksi se myöhemmin viihdelehdet jo hylättyäni kuulemma tuli. Käytin lehdistä niiden oikeita nimiä, mutta sukulaisnaisilleni esimerkiksi harlekiinikirjat ovat yhä viiden pennin rakkautta.

Ensimmäistä varsinaista naisviihdekirjaani en muista, mikä harmittaa minua hiukan. Voisikohan sellaiseksi lukea jonkin Helen Wellsin Ursula-kirjan tai Helen D. Boylstonin Helenoista, joiden resuisiksi luettuja kappaleita etsin kirjastosta? Myöhemmin luin Polvaa, Valtosta, Utriota ja kaikenlaisia ulkomaisia kirjailijoita, joiden nimet olen unohtanut. Tuulen viemää luin monta kertaa ja kotihyllystä löysin Gwen Bristowia. Vähitellen käännyin yhä useammin korkeakirjallisuuden puoleen ja naisviihde jäi.


Sitten

Takaisin naisviihteeseen minut ohjasi Enni Mustonen. Lainasin kirjastosta Yksinäisten sydänten kerhon, vaikken pitänyt moista mummojen ja tätien suosikkikirjailijaa lainkaan ikäiselleni nuorelle aikuiselle soveltuvana. Ammatillinen uteliaisuus kuitenkin voitti. Oli kuuma kesäpäivä niin kuin nytkin, istuin puutarhatuolissa ja ajattelin voivani uhrata kirjalle hetken aikaani, lukaisisin vaikka vain muutaman alkusivun kahvia juodessani. Kuinka kävikään? Enni hurmasi minut. Hän kirjoitti sujuvaa helppolukuista tekstiä, kaikkien viihdekirjallisuuden kliseiden vastaisesti päähenkilöksi oli nostettu kypsään keski-ikään ehtinyt nainen ja sisällössäkin oli juju. Ja mikä mukavinta, romaani kuvasi arkea. Siinä ei ollut jetset-piireissä patsastelevia komistuksia ja kaunottaria, ei vanhojen linnojen viimaisia käytäviä, ei korsetin alla tukahdutetusta intohimosta väriseviä povia. Pystyin samastumaan kirjan tunnelmiin, vaikka olin vuosikymmeniä nuorempi kuin päähenkilö enkä koskaan ollut tuntenut halua osallistua Napakymppiin. Sittemmin olen lukenut liki kaikki Mustosen kirjat ja hänen teoksensa määrittävät pitkälle sitä mikä minua naisviihteessä viehättää. Pidän tavallisesta elämästä kohoavasta arkiromantiikasta ja tavallisten naisten kohottamisesta pääosaan.

Esikoista odottaessani ihmettelin kerran erään paljon lukevan naisen muuttuneita kirjavalintoja. Pienten lasten äiti katsoi minuun ja totesi vakavasti: "Odotahan vain. Kun vauvasi on syntynyt, et sinäkään muuta lue." Olin närkästänyt, minäkö muka lukisin vain viihdettä ja hömpänpömppää, vaikka olisin kuinka rasittunut koliikkivauvan äiti. Ei kiitos, korkeintaan Enni Mustosta minulle.

Lapsen synnyttyä halu lukea ei kadonnut, mutta mahdollisuutta pitkäjänteiseen keskittyneeseen lukemiseen oli harvoin. Opettelin lukemaan samalla kun imetin. Valloitin kodin suurimman ja mukavimman nojatuolin, tuin käsiäni tyynyihin, imetin ja luin. Luin Tuulen viemää uudelleen, hain äitini hyllystä vanhat Bristowit. Mies sanoi minun harrastavan eskapismia. Kirjastosta ei mukaan enää tarttunut pelkästään Vakavia Romaaneja, vaan romantiikkaa ja huumoria, viihdettä, jota ei tarvinnut miettiä sekä viihdettä, joka herätti ajatuksia ja tarjosi samastumisen kohteita. Kokenut pienten lasten äiti oli ollut oikeassa, kirjavalintani muuttuivat eikä se haitannut minua lopultakaan suuresti. Korkeakirjallisuus pysyi mukana ja tiesin, etten ollut kadottanut sitä. Se vain jäi odottamaan otollisempaa aikaa.

Tuolta ajalta on peräisin mieltymykseni romaaneihin, jotka käsittelevät raskaana olevia naisia ja pienten lasten äitejä, äitejä ja tyttäriä, sisaria. Löysin Nancy Thayerin, Rosamund Pilcherin ja Cathy Kellyn. Muutamat yritykseni jetset-viihteeseen eivät olleet innostuneita, palasin aina arkisempiin ja siksi minulle myös syvempiin tarinoihin. Sen sijaan sinkkuromaanit miellyttivät, pienten lasten äitinä minusta oli riemastuttavaa viettää aikaa Bridget Jonesin seurassa.


Nykyisin

Nykyään luen naisviihdettä kohtuullisesti. Enni Mustosen uudet kirjat luen aina, samoin Tuija Lehtisen aikuisille suunnatut romaanit, muiden kohdalla harrastuneisuus vaihtelee. Olen löytänyt Hilja Valtosen uudestaan ja voin häpeilemättä tunnustaa, että hän on yksi suosikkikirjailijoitani. Ursula- ja Helena –kirjojen jälkeen en ole kiinnostunut lääkäriromantiikasta enkä erityisemmin välitä historiallisesta viihteestä, mistä poikkeuksena ovat Kaari Utrion 1800-lukua kuvaavat ilkikuriset ja satiiriset romaanit.

Odotan viihdekirjallisuudelta samaa kuin kaikelta muultakin kirjallisuudelta: kiinnostavuutta, hyvää tarinaa, mielenkiintoisia henkilöitä ja sujuvaa kieltä. Haluan viihdekirjan olevan hyvin kirjoitettu, en halua ärtyä tököistä lauserakenteista ja kököistä juonista, haluan nauttia lukemastani eikä huono kieli saa minua viihtymään. En odota viihdekirjallisuudelta kielellistä ilottelua enkä kokeellisuutta, hyvää kieltä kuitenkin. Hyvä viihderomaani antaa ajattelemisen aihetta ja käsittelee monenlaisia aiheita, mutta hyvä viihde voi olla myös puhtaasti aivot narikkaan -kirjallisuutta, jonka keskeisin tarkoitus on viihdyttää eikä tarjota ajatuksen häivääkään. Kirjailijan taito kertoa tarinansa ratkaisee. Hyvin tehtyä kirjallisuutta voi arvostaa lajista riippumatta.

Blogin nimen mukaisesti listaan hömppähelmiäni. Ne eivät tosin ole kevytviihdettä, jokainen on herättänyt minussa ajatuksia eikä viimeinen oikeastaan edes kuulu viihdekirjallisuuteen:

1. Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
2. Rosamund Pilcher: Simpukankerääjät
3. Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
4. Emily Grayson: Huvimaja
5. Anita Shreve: Vaaralliset kirjeet
6. Nancy Thayer: Vedenjakajalla
7. Anni Polva: Vihaan hameväkeä
8. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Bonuksena Enni Mustosen koko tuotanto.

- Tuima