1987362.jpg

Luin jälleen suurella mielihyvällä Laurie Colwinin vanhan romaanin Onnenpeliä (1988 ; alkup. Happy All The Time, 1978 ; suom. Margit Salmenoja). Onnenpeliä kertoo tietenkin rakkaudesta, sen etsimisestä, löytämisestä ja parisuhteen kiemuroista. Romaanissa ei tapahdu paljon, se kuvaa melko arkista elämää, mutta toisaalta: eivätkö rakastuminen, toisen löytäminen, avioitumien ja suhteen vakautuminen ole kuitenkin suuria asioita, jotka pitkälti määrittävät miten elämäämme elämme?

Romaanin päähenkilöitä ovat Vincent ja Guido, vanhat ystävykset. Guido haluaa löytää unelmiensa naisen. Hän kohtaa kuvankauniin ja kaiken hallitsevan Hollyn, rakastuu ja kosii:

"Holly katsoi häneen hieman hämmästyneen näköisenä. Eikö se ole jo päätetty asia? hän tuntui sanovan.
    - Kysymys on vain siitä milloin, Holly sanoi. - Mutta ensin haluan lähteä pois vähäksi aikaa. Haluan tuntea millaista on olla ilman sinua, jotta voisin tietää millaista on olla sinun kanssasi. Tajuatko mitä tarkoitan?
    - En, sanoi Guido.
 - - - -
    - Minähän puhun järkeä, Holly sanoi. - Minä en pysty katsomaan asioita niin läheltä. Ja minua kiehtoo ajatus etäisyydestä.
    Guido tunsi hienoisen väristyksen kulkevan lävitseen. Hänestä tuntui että nuo sanat hän vielä olisi muistava jonakin kauniina päivänä." (S. 27.)

Ja niin Guido muistaakin. Täydellinen Holly ottaa säännöllisesti lomaa suhteestaan (jotenkin hänen vetäytymisensä nunnaluostariin totuttautumaan raskaana olemiseen vaikutti iloisenhulppealta ratkaisulta) ja joka kerta Guidosta tuntuu, että jotain rikkoutuu. Kyse on kahden erilaisen ihmisen erilaisista näkökulmista elämään ja parisuhteeseen. Guidon kamppailua tämän perinteisesti miehiseksi ominaisuudeksi katsottavan tavan edessä on kiinnostavaa seurata.

Vincent "joka alituiseen repsahti - ei koskaan rakastunut - epämääräisiin vaaleaverikköihin, jotka olivat joko kihlautumassa tai olivat juuri jättäneet aviomiehensä, tai olivat parhaillaan toipumassa jostakin suuresta rakkaudesta ---Hän piti tytöistä jotka olivat romuluisia ja terveitä. Hän piti tytöistä jotka olivat aina sen näköisiä kuin olisivat juuri tulleet tenniskentältä tai pitkältä, reippaalta patikkaretkeltä." (S.22.) Tällaisen naismaun omaava Vincent tietysti rakastuu laihaan ja huonotuuliseen juutalaistyttöön Mitziin, jota hän saa piirittää kauan. Colwinin naissankarit muuten tuntuvat olevan usein huonotuulisia ja miehilleen täydellisiä arvoituksia. Niin Onnenpelissäkin.

Onnenpeliä kerrotaan pääasiassa Guidon ja Vincentin näkökulmasta. En tiedä olisiko mieskirjailija kirjoittanut asioista aivan näin, en osaa arvioida, onko näiden kahden ystävyksen luoma mieskuva "oikeanlaista", mutta minä viihdyin hyvin heidän seurassaan. Colwin osaa kirjoittaa hauskanterävästi ja kirjassa on monta mainiota ja originellia sivuhenkilöä, jotka saavat lukijan suorastaan hyrisemään. Guidon ja Vincentin pohdinnat rakkaudesta ja parisuhteesta ovat mielenkiintoisia, mutta kuten sanottu, en osaa arvioida kuinka miesmäisiä ne ovat. Sillä ei kuitenkaan ole lukiessa mitään merkitystä. Onnenpeliä ilahduttaa, viihdyttää, antaa ajatuksia ja on kaikinpuolin kelpo romaani. Menkää kirjastoon, lainatkaa ja lukekaa ennen kuin kokoelmiaan putsaavat kirjastolaiset heittävät kirjan roskiin tai myyntiin. Hopi hopi!

- Tuima