-    Saako Irina yöpyä meillä? Hän ei pääse asuntolaan. Siellä ovet pannaan kiinni.
” No niin. Asuntola”, - totesi Anna. – ”Siis vielä koditonkin.”
-    Ja mistä kaupungista te olette tullut? – kysyi Anna.
-    Stavropolista, - vastasi Oleg hänen puolestaan.
 Se oli Mariupolista ja tämä Stavropolista. Kreikkalaisten asuinpaikkoja.
Anna väistyi päästääkseen nuoren parin sisään. Molemmista haisi viina.
He seilasivat Olegin huoneeseen. Sieltä kuului laukaus. Sen aiheutti sohvan patja, Anna tunsi sen äänen. Sitten alkoi naurunremakka niin kuin vedenneidon lammesta tai noitajuhlista.
On vaikea omistaa aikuista poikaa. Kun oli pieni, pelkäsin, että putoaa ikkunasta, muutimme ensimmäiseen kerrokseen. Nyt enää ei voi vaihtaa asuntoa, vaikka mitä tapahtuisi. Kun meni armeijaan, pelkäsin, että simputus saattaa raajarikoksi. Nyt hän on kasvanut, mutta vsoromnoo.
Anna ei voinut nukkua, kieriskeli, jostain syystä laski kirjainten määrää kaupunkien nimissä: Mariupol – kahdeksan kirjainta, Stavropol – yhdeksän. No mitä siitä? Jos olisi kaksi lasta, en olisi niin hulluna niihin. Mutta toista lasta en halunnut: miehen kanssa elettiin hyvin, kaikki kadehtivat: ”Niin hyvä perhe.” Ja vain hän tiesi, miten kaikki oli haurasta. Anna halusi uutta rakkautta, hän ei etsinyt sitä, vaan odotti. Toinen lapsi estäisi mahdollisuuden liikkua.
Anna käveli ja katseli jonnekin kauas, yli miehensä pään, niin kuin katselisi oikeaa onnea.
Kaikki päättyi yhdessä hetkessä. Mies kuoli tieteellisen tutkimuslaitoksensa läpikulkuhuoneessa. Lähti töihin, ja tunnin kuluttua soitettiin. Ihmistä ei enää ole.
Anna seurasi häntä ruumishuoneeseen ambulanssissa.
Mies makasi niin kuin nukkuisi. Varmaan hän ei huomannut että kuoli.
Anna keskeytymättä katsoi miehensä kasvoihin yrittääkseen arvata tämän viimeiset tunteet. Katsoi vatsaan ja siihen paikkaan, joka oli aina ollut niin eläväinen. Ja jos sieltä hän on kuollut, sitten varmaan häntä enää ei ole.
Kerran hän näki unta: mies istuu hänen edessään ja hymyilee.
-    Sinähän kuolit, - ihmetteli Anna
-    Minä rakastuin, siinä se on. Olen tavannut naisen enkä päässyt hänestä irti. Mutta minä säälin sinua. Teeskentelin, että kuolin. Mutta olenkin hengissä.
Anna heräsi silloin ja itki. Tietysti hän tiesi, että miestä ei ole, mutta uni tuntui todelta. Mies varmaan oli rakastanut jotakuta, mutta ei uskaltanut jättää perhettään. Repi itseään ja kuoli. Parempi olisi, jos hän olisi jättänyt heidät.
Miehen kuoleman jälkeen Anna jäi yksin. Hän oli neljänkymmenenkahden ikäinen, mutta näytti kolmenkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Monilta tavoittelijoilta valui kuolaa kuin heiltä olisi tullut ihjaksetsuusta. Mutta perhettä ei syntynyt. Jokaisella oli kotona oma perhe. Miehet halusivat olla kuin poikia niin että heitä passaisin, ruokkisin, syöttäisin, panisin nukkumaan ja kaikki heidän puolesta tekisin.
Tietysti oli rakkauttakin. Kummallinen oli ihminen, Tchehovin Vershininin kaltainen: puhdas, onneton ja mielenvikainen vaimo. Ja köyhä tietysti. Se oli ennen perestroikkaa. Mutta viimeisinä aikoina hän pääsi osuuskuntaan, sai palkkaa kaksi tuhatta ruplaa kuukaudessa. Nollat alkoivat häämöttää. Ei hän ollut ihminen vaan ajokoira. Ja enää ei ollut hempeyttä ja kaihoa, oli vain kasoittain asioita, pää täynnä. Ei ole aikaa? Istu ja tee töitä. Olet väsynyt? Mene kotiin. Hän loukkaantui, aivankuin hänelle olisi sanottu jotain epäkohteliasta. Hän halusi rakkautta nollien lisäksi.
Yhtenä kauniina päivänä Anna ymmärsi: hänellä oli ollut jo kaikki.
Mennyt aika. Pluskvamperfekti. Ja se, mikä näytti väliaikaiselta, olikin ollut oikeaa: mies, koti, yhteinen lapsi. Perhe. Mutta miestä ei enää ole. Ja sitten - hiljaisuus. Kaikkein rehellisin liitto on liitto yksinäisyyden kanssa.
Nainen ei voi elää ilman sielun turvapaikkaa. Turvapaikka on poika. Älykäs. Komea. Hän valui poikaansa.
Mutta poika seinän takana valuu Iraan. Stavropolista. Yhdeksän kirjainta. Mariupol – kahdeksan. Mitä vielä jääkään? Ei muuta kuin laskea vain kirjaimia.

                    Jatkuu (ehkä) …