1071256.jpg

Tässä sellainen kirja, jota lukiessa mietin missä tämä oikeastaan kuuluisi esitellä. Onko Hömpän helmet oikea paikka. Tämä on kyllä mielestäni hömppää, ja voin kuvitella, että erityisesti naiset ovat taipuvaisia tarttumaan ko. kirjaan, mutta tämä ei kuitenkaan ole ensisijaisesti romanttista viihdettä, vaikka romantiikkaakin tästä löytyy.

Huomasin lukiessani miettiväni myös tuota hömppäpalkintoasiaa, josta puhuttiin aiemmin ja mieleeni tuli sellainen ajatus, että ehkä me emme tarvitsekaan erityisesti romanttisen viihteen hömppäpalkintoa, vaan palkinnon/huomionosoituksen, joka tekisi kunniaa lukuromaaneille, ja jonka sisäpuolelle mahtuisivat myös ne kirjat, jotka ovat tätä Korutonta totuutta romanttisempia. Koen nimittäin, että myös Picoultin kirja edustaa genreä, jota Oikean Kirjallisuuden Portinvartijat eivät välttämättä noteeraa. Se ei ole dekkari, eikä trilleri, mutta ns. vakavaa kaunokirjallisuutta tämä ei myöskään ole, koska tämä ei ole tiivis eikä erityisen älyllinen. Ei se älytönkään ole, missään tapauksessa, sen tähtäyspiste vain on tunnelmassa, tunnekokemuksissa, ihmiselämän ja kulttuurin ihmettelyssä.

 Kirja käynnistyy rikosepäilystä, uskonnollisesta yhteisöstä löytyy vastasyntyneen lapsen ruumis. Nuori äiti on ehkä surmannut lapsensa, tai sitten ei. Tarinan keskiöön nousee Ellie, nelikymppinen puolustasianaja traumaattisine ihmissuhteineen, myös uskonnollisen yhteisön sosiaaliset ristipaineet saavat tilaa. Mutta kuten sanoin, tämä ei missään tapauksessa ole dekkari, eikä oikeussalidraamakaan, vaikka oikeuttakin käydään. Painopiste on ihmissuhteissa, vaikkei olekaan täysin merkityksetön sivuseikka lukiessa miettiä, että tappoiko tyttö vauvansa vai ei.

Tunnen hengenheimolaisuutta tätä kirjaa kohtaan, koska kuten omat kirjani usein, tämäkin tuntuu jäävän kirjallisuudenlajien väliin.Asiantunteva kustannustoimittaja olisi mielestäni saanut hiukan karsia turhia toistoja, joita paksussa kirjassa on aika paljon, mutta minusta kirja on silti kovin sympaattinen, osittain tietysti siksi, että se tapahtuu Amish-yhteisössä, jota Peter Weir elokuvassaan Todistaja kuvasi aivan pakahduttavan ihanasti. Suosittelen kirjaa rentouttavaksi iltalukemiseksi.

-Kirsti